Elämä, vanhuus ja kuolema

Tiina Raevaara on erinomaisen taitava kirjoittaja, aiheesta riippumatta. Hän osaa yhdistää henkilökohtaisen ja yleisen ihailtavan luontevasti, mutta ei tingi luonnontieteellisestä perusajattelustaan. Ei tarvitse pelätä kohtaavansa myötähäpeää synnyttävää haahuilua taikauskojen ja henkimaailmojen puolelle. Tuore kirja Ikuisen elämän lyhyt historia ; Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Like 2024) antaisi sellaiseenkin kyllä aihetta, niin vaikeita kysymyksiä biologisen kuoleman väistämättömyys tarjoaa myös tieteellisesti koulutetulle ja ajattelevalle. Raevaaran kirja on järjestetty neljään ryhmään ja peräti 37 osaan. Määrästä voi päätellä, ettei mikään luku ole määräänsä pidempi, vaan pysyttelee kohtuudessa eli alle 10:ssä sivussa. Sisäsivuilla Raevaara paljastaa, ettei kirja ole todellisuudessa syntynyt lainkaan näin systemaattisesti tai tässä järjestyksessä, vaan pieninä palasina, jotka vasta lopussa ovat saaneet paikkansa. Lukija ei purnaa, tämä toimii hyvin.

Myönnän yllättyneeni siitä, miten iso rooli Raevaaran elämässä on fyysisellä treenaamisella ja sen yksityiskohtien seuraamisella. Se ei ole jotenkin käynyt aiemmista kirjallisista tapaamisista ilmeiseksi, ehkä olen ollut likinäköinen. Jokainen luku alkaakin osiolla, jossa kerrotaan jonkin tietyn vuorokauden "palautumisprosentti yön aikana", "päivän treenin yksityiskohdat" (jotka puistattavat kuntosaleilla viihtymätöntä), "päivän stressitason" sekä "alimman ja ylimmän sykkeen". Kesti tovin tajuta näiden merkintöjen henkilökohtainen tehtävä, sitä ennen oli hiukan epämukava tirkistelijän olo. Mutta tälläkin osiolla on tarkoituksensa, jota en ryhdy tässä avaamaan (yleinen pyrkimykseni on välttää sellaisia "juonipaljastuksia", joiden kirjoittaja on selvästi toivonut säilyvän tiettyyn hetkeen asti; toivon tässä onnistuneeni).

Ikuisen elämän lyhyt historia on niitä kirjoja, joiden runsaasta sisällöstä on vaikea valita ne aiheet, joista ainakin tällaisessa lyhyessä blogitekstissä haluaa jotain kirjoittaa. Luin kirjan niin vastakarvatta, ettei siitä syntynyt ainuttakaan muistilappua, vaikka tiedän monta kertaa harkinneeni, kirjoitanko jotain muistiin. Jostain syystä luovuin siitä aina, ilmeisesti luotin lujasti siihen, että totuuden hetkellä muistan kyllä, mistä ainakin haluan kirjoittaa. Se oli vähän turhan uhmakasta, mutta toisaalta tämän lukija ei voi tietää, mitä lukiessani ajattelen, joten hän ei huomaa myöskään sitä, että sittenkin unohdan jonkin tärkeänä pitämäni. Niin tapahtuu siis vääjäämättä, mutta en piittaa siitä. Saan olla yhtä epäsystemaattinen kuin Raevaara itsekin on ollut (vaikka syy ei ole sama).

* * *

Raevaara myöntää pelkäävänsä kuolemaa tai kuolemista. Hänellä on ollut liikenteessä läheltä piti -tilanne, jolla koko kirja alkaa. Minä puolestani pelkään vain kuolemista, siis sitä fyysistä tapahtumaa, joka voi olla brutaalin kivulias tai tulla täysin sopimattomalla hetkellä. Mutta on totta, mitä Raevaara kirjoittaa: "Synnyttyään ihminen jatkaa kuolemista." (s. 77) Elämä on yllättävä, sattumanvarainen mahdollisuus, mutta kuolema on kirjoitettu sekä geeneihimme että niiden tuottamiin rakenteisiin. Raevaaran kirjan kantava teema on ihmisen yritys muuttaa tämä biologinen fakta joko ohitettavaksi tai ainakin huijattavaksi. Esimerkkejä riittää kautta historiamme ja useimmiten asialla – kuoleman huijaamisessa – ovat olleet vallan ja rikkauden ympäröivät miehet. Toki myös naiset, mutta suoranaisen pakkomielteen tasolle näyttää riittävän yhdistelmä valta+vauraus+miehen sukupuoli.

Raevaara myöntää itsekin kuuluvansa niihin, jotka pyrkivät ainakin lykkäämään kuoleman niin kauas tulevaisuuteen kuin mahdollista. Kaikenlaista kuuluu päivittäiseen ohjelmaan, jonka ainoa tehtävä on estää (ainakin) ennenaikainen kuolema. Kuolema tuntuu olevan ennenaikainen monella sellaiselle ihmiselle, joka on saanut sattumaelämältään paljon, usein paljon enemmän kuin useimmat muut ihmiset. Tässä lienee selvä psykologinen kytkös: kun on paljon saanut, on myös paljon menetettävää. Saavutetuista eduista luopuminen on tunnetusti vastenmielistä ihmiselle ja mikäpä olisi enemmän saavutetun edun lajia kuin keskimääräistä terveempi ja pidempi elämä.

Raevaaran itsekritiikki tekee hänen kirjansa lukemisen erittäin kiinnostavaksi ainakin sille, jonka elämässä ei ole vimmaista pyrkimystä pysyä elossa. Kiinnostavaa siksi, että Raevaaran ankaruus itseään kohtaan pakottaa lukijankin pohtimaan peilikuvaansa ilman lupaa uskoa kauniisiin puheisiin ja hyviin tekoihin. Mikä elämässämme ei muka olisi osa elossa pysymisen projektiamme? Toki teemme monia asioita vain siksi, että tiedämme, mitä ikäviä asioita kaikenlainen sairasteleminen ihmisparalle tuottaa, vaikka ei liippaisi läheltäkään kuolemaa. Ainakin itse pyrin hampaiden pesemisellä minimoimaan tarpeen maata hammaslääkärin epämukavalla hoitoalustalla pää vielä epämukavammassa takakenossa avaimet ja kolikot taskusta alamäkeen vierien. En rohkene tavoitella kuoleman huijaamista, riittää, että fyysistä ja henkistä kipua on vähemmän jäljellä olevan elämän pituudesta riippumatta. Kyllä se taitaa useimmille meistä riittää.

* * *

Raevaara esittää hyviä kysymyksiä sille, joka vakavasti pyrkii pitkäikäisyyteen tai peräti kuolemattomuuteen. Vakavin liittyy siihen näköalaan, että kuolemattomuuteen pääsee vain suurten rikkauksien avulla, loppuelämän joutuu elämään aika yksin. Onko sellainen kaiken vaivan ja rahan arvoista? Mitä muuta se ikuinen elämä voisi olla kuin nykyisen elämän jatkamista ympäristössä, joka ei enää muista ikieläjää ja muuttuu nopeassa tahdissa täysin vieraaksi. Vai aikovatko rikkaat vallan miehet pysyä vallassa ja upporikkaina ikuisesti? Täysin mahdollista lienee, että juuri tätä monet tavoittelevat, ettei tarvitsisi päästää otetta siitä "kaikesta", jonka on onnistunut itselleen kahmimaan. Täytyy silti todeta ääneen, että jos pitkän iän tai kuolemattomuuden tärkein motiivi on näyttää keskaria sanonnalle "käärinliinoissa ei ole taskuja", niin aika lattealta se kuulostaa.

Raevaaran haave on "oppia elämään toisiamme ja elonkehää varten". Eettisesti kypsä johtopäätös, johon on helppo yhtyä. "Ihminen voisi haluta elää pitkän elämän, jotta hän ehtisi korjata mahdollisimman paljon kaikkea sitä, mitä lajimme on olemassaolonsa aikana ehtinyt hajottaa. Pitkän elämän aikana voisi rakentaa mahdollisimman syvää yhteyttä muihin ihmisiin ja muuhun elolliseen." (s. 298) Oma näkemykseni on samankaltainen, vaikka muotoilen sen hiukan toisin: ihminen lunastaa oikeutensa sattumalta saamaansa elämään sillä, että minimoi vahingot ja maksimoi erilaiset hyvän tekemisen muodot. Itselleni se tarkoittaa toivetta, etten kuole kesken sellaisten (kirjoitus)projektien, joita kukaan muu ei osaa tai halua viedä päätökseen. En haaveile enemmästä kuin aloittamieni hankkeiden saattamisesta kunnialliseen loppuun. Sitten, tervetuloa kuolema, ajatus kaiken sammumisesta on minulle tervetullut, lohduttava.

Edellisen sanottuani kirjaan tähän vielä Raevaaran neljä viimeistä sanaa: "Tärkeää on vain elämä." Tottahan tämä on. Kuolemaa toki tarvitaan jo pelkästään tilasyistä, mutta eihän se tärkeää ole, logistiikka ja hiilen kiertokulku. Vain elämä on tärkeää elollisille, joihin ihminenkin lukeutuu. Sanonta "elää kuin viimeistä päivää" ei kuitenkaan ole leppoisa, vaan vähän kiusaannuttava. Eikö kannattaisi elää niitä edeltäviä päiviä niin, ettei viimeisenä ole enää kiirettä ja hinkua yhtään minnekään. Itseäni sellainen näköala houkuttaa suuresti. Koska elämän tärkeys nousee suoraan kuoleman väistämättömyydestä. Jos kuolemaa voisi väistellä ja vältellä loputtomiin, elämästä katoaisi sen ainutkertaisuuden tuottama arvo. Eiväthän sitä arvoa tunnusta nytkään kaikki ihmiset, eri syistä. Itse toivon hartaasti, että elän niin pitkälle, että saan virtuaalisen työpöydän tyhjennettyä järki jollain lailla tallella. Sen jälkeen joutaakin jo lähteä. Ikuista elämää en halua, enkä suostuisi ottamaan, vaikka tarjottaisiin.

 

Pienin ja suurin askelin maailmamme muuttuu

Vaclav Smil on merkittävä tutkija ja tieteellisen tiedon kansanomaistaja. Böömissä syntynyt ja Kanadaan 1969 emigroitunut Smil on ollut tavattoman tuottelias kirjoittaja. Noin 40 kirjan joukosta on myös suomennettu viisi opusta, vaikka ei aivan viimeisiä (toivottavasti saamme ne kuitenkin joskus suomeksi). Smil on erikoistunut arvioimaan maailmamme tilaa ja keskeisiä tapahtumia tosiasioiden ja vain niiden pohjalta. Useimmiten pohdinnan alla ovat energiaan ja ihmisyhteisöiden selviämiseen liittyvät ilmiöt, kuten jo suomennettujen kirjojen nimetkin kertovat: Maakaasu – Kohti kestävämpää energiataloutta (Gaudeamus 2019), Energia ja sivilisaatio – Historia (Terra Cognita 2019), Kasvu – Mikroeliöistä megakaupunkeihin. (Terra Cognita 2021) ja Luvut eivät valehtele – 71 asiaa, jotka maailmasta kannattaa tietää (Terra Cognita 2023).

Tuorein suomennos Suuret siirtymät – Miten moderni maailma rakennettiin. (Alkuteos Grand Transitions, suomentanut Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2024) on ottanut kriittisen tutkijan silmien alle koko valtavan tapahtumaketjun, jonka lopputuloksena on ollut se maailma, jossa tämän kirjan lukijat elämme. Alkuteos on jo niinkin kaukaa kuin vuodelta 2021, mutta onneksi nämä suuret siirtymät eivät vanhene neljässä vuodessa. Smilin pyrkimyksenä on tässä kuten aiemminkin ymmärtää, miten asiat ovat kehittyneet ja selittää se meille taviksille ymmärrettävällä kielellä. Smil on korostuneen asiallinen, kiihkoilematon ja kuitenkin myös armoton aina, kun törmää perättömiin väitteisiin ja uskomuksiin. Häntä voi huoletta kutsua myös faktantarkastajaksi, vaikka tutkijana ei ehkä itse tuota titteliä pidä perusteltuna.

Suurilla siirtymillä Smil tarkoittaa ihmisen rakentaman maailman eri osien sellaisia muutoksia, joita voidaan pitää koko ihmiskuntaa laadullisesti muuttaneina prosesseina. Smil pitäytyy fyysisen ja materiaalisen maailman puitteissa ja jättää käsittelemättä ihmisen kulttuuriin liittyvät siirtymät käsittelemättä. Oman tulkintani mukaan Smil on tehnyt näin siksi, ettei pidä itseään riittävän asiantuntevana niitä arvioimaan. Jäljelle on jäänyt silti valtavia järkäleitå, joiden mukaan Smil on otsikoinut lukunsa: VÄESTÖT – MAATALOUDET JA RUOKAVALIOT – ENERGIAT – KANSANTALOUDET – YMPÄRISÖ. Näiden jälkeen tulee vielä suurten siirtymien seurausten ja tulevaisuuden arviointia.

* * *

Vaikka Smi kirjoittaa tiukasti tutkijana, hänen tekstinsä läpi käy siitä muistuttaminen, ettei tämänhetkinen huikaiseva tekninen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ole jakautunut tasaisesti kaikkien ihmisten kesken. "Kirja kertoo, miten päädyimme tähän ihmisen evoluution vaiheeseen, miten suuret siirtymät johtivat nykyisiin arjen todellisuuksiin, jotka ovat todella kaukana eilisen mielikuvituksen ulottumattomissa. Nämä edut eivät edelleenkään ole koituneet miljardeille vähemmän etuoikeutettujen yhteiskuntien kansalaisille, vaikka saavutuksemme vaarantavat jo biosfäärin eheyden." (s. 7) Smil on kuin objektiivinen onnettomuustutkija, jolta mikään tosiasia ei jää huomaamatta ja jota on turha yrittää houkutella kirjoittamaan onnistumisista ja epäonnistumista kaunistellen tai vääristellen. 

Smilin kirja ei ole helppolukuinen, sillä hänen käsittelemänsä asiat ovat yhtä aikaa tuttuja ja tavattoman monimutkaisia. Smil ei yritä pelkistää liikaa, vaan vain välttämättömän verran, että kirja pysyy kohtuullisen laajuuden rajoissa. Smil suhtautuu varovaisen kriittisesti varsinkin graafisiin malleihin, jotka pyrkivät näyttämään monimutkaisen kehityksen yhtenä kuvana, yhtenä totuutena ilman vivahteita, jotka kuitenkin ovat olennaisia ymmärryksen kannalta. Smil ei myöskään antaudu olemaan optimisti tai pessimisti julistusten tasolla, vaan hän tavoittelee olennaista näiden välistä eli sitä, mitä ihminen voi ja mitä hän ei voi tehdä näiden suurten muutosten jälkeisessä maailmassa. Esimerkiksi vedestä kriittisenä luonnonvarana hän kirjoittaa: "Vesi on epäilemättä huonoiten hoidettu kriittinen luonnonvara, mutta meillä on valtavat mahdollisuudet käyttää sitä nykyistä järkevämmin paremmalla hinnoittelulla, universaalilla kierrätyksellä ja koska maatalous on selvästi veden suurin kuluttaja, optimoimalla viljelykasvien valinnan ja lihan tuotannon." (s. 297)

Smil ei suostu helppoheikiksi tai yksinkertaisten ennusteiden esittäjäksi: "Tämä kirja voi olla pettymys niille, jotka etsivät yksinkertaisia avaimia suurten muuntumisten alkuperiin ja mekanismeihin, jotka suosivat abstrakteja malleja ja ennakoimattomien kehitysten huolellisen kuvaamisen kustannuksella, jotka uskovat markkinoiden hoitavan kaiken ja jotka odottavat ajassa tarkkoja ennustuksia." (s. 11) Smi on korostuneen puolueeton ja arkisen politiikan ulkopuolinen tarkkailija, mutta hän ei anna lukijan olettaa, että asiat menevät loppujen lopuksi aina "hyvin", koska meillä on taipumus nokkeluutemme ja muiden hyvin ominaisuuksien perusteella. Smil ei ole alarmisti, mutta ei toisaalta tarjoa mitään helpotusta niille, jotka haluavat vähätellä ongelmia saavutusten rinnalla. Evoluutio on asettanut reunaehdot suurille muutoksille, mutta ihmisen kehityksessä ei ole ollut mitään väistämätöntä.

* * *

Vaikka mieli tekisi esitellä Smilin upean kirjan jokainen luku tarkasti, on pakko tyytyä määrällisesti vähempään. Olkoon se sitten kirjan viimeinen luku, joka keskittyy seurauksiin ja tulevaisuuden näkymiin. Smil on vahvasti sitä mieltä, että lajina olemme taipuvaisia vähättelemään saavutuksiamme ja liioittelemaan uhkia. Smil vyöryttää lukijan eteen valtavan määrän tosiasioita, jotta ymmärtäisimme perustan, jolla toimimme. Ihmiskunta on kiistatta kehittynyt valtavalla nopeudella, rakentanut monella tavalla käsittämättömän laajan ja pääosin hyvin toimivan järjestelmän, jollaista ei ole ollut materiaalisessa maailmassa ennen ihmistä (Smil ei pohdi mahdollisuutta, ettemme olisi ainoa teknisesti osaava eliölaji maailmankaikkeudessa). Evoluution tuottamat ihmisaivot kykenevät suunnittelemaan, rakentamaan ja käyttämään luonnon tarjoamista mahdollisuuksista eli luonnonvaroista kokonaan uuden, ainutlaatuisen maailman.

Smil torjuu sekä "katastrofismin" että yltiöoptimismin, jota edustavat esimerkiksi Harari, Kurzweil ja Hans Rosling. Smilin näkemyksen mukaan asenteellisia ongelmia tuottavat ennen muuta (1) faktojen valikoiva ohittaminen, (2) luottamus loputtomaan kasvuun rajallisten resurssien maailmassa sekä (3) biosfäärin rappeutumisen huomiotta jättäminen. Smil esittää vastineeksi omat, realistiset yleisarviot mm. väestönkasvusta, ruoan, energian ja muiden luonnonvarojen riittävyydestä ja yleisen elintason ylläpidon mahdollisuuksista. Smil ei pidä realistisena puheita 20 miljardin ihmisen asuttamasta Maasta, ei usko ihmiskunnan pääsevän eroon fossiilisista polttoaineista vielä pitkään aikaan eikä pidä realistisena, että vauraiden maiden elintaso olisi ulotettavissa 8 miljardille ihmiselle. Resurssit ja toimintatapamme eivät kerta kaikkiaan riitä.

Smil arvelee, että 2000-luku tulee olemaan vähintään yhtä mullistava, kuin 1900-luku oli. "Luultavasti jatkamme tulevaa siirtymää sivilisaatioon, joka toimii biosfäärin rajojen puitteissa yhdistäen aggressiivisen innovaation ja selittämättömän viivyttelyn, tehokkaan sopeutuvuuden ja raivostuttavan reagoimattomuuden." (s. 393) Uuden aikakauden määrittävä siirtymä on käynnissä, mutta sen tulos ei ole ennalta päätetty, vain reunaehdot ovat olemassa tahdostamme riippumatta. Tulevaisuus on ihmisen omien päätösten ja valintojen mukainen – ellei sitten tulevaisuus lopu kesken kaiken kosmisen tai inhimillisen katastrofin (sota, pandemia) takia. Vaclav Smilin kirja – tai pitäisi ehkä sanoa kirjat – ovat arvokas yritys lisätä faktoihin perustuvaa päätöksentekoa. Mutta lukevatko poliittiset päättäjät tai yritysjohtajat Smilin kaltaisten asiantuntijoiden teoksia? Syytä ainakin olisi, jos halutaan pärjätä jatkossakin.

 

Huijattu syömään epäterveellisesti

Tähän kirjaan suhtauduin nimen ja kansikuvan perusteella lähinnä velvollisuudentuntoisesti. Onhan minun otettava huomioon, kun suomeksi julkaistaan Englannissa listoille noussut roskaruoan syömistä käsittelevä kirja. Yllätyin iloisesti. Ultraprosessoitua : Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa, ja miten se meihin vaikuttaa? (Gummerus 2025, sujuva suomennos Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen) on pääosin hyvin kirjoitettu, täysin paasaamaton ja joka suuntaan kriittinen, siis hyvä tietokirja. Chris van Tulleken saa lisäpisteitä siitä, ettei hän ole säästellyt itseään ja identtistä kaksoisveljeään, vaan on testannut molempien elimistöillä UPR:n (tuttavallinen lyhenne epämiellyttävästä asiasta) vaikutuksia. Sen lisäksi hän on selvästikin lukenut hirmuisen määrän sekä tutkimus- että byrokraattista kirjallisuutta. Pieni miinus tulee angloamerikkalaisesta puheliaisuudesta, joka hetkittäin väsyttää, vaikka ei ärsytä asenteellisuuden tai tekohauskuuden varjolla.

Ultraprosessoitua on niin hyvä kirja, että kaltaiseni antikapitalisti antaa melkein – mutta vain melkein – anteeksi sen, että van Tulleken kuvailee 400 sivua kapitalistisen elintarviketeollisuuden tunteetonta ja vastuutonta ihmisten orjuuttamista epäterveelliseen keinoainemaailmaan, mutta ei saa millään mainittua tämän talousjärjestelmän nimeä. Hän kyllä kurmottaa juonittelevia elintarvikejättejä, mutta sovittelee tuon tuostakin pehmennyksin, joita ei kukaan kirjan logiikkaa seuraava voi nauramatta lukea. En tohdi arvailla, onko van Tullekenilla sydämessään pehmeä paikka kapitalismille sinänsä vai onko kyseessä vain pyrkimys varmistaa, ettei kirjaa vaieta kuoliaaksi (ei vaiettu, joten ehkä se oli oikea taktiikka). On kuitenkin sanottava, että harvoin olen lukenut näin perusteellista kuvausta siitä, miten ikuisen kasvun ja voitontavoittelun pakko läpäisee monimutkaisen tuotantojärjestelmän kaikki osat niin perusteellisesti, että minunkin on vaikea sanoa, miten tämä hirviö pitäisi hengiltä saattaa.

Van Tulleken ei syyllistä teollisuutta, mutta vielä vähemmän meitä ihmisparkoja, jotka olemme ylipainoisia ja olemme langenneet elintarviketeollisuuden häikäilemättömästi rakentamaan ansaan ja vielä siinä lujassa uskossa, että kysymys on vain huonosta tahdonlujuudestamme ja mielihalujemme vallasta. Toki syyllistymme molempiin, mutta UPR:n aiheuttamien ongelmien on pirullisen taitavasti rakennettu kemikaalien mössö, joka saa roskaruoan maistumaan vastustamattomalta ja houkuttaa meidät syömään halpoja kaloreita paljon enemmän kuin itse asiassa haluaisimme. Kirjan ällistyttävimpiä jaksoja onkin kuvaus siitä, ettei ylipaino-ongelma johdu UPR:ssä olevasta liiasta energiasta sinänsä vaan siitä, että UPR:n keinotekoiset kemikaalit (joita elimistömme ei lainkaan tunnista) huijaavat elimistöämme uskomaan, ettemme ole saaneet vielä riittävästi välttämättömiä.

* * *

Van Tulleken kuvailee tavattoman viehättävästi sitä, miten lehmän kaltainen rouskuttaja, joka tuntuu heittävän helttaansa kaiken eteensä tulevan, todellisuudessa analysoi koko ajan tarjolla olevien ravintokasvien ominaisuuksia ja pystyy välttämään paitsi myrkyllisiä, myös etsimään ja löytämään juuri niitä, joista saa jotain sillä hetkellä vähissä olevaa hivenainetta. Lehmän ruokailuvaisto kuulostaa täysin taianomaiselta, mutta kaikkein yllättävintä lienee se, että ihmiselläkin on (tai on ainakin ollut) aivan sama kyky, koska se on kaikille eläimille yhteinen, evoluution edellyttämä ominaisuus. Sen seurauksena ihmiset, jotka ovat saaneet elää kaikessa rauhassa omassa ekologisessa lokerossaan, eivät normaalisti liho tai sairastu ns. elintasosairauksiin, jotka johtuvat paljolti etääntymisestä luontaisista ruokailuvaistoista. Toisin kuin monissa laihdutus- ja terveysoppaissa annetaan ymmärtää, ihminen ei luontaisesti ahmi edes sokeria tai rasvaa tolkuttomia määriä, koska ruoansulatuksen nerokas järjestelmä tuottaa aikanaan viestejä, jotka sammuttavat syömishalumme (ei, emme ole lihansyöjäpetoja, jotka nielemme painomme verran lihaa ja sulattelemme sitä sitten viikon verran).

Toinen itseni ainakin yllättänyt myytti, jonka van Tulleken kirjassa kumoaa, on liikunnan ja ylipainon välinen suhde. Hän väittää ja perustelee väitteensä, ettei runsaskaan liikunta auta, jos syömme jatkuvasti UPR-mössöä. Liikunta on toki muista syistä erittäin hyödyllistä, mutta se ei ole mikään laihdutuslääke. Ylipainomme ei johdu ahneudesta eikä laiskuudesta, vaan siitä, että elimistömme seurantajärjestelmää huijataan systemaattisesti, tarkoituksella ja jatkuvasti. Ihmisellä, jonka ravinto koostuu pääosin UPR:stä (USA:ssa ja Englannissa tällaisessa tilanteessa on 60-80 % ihmisistä), ei ole enää normaalia elimistön viestintää, joka pitäisi huolen kylläisyyden tunteesta, kun riittävästi energiaa, kuituja ja hivenaineista on saatu elimistöön. UPR on rakennettu huijaamaan aivoja, jotta ne eivät ohjaa meitä lopettamaan syömistä. UPR on rakennettu tuottamaan ylensyöntiä ja koukuttavien kemikaalien avulla tapahtuvaa paluuta UPR:n pariin. Kiinnostavasti alkuteoksen nimi on Ultra-Processed People, joka vastaa ehdottomasti paremmin kirjan näkökulmaa ja tärkeintä havaintoa kuin suomennoksen vähän persoonaton ratkaisu.

Van Tulleken osoittaa, että UPR:n tapauksessa voidaan perustellusti jäljittää sen synty yhteen maahan eli Yhdysvaltoihin ja sen eurooppalaiseen pikkuveljeen eli Isoon-Britanniaan. Syynä tähän historiaan ovat kapitalismin leviämisen maantieteellinen rytmi ja Yhdysvaltain yritysmyönteinen kulttuuri, joka on tuottanut valtavan mainosmarkkinatalouden, jota voidaan pitää UPR:n levittämisen mahdollistajana ja ehtona. Van Tulleken ei asiaa korosta, mutta UPR:n historia on erittäin vahvasti myös luokkien historiaa ja yhä edelleen UPR:n käytöllä on vahva korrelaation taloudellisesti heikon yhteiskunnallisen aseman kanssa. Ei niin, että vain köyhät syövät UPR:ää, vaan niin, että useimmilla pienituloisilla ei ole varaa syödä muuta kuin UPR:ää. Mitä varakkaampia ihmiset ovat – myös USA:ssa ja Englannissa –, sitä vähemmän he turvautuvat UPR:n viettelyksiin. Valitettavasti ja kuten olettaa sopii, UPR ei tietenkään ole jäänyt vain kehittyneimpien kapitalististen talouksien riesaksi, vaan teollisuus etsii koko ajan markkinoita erityisesti globaalin etelän maista. Van Tullekenilla on paljon ikäviä esimerkkejä tämän seurauksista.

* * *

Voimmeko asialle mitään vai jääkö ainoaksi vaihtoehdoksi yrittää omalla ja läheisten kohdalla minimoida UPR:n tuhoisat vaikutukset. Tajusin kirjaa lukiessani, että olen ilmeisesti välttynyt useimmilta UPR-riesoilta siitä yksinkertaisesta syystä, että pidän ruoan tekemisestä ja itse tehdyn ruoan syömisestä. Olen koko elämäni ajan syönyt vain muutaman hampurilaiset ja nekin kaukaisella 1960-luvulla. Nuorimman tyttäreni kohdalla annoin muutaman kerran periksi ja vein hänet syömään ranskiksia (mutta ei koskaan Mäkkäriin), mutta pääosin kokkasin aina itse. Kyse ei siis ollut varhaisesta ravitsemustiedostamisesta, vaan ehkä vaistonvaraisesta pitäytymisestä aineksiin, joita löytyy omasta keittiöstä. Van Tulleken vastaa kyselijöille, että syötävä on UPR:ää, jos ainesosien lista on pitkä, eikä niitä oudompia löydy keittiön maustekaapista. Nyrkkisääntönä se on hyvä, mutta vaatii käytännössä ainesosien suhteiden pohdintaa ja tietoa siitä, kuinka usein kyseisen annoksen ahmii. Varoitusvalojen on syytä välkkyä, jos syötävä on halpaa, nopea valmistaa, pehmeää, suolaista/makeaa ja tuoksuu vastustamattomalta.

Mutta palataan lopuksi kysymykseen siitä, voidaanko tälle ruokateollisuusjättiläisten pirulliselle juonelle ja miljardeilla tuetuille mainoskampanjoille mitään. Van Tulleken ei ole hirveän optimistinen, mutta ei nyt nosta käsiäänkään ylös, vaikka kirjan kuvausten perusteella on harvinaista, että teollisuusjätit pannaan tiukoille demokraattisen päätöksenteon puitteissa. Sellaiseen tarvitaan yleensä jotain kansanterveydellistä katastrofia. Van Tullekenin mukaan tärkeintä olisi aloittaa – ja kansainvälisesti, ei pelkästään yhdessä valtiossa, sillä teollisuus on hyvin ylikansallista ja Coca Colan kylmä käsi ulottuu kaikkialle – kahdella asialla. Ensimmäiseksi on saatava varoitusmerkinnät pakollisiksi kaikkiin haittoja aiheuttaviin elintarvikkeisiin. Joissakin maissa käytetään jo mustia kahdeksankulmioita varoittamassa ostajia. Toiseksi on saatava loppu sille eturistiriitojen järjestelmälle, jossa teollisuuden ostamat tutkijat naamioituvat riippumattomiksi ja antavat sitten viranomaisille lausuntoja, joiden mukaan teollisuus ei ole vastuussa yhtään mistään. Juridinen saivartelu ja viivyttely sopii aina teollisuudelle, siksi arvioinnit täytyy saada aidosti riippumattomille asiantuntijoille, joilla ei ole taloudellisia kytkentöjä Coca Colan kaltaisiin yrityksiin.

Itse tekee mieli todeta, että jos ei puututa juuriongelmaan – siihen, ettei päättäjillä ole keinoja eikä aina haluja suuryritysten kaitsemiseen –, vain hetkelliset ja paikalliset edistysaskeleet ovat mahdollisia. Globaalin ylipaino-ongelman kaltaista haastetta ei kapitalismi voi koskaan ratkaista, koska jopa van Tulleken myöntää apeana, että vaikka toimari olisi kuinka fiksu, viimeistään osakkeenomistajien kokouksessa kielletään kaikenlainen pehmoilu ja käsketään kiristää rahan imeminen köyhiltä maksimiinsa. Ei siitä järjestelmästä itsestään löydy sen helvetinkoneen pysäyttäjiä. UPR:n vastainen kampanjointi on siitä helppoa, että sen voi aloittaa itsestään ja lähisukulaisistaan. Itsekin rupesin käymään läpi niitä suhteellisen harvoja aineksia, joiden muodossa UPR on hiipinyt myös omaan elämääni. Kalorittomat mehutiivisteet, jäätelö, kyllähän näitä riittää. Säilykkeet ovat yllättäen suhteellisen harvoin UPR:n saastuttamia. Mutta varminta tietenkin on ostaa ja valmistaa ravinnoksi vain tuoretavaraa. Jopa leipien valmistusaineluettelot ovat joskus surullisen pitkiä. Siksi turvallisinta onkin valita (Turun suunnalla tuoreena, muualla pakasteena) Ylhäisten Peltopoika, jossa on tasan neljää aineisosaa (ruisjauho, vesi, suola ja kumina) ja tasan 0 % UPR:ää. Ja muistakaa van Tullenin maksiimi, "Lihavuus on markkinaperäistä."