Myyttien karttapallo

Paul Richardson on "ihmismaantieteen" apulaisprofessori Birminghamin yliopistossa. Hänen kirjansa Myths of Geography – Eight Ways We Get the World Wrong (2024) pyrkii kumoamaan kahdeksan "myyttiä" eli yleiseksi muuttunutta, mutta virheellistä näkemystä maailmastamme. Suomennos (Jaakko Kankaanpää ja Riina Vuokko) on saanut nimen Maantieteen myytit : Miksi ymmärrämme maailman väärin (Atena 2025). Maantieteen maisterina en aivan allekirjoita ajatusta, että kirjan kaikissa esimerkeissä olisi kysymys varsinaisesti maantieteeseen liittyvistä virheellisistä tulkinnoista, sillä osa on vahvasti poliittisia (tai maailmanpoliittisia) ja liittyvät kyllä geopolitiikan kautta maantieteeseen, mutta eivät mielestäni kuulu sen valtavirtaan. Poliittista maantiedettä ei Suomessa juuri harrasteta (enää), koska se leimautui toisen maailmansodan aikaisten Suur-Suomi-pyrkimysten takia.

Osa Richardsonin esimerkeistä kuuluu jokseenkin kaikille tuttujen myyttien joukkoon, osa taas lienee pienemmän geopolitiikan harrastajien joukon kiinnostuksen kohteita. Jälkimmäisiin kuuluvat nähdäkseni Venäjää ja Kiinaa käsittelevät luvut, joissa Richardsonin henkilökohtainen poliittinen asenne (jyrkkä ja osin alatyylinen russofobia ja Kiinan hiukan vähemmän henkilöitynyt sättiminen) uhkaa hukuttaa alleen varsinaiset myytit eli avoimina pysyvien satamien tarpeen ja uuden silkkitien esittelyn. Venäjän kohdalla Richardsonin päättely ei ole kovin uskottavaa, sillä se on rakennettu väitteelle, että Venäjä on rakenteellisesti ekspansionistinen, mutta todellisuutta peitellään valtamerille pääsyn turvaamisen tarpeella. Richardsonin mielestä Sevastopolin satamaa ei edes tarvita, koska Venäjällä on Murmanskin ja Tyynen valtameren satamat. Mielestäni Venäjän ulkopolitiikka ei ole kuitenkaan koskaan nojautunut pelkästään valtamerisatamien tarpeeseen. Kyseessä on siis olkiukkomyytti.

Jää myös epäselväksi, miksi Kiinan länteen suuntaamassa propagandapuheessa juuri "uusi silkkitie" olisi keskeinen ja olennainen. Richardson käsittelee itse asiassa enemmän Kiinan pyrkimystä paaluttaa rajojaan eteläisten naapurimaiden kustannuksella. Keinotekoiset saaret jäävätkin epäilemättä nousevan veden alle, jos ilmastonmuutosta ei kyetä hidastamaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että Richardsonin halu osoittaa Kiinan epäonnistumista on suurempi kuin tämän luvun melko sekava esitys, joka yrittää pelkistää Aasian suurvallan toimet yksinkertaistavin esimerkein. En ollut ollenkaan vakuuttunut. Minusta mitään "myyttiä uudesta silkkitiestä" ei länsimaissa ole, se on osa Kiinan valtiollista tiedotustoimintaa. Ainakaan kyseessä ei ole maantieteen myytti.

* * *

Myytti maanosista lienee vahvin kirjaan otetuista kahdeksasta. Hahmotamme Maan niin vahvasti maanosien nimillä, että suorastaan hätkähtää, kun Richardson luettelee syitä, joiden perusteella käsityksemme eivät perustu ainakaan luonnonmaantieteellisin seikkoihin, jos mihinkään muuhunkaan kuin Euroopan maissa hutiloiden ja vähäisen tietämyksen perusteella lätkäistyihin leimoihin. Erityisen hupaisaa on lukea syistä, joiden takia juuri Eurooppa on ennen muuta Aasian mantereen läntinen niemeke, ei missään tapauksessa selkeä maanosa. Mitään yksimielisyyttä ei ole siitä, missä Eurooppa loppuu ja Aasia alkaa, vaikka arkisessa valtapuheessa se tuntuu itsestään selvältä. Todellisuudessa kyse on aina ollut kulloisenkin valtatilanteen sanelemasta propagandasta. Maantieteellistä Eurooppaa ei ole, kaikki on vain kielipeliä.

Myytit rajoista ja kansakunnista ovat suoraa jatkumoa maanosa-ajattelulle. Rajat maastossa, yhteiskuntien välillä ja kartoilla ovat suhteellisen tuore keksintö, joka ei ole koskaan toiminut yksiselitteisellä tavalla. Ihmisten ja ideoiden, tavaroiden ja tapojen liikettä ei ole koskaan kyetty rajoilla estämään, enintään vaikeuttamaan. Julkinen puhe rajoista koostuu pääosin pöyhkeistä ja uhmaavista muuttumattomuuden ja pyhyyden puheista, kun taas historiallinen tosiasia on, että mikä tahansa ihmisen piirtämä raja on yhtä muuttuvainen kuin maailmamme muutenkin. Ehkä vielä ontompi on käsitys kansakunnista pysyvinä ja selvästi määriteltävinä entiteetteinä. Sellaisia esiintyy enemmän juhlapuheissa ja julistuksissa kuin arjen todellisuudessa. Niissäkin tapauksissa, joissa etninen samankaltaisuus on määrällisesti ja suhteellisesti melko totta, paljastaa tarkempi tilastojen tutkiminen, että paljon riippuu näkökulmasta. Viimeistään suurissa kaupunkikeskuksissa myytti homogeenisesta kansakunnasta yleensä murtuu.

Myös suvereniteetistä eli valtiollisesta itsemääräämiskyvystä Richardson kirjoittaa mielenkiintoisesti. Sekin on juhlapuheiden vakiokalustoa, jota siirrellään ajankohtaisten tarpeiden mukaisesti. Richardson tutkii asiaa kotimaansa ja sen brexit-historian kautta. Suomalaisittain voisi aiheeseen paneutumisen aloittaa jostain tuhannen vuoden takaa. Suvereenin "Suomen" historia on kovin lyhyt ja lähinnä voidaan kiistellä siitä, oliko sitä lähinnä 1920- ja 1930-luvuilla, koska viime sotien jälkeisen ajan historiaa voidaan kuvata korostuneen rajoitetuksi juuri itsemääräämisoikeuden osalta. Ensin sitä rajoitti YYA-sopimus, sitten EU, euro, Nato ja DCA. Richardson ei tietenkään Suomeen paneudu, mutta samasta suvereenisuuden vähäisyydestä kärsivät myös Ison-Britannian kaltaiset "vanhat" kansakunnat. 

* * *

Mielestäni kirjan kiinnostavin luku käsittelee myyttiä Afrikasta epäonnistumaan tuomittuna maanosana. Richardson muistuttaa monin esimerkein siitä, kuinka voimakkaasti siirtomaaisäntien aika ja puhetapa ovat vääristäneet käsityksemme Afrikan historiasta ja tulevaisuudesta. Oikeastaan kaikki, mitä tiedämme tai luulemme tietävämme Afrikasta, on pitkän, raakalaismaisen ja äärimmäisin keinoin todellisuutta vääristäneen siirtomaakauden tuotetta. Kun katsoo Afrikkaa pallokartalla, tajuaa paremmin sen valtavan koon. Samalla tavalla pitäisi Richardsonin mielestä opetella katsomaan Afrikkaa "siirtomaakliseiden" ohi, yli tai läpi. Se on kuitenkin vaikeampaa kuin tulee ajatelleeksi, koska jokseenkin kaikki "tietomme" Afrikasta perustuu juuri kliseisiin, siirtomaaisäntien tietoisesti rakentamiin ja levittämiin valheisiin. Kysymys ei ole mistään huolimattomuudesta tai pikkuvirheestä. Jokainen yksityiskohta on yhtä vääristelty kuin kokonaiskuvakin.

Richardson muistuttaa toistuvasti siitä, kuin konkreettiset todisteet Afrikassa asuneiden ihmisten loisteliaasta historiasta on toisaalta vaiettu, toisaalta ryöstetty siirtomaavaltojen pääkaupunkien museoihin. Ison-Britannian valtavat afrikkalaisten kulttuurien kokoelmat ovat ryöstösaalista, jota siirtomaaisäntien perilliset eivät halua palauttaa Afrikkaan. Eivät halua, koska se olisi symbolinen rikoksen myöntäminen. Kuitenkin se on välttämätöntä, sillä myöskään afrikkalaisilla itsellään ei ole selvää kuvaa omasta menneisyydestään, koska sen fyysiset todisteet sijaitsevat British Museumissa, eivät Afrikassa. Afrikan maat ovat pääosin saanet muodollisen itsenäisyyden, mutta siirtomaavaltojen vetämin viivoin, joilla ei usein ole mitään tekemistä asukkaiden oman identiteetin kanssa. Rajoilla ja keinotekoisilla "valtioilla" siirtomaa-aika tuhosi kenties korjaamattomalla tavalla afrikkalaisten identiteetin.

Maantiede ei ole julkisessa puheessa tärkeä näkökulma. Se on kuitenkin usein erittäin tärkeä taustatekijä, näkymätön, mutta vaikuttava. Siksi on tärkeätä ymmärtää, kuinka monella tavalla maantieteellisiä tosiasioita on kautta historian käytetty vallan ja valloitusten välineenä, perusteluna väkivaltaisille toimille, alistamiselle ja pakottamiselle. Maantieteen syvin olemus on kuitenkin ymmärrys siitä, mitä kaikkea ihmisen sijoittumisesta tietylle alueelle seuraa. Jos arkisten päätösten taustalla on vain myyttisiä maantieteen käsityksiä, ratkaisut eivät voi olla onnistuneita ja kestäviä. Kun myytit korvataan asiallisella tiedolla ja kolonialistinen tai muu valtapoliittinen kiihkoilu korvataan ymmärryksellä ihmisen suvun yhteisestä alkukodista ja keskinäisestä riippuvuudesta, on olemassa mahdollisuus vielä selvitä.

"On tuolla Maa, pallo sininen, yhteinen koti eläinten ja ihmisten. Pinnalla sen yhtään rajaa näe en. /  On tuolla Maa, pallo sininen, yhteinen koti eläinten ja ihmisten. Mitään pahaa sille koskaan soisi en." (Mikko Perkoila: Avaruuden maisema, 1999)

 

Loppuviimeiseksi jyllää aina materialistismielihyväeettinen plutokratia

Menin taas kerran lankaan. Varasin hyvässä uskossa kirjan, jonka nimi on Rahan valta –Kaverikapitalismi, keskuspankkirahoitus ja uusi maailmanjärjestys (Kuva ja Sana 2024). Edes kirjoittajan nimi ei saanut varoituskelloja hereille, enkä kiinnittänyt varaustilanteessa huomiota kustantajaan. Teologian tohtori Juha Ahvio on konservatiiviskritillisen Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja. Kyseinen järjestö on meille 1970-luvun kokeneille paremmin tuttu jenkkityylisen bisnesmiehen taidot hallinneesta Leo Melleristä, joka harrasti mm. ennustusten tekemistä ja Raamattujen salakuljetusta Neuvostoliittoon, uskoi ufoihin  ja sai 1986 melkein kahden vuoden vankeustuomion talousrikoksista. Juho Ahvio on jatkanut Mellerin uraa ainakin tuotteliaana kirjojen julkaisijana. Kun nyt olen yhden kahlannut läpi, en kauheasti ihmettele nimekemäärää. Ahvion tapauksessa määrä ei ole muuttunut laaduksi.

Kuten johdatuksesta voi jo arvata, kirja ei suinkaan käsittele analyyttisesti finanssikapitalismin nykyistä kehitysvaihetta, vaan se on epämukavan huonosti kirjoitettu, pakkomielteisen varma näkemys siitä, että jokseenkin kaikki muut paitsi kristilliset kansalliskonservatiivit ovat liitossa, jonka tarkoituksena on käynnistää koko maailmassa uusi järjestys, jonka takana ei ole mikään foliohattujen salaliitto, vaan ihan oikea globalistien, vapaamuurareiden, plutokraattieliitin, paavin, Bilderberg-porukan ja muiden vastaavien – vaikka ei kuitenkaan juutalaisten, Israel kuuluu Patmoksen pysyvään ystäväpiiriin – vasemmistototalitaarinen utopiatulevaisuuden salaliitto, jota vastaan on nousemassa (kirjan kirjoitusaikaan vasta toiveen tasolla) Donald Trump.

Ahvion näkemyksen mukaan markkinatalous on jees, mutta kapitalismi on em. salaliiton kavala juoni, jonka ytimessä on juuri kapitalismin ja markkinatalouden välille vedetty yhtäläisyysmerkki. Samassa ytimessä on myös keskuspankkirahoitus, joka on pahan vallan vipusin. Kun Ahvio siis käy rahan valtaa ja kaverikapitalismia vastaan, hän ei missään nimessä halua tilalle minkään sortin sosialismia saati kommunismia, vaan kristilliseen ja kansallishenkiseen konservatismiin nojautuvan uuden maailmanjärjestyksen. Se olisi siis hyvä uusi maailmanjärjestys siinä em. globalistien uusi maailmanjärjestys olisi paha. Syystä, jota Ahvio ei edes yritä selittää (ehkä se on seuraavan kirjasen aihe?), se kaverikapitalistien uusi maailmanjärjestys ei vaan ota valmistuakseen, vaikka sen ajajilla on Ahvion tulkinnan mukaan kaikki langat käsissään.

* * *

En keksinyt tästä kirjallisesta tuotteesta oikein mitään myönteistä sanottavaa, vaikka se on aina yksi pyrkimykseni. Rahan valta on huonosti kyhätty, sekavasti kirjoitettu ja asiasisällöltään kokonaisuudessaan runsaasti siteerattujen ammattilaisten tekstinpätkien varassa. Ahvion oma anti koostuu vain tolkuttomista ja todistamattomista väitteistä (kirjailija Yuval Noah Harari on "Klaus Schwabin WEF-luottokonsultti), jotka mukamas todistavat jotain, vaikka ovat vain mielipiteitä (Ahvio ei ole tutkinut mitään kirjansa aihepiireistä, hän on vain kerännyt mielestään sopivia sitaatteja eri lähteistä, varsinkin aiemmista omista kirjoistaan, oli niiden otsikko mikä hyvänsä). Kirjassa on paljon eriskummallisia yhdyssanoja, joilla Ahvio uskoakseni pyrkii korvaamaan tavanomaiset ja latteat adjektiivit sellaisilla, joissa on todellista todistusvoimaa. Nähdäkseni tulos ei ole toivotun kaltainen. Tämän tekstin otsikko koostu Ahvion uudissanoista, joille en uskalla luvata pitkää ikää.

On harmillista ja nolottavaa, että myös kirjastomme on mennyt lankaan ja paitsi hankkinut tämän tekeleen kokoelmaan, myös asiasanoittanut sen täysin virheellisesti sillä oletuksella, että se käsittelee pää- ja alaotsikkonsa mukaisia asioita. HelMet-järjestelmässä asiasanoina ovat kansainvälinen talous – rahapolitiikka – globalisaatio – kansainvälinen politiikka – eliitit – vaikutusvalta – suurvaltapolitiikka. Kirjan luettuani voin vakuuttaa, etteivät näistä ole osuvia edes ne muutamat, jotka näennäisesti liittyvät kirjan teemoihin. Puuttuvia asiasanoja ovat ainakin salaliitot – kristillinen konservatismi – kansallinen konservatismi – keskuspankkirahoitus (sitä Ahvio sentään käsittelee, vaikkakin höttöisesti ja nähdäkseni vain osittain sen toiminnan oikein ymmärtäen).

Kyllä tällaisiakin kirjoja täytyy kirjastojärjestelmästä löytyä, mutta niiden todellista sisältöä asiasanoin kuvaten. Tärkeää varsinkin silloin, kun kirja on Rahan vallan tavoin nimetty potentiaalista lukijaa harhaan johtavalla tavalla (otsikointi on mitä ilmeisimmin valittu meille antikapitalisteille, joita Ahvio tosin pitää vain kaverikapitalismin "hyödyllisinä idiootteina"). Tämän kirjan oikea paikka olisi jossain teologisessa luokassa (en osaa tarkemmin sanoa, en ole asiantuntija), ei missään tapauksessa kansainvälisen politiikan yhteydessä. Sillä Ahviolle "Kaikkivaltias Jumala – eivät rahaparonit – määrää ja säätää, ja niin tapahtuu." (s. 153) Valitettavasti Ahvio ei selitä ilmeistä ristiriitaa eli tosiasiaa, että hänen kaikkivaltias jumalansa on katsonut parhaaksi antaa kaverikapitalismin jyllätä sen sijaan, että kaikille kansakunnille Kiinasta Kongoon ja Suomesta Siperiaan olisi ilmestynyt kansallisesti räätälöity donaldtrump, joka näyttävästi kampittaa kavalat vapaamuurariglobalistit.

Kaikkea sitä julkaistaankin

Suomessa on ilmeisesti jonkin kokoiset markkinat ns. ufokirjallisuudelle, jonka pohjavireenä on pitää "varmistettuna" totuutena sitä, että ihminen ei ole tuntemamme universumin ainoa älyllinen laji, vaan täällä on asunut, vieraillut tai ehkä vieläkin asuu lajeja, joiden syntyperä on Maan ulkopuolella. Termiä "humanoidi" käytetään laajasti hahmoista, jotka muistuttavat ihmisiä, mutta eivät kuitenkaan ole. Keskusteluissa ovat toistuneet väitteet, joiden mukaan "tiedustelupalveluilla" ja vastaavilla organisaatioilla on hallussaan maahan syöksyneiden ufojen kuljettajien ruumiita, joita ei tietenkään suostuta näyttämään tiedeyhteisölle ja suurelle yleisöllä jostain "turvallisuussyistä". Siksi Perun vuoristosta Nazcan alueelta vuonna 2016 väitetysti löydetyt kivettyneet tai muumioituneet hahmot ovat innostaneet uskossaan lujia ja ihmetyttäneet muita.

Näistä "Nazcan muumioista" ei löydy tieteellisesti uskottavaa yhteenvetoa, koska muumioiden löytäjät eivät ole antaneet niitä jollekin ulkopuoliselle tutkimuslaitokselle, vaan kaikki tieto tulee jonkun aiheeseen vihkiytyneen välittämänä sensaatiouutisena. Yksityiskohtiin menemättä väitteenä on, että löydetyt nuken kokoiset muumiot ovat yli 1700 vuoden ikäisiä, niiden perimästä ainakin kolmannes on "ei-inhimillistä" ja löytäjät pitävät niitä "todisteena" siitä, ettei ihminen ole ainoa galaktinen älyllinen laji. Muumioiden kognitiivisista kyvyistä ei tietenkään voi kukaan tietää mitään, mutta se on sivuseikka sen rinnalla, että muumioilla kerätään paitsi huomiota, myös jonkin verran rahaa, joten kiistelyissä on muitakin kuin puhtaasti tieteellisiä ulottuvuuksia.

Tiedemaailma pitää puheena olevia muumioita joko kunnolla tutkimattomina tai suoraan huijauksena. Näkemykset ovat varsin etäällä toisistaan. Esimerkiksi Suomen Galaktinen Liitto (kyllä, sellainen on olemassa) pitää muumioita "todisteena" Maan ulkopuolisesta elämästä, kun taas Tekniikan Maailma on kuvaillut jutussaan 14.9.2023 koko prosessia häpeälliseksi huijaukseksi. Aiheesta voikin olla ihan mitä tahansa mieltä (yksi porukka pitää muumioita todisteena reptiliaaneista eli liskoihmisistä), koska noin puolta tusinaa löydettyä muumiota ei ole jätetty tiedemaailman tutkittavaksi. Periaatteessa ollaan samassa tilanteessa kuin oltaisiin, jos joku suomalainen itsensä tutkijaksi nimennyt Teppo Janatuinen näyttäisi valokuvia Inarijärven Ukonsaaresta löytämistään ikivanhoista, kuivuneista "muumioista" ja väittäisi omistavansa todisteet Maan ulkopuolisesta elämästä.

* * *

Tämän tekstini varsinainen aiheuttaja on ranskalaisen seikkailijan Thierry Jaminin (s. 1967) kirjoittama kirja Kadonnut Paititi ja Nazcan humanoidimuumiot (North Nodes Publishing 2024) , jota myydään Suomessa viron kielestä tehtynä käännöksenä (suomentajana Lumimaria Luumi, kielentarkastus Maaria Nissilä). Kustantaja on pieni virolainen perheyhtiö, joka omien sanojensa mukaan "primarily publishes the works of Erich von Däniken and David Hatcher Childress, made famous around the world by the History Channel's popular television show, 'Ancient Aliens.' Ilona and Kuido Karula cooperate with the authors and presenters of the said show." Erich von Dänikeniä tuskin tarvitsee esitellä, David Hatcher Childress on pseudotieteelliseen muinaishistoriaan erikoistunut kirjailija, jonka teos Jumalten teknologia (2024) kuuluu sekin North Nodesin Suomen markkinoille tuomiin nimekkeisiin.

Käsillä olevaa kirjaa on mahdoton arvioida normaaleilla tavoilla, koska se on niin kömpelösti käännetty, kuvitettu ja taitettu. On mahdollista, että Jaminin alkuperäinen teksti on uskottavammin kirjoitettu, mutta edes sitä, mistä kirjasta on kyse, on vaikea tietää. Suomennos väittää, että kirjan "alkuperäinen nimi" on "Lost Paititi and the Non-Human Remains ofr Nazca". Ranskankielisen Wikipedian artikkelin mukaan Jamin ei ole kirjoittanut mitään englanniksi. Vaikuttaakin siltä, että käsissämme on yhdistelmä kirjoista L'Eldorado inca, à la recherche de Païtiti (2006) ja Les momies non humaines de Nazca : Un événement historique (2021), jonka em. Childressin kustantamo on julkaissut englanniksi 2022. Niin tai näin, North Nodes on katsonut tarpeelliseksi koomisen pitkän tekijänoikeudellisen kieltolistan, jonka mukaan "kirjasta saadun tiedon käyttö kollektiivisiin tai kaupallisiin tarkoituksiin ei ole sallittua". Oletettavasti Suomen Galaktinen Liitto ei käytä kirjan "tietoja" väärin. Lupaan omasta puolestani, ettei tässä blogitekstissä ole mitään kollektiivista tai kaupallista.

Itse en jaksanut kuin selailla kirjaa, koska kieli on kankeaa, taitto on amatöörimäistä ja kuvitukset, varsinkin kuvatekstit, ovat tahattoman koomisia. Nopeasti kävi myös ilmeiseksi, ettei Paititilla ja muumioilla ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin maantiede. Tekstin otsikkoon valikoitunut ilmaisu syntyi mielessäni ensitapaamisella. Miksi ihmeessä vaivaudun sitten kirjasta kirjoittamaan, jos se on niin surkea? No ihan siksi, että ehkä joku tajuaa lukevansa tietokirjan sijasta Etelä-Amerikan kätkettyjen salaisuuksien selvittämisestä itselleen pakkomielteen kehittäneen seikkailijan tarinoita, jotka voivat ehkä viihdyttää, mutta joilla ei ole minkäänlaista tiedollista antia. Eettisesti kyseenalaisinta ei ole, että joku on tällaista kirjoittanut, vaan se, että joku myy tällaista lähes 40 euron hinnalla. Normaalisti tällaiset pseudotieteelliset jutut julkaistaan ilmaiseksi netissä. On myös murheellista, että Suomen kirjastoihin ostetaan tämän tasoista kirjallisuutta. Kustantaja luottaa siihen, että kirjastot ostavat, kun aina löytyy ihmisiä, joita tällainen kiinnostaa.

* * *

Thierry Jaminin epilogi on osoitus siitä, miten ihmisen mielikuvitus rakentaa valtavia kuvitelmia hyvin vähistä aineksista. Yksille se on Atlantis, toisille kadonnut inkakaupunki. Lainaan lopuksi Jaminin viimeisiä sanoja:

"Henkilökohtaisesti en tiedä, mitä uskoa tässä lukemattomien käänteiden tarinassa. Kenen pitäisi luottaa keneen? Minusta kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei tämä tapaus tullut elämäämme sattumalta. Se vaikuttaa olevan suunnattu tai ohjelmoitu. Mutta kenen toimesta? Antaisin paljon saadakseni sen selville. 'Nazcan kolmisormisten muumioiden' tarina ei ole vielä päättynyt." (s. 258)

Niin, ei varmaan olekaan, aina voi tehdä vielä yhden uuden sensaatiomaisia väitteitä sisältävän kirjan, jota myydään hurjilla, mutta katteettomilla lupauksilla ("Todelliset fyysiset todisteet avaruusolennoista!"). Kustantaja voisi odotellessaan opetella merkitsemään kappaleenvaihdon joko rivinvälillä tai sisennyksellä, käyttämään kuvia loogisesti ja kirjoittamaan kuvatekstejä, jotka eivät pelkästään kerro samaa, minkä katsoja jo kuvasta näkee ("Yksi omituisista metallilevyistä" tai "Röntgenkuva", s. 100). Ihan mielellään kuulemme myös heti, kun se Paititi löytyy.

 

 

En halua mainostaa tällaista kirjaa sen etukannella. Sen sijaan pieni näyte kirjan tahattomasti koomisesta kuvituksesta. Yksi työryhmän jäsenistä ei nimittäin ole onnistunut virittäytymään oikealle tasolla ja tervehdys onkin nelisorminen. Tärkeä kuva lukijan kannalta epäilemättä, ellei peräti jokaiseen viihdeohjelmaan kuuluva "loppukevennys".

Uutena vihollisena globaali etelä

Anne Applebaum on puolalaissyntyinen yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja, joka on vuonna 2003 palkittu Neuvostoliiton vankileirin historiikista Pulizer-palkinnolla, jota Yhdysvalloissa kovasti arvostetaan ja pidetään jonkinlaisena mittarina. Kirjan Autokratia Oy – Diktaattorit, jotka haluavat hallita maailmaa (Siltala 2025, suomennos Markku Pähkilä) kannen tekijä on hänkin arvellut Pulizer-palkinnon mainitsemisen parantavan kirjan myyntiä. Voi olla. Minusta tämä kirja on huonoimpia käteen koskaan osuneista yhdysvaltalaisista yksisilmäisistä propagandateoksista. En kirjoita siksi varsinaista kirja-arviota, vaan tyydyn lyhyesti selittämään, miksi tämä kirja on minusta kaikin puolin tarpeeton kirja ainakin perusteellisesti jo aivopestyssä Nato/DCA-Suomessa.

Kirjan ideana ei ole tavanomaiseen tapaan haukkua ja syyllistää Yhdysvaltain kulloisenkin hallinnon kansainvälisiksi vihollisikseen määrittelemiä valtioita. Paino on tässä sanalla "tavanomaiseen". Kirja on kyllä täysin yllätyksetön propaganda-annos, jossa kaikki maailman pahuus on Yhdysvaltain hallinnon vihollisissa, eikä Yhdysvalloissa tai sen liittolaisissa, ole mitään vikaa. Ovat vain "me" ja "ne", joista "ne" ovat pahoja, vaarallisia ja uhkaavat koko ajan "vapaan maailman" turvallisuutta ja yltäkylläistä elämää.

Uutta on Applebaumin kehittelemä "Autocrazy Inc.", joka on todellisuudessa kiertoilmaisu sille, mille on suomen kielessä alkanut vakiintua nimitys GLOBAALI ETELÄ. Vapauden vihollisia eivät enää ole vain arkkikonnat Neuvostoliitto/Venäjä tai Kiina, vaan myös kaikki ne pienet maat, jotka eivät ole alistuneet palvelemaan Yhdysvaltain itsekkäitä etuja, vaan ovat pitäneet kiinni itsemääräämisoikeudestaan (Kuuba) tai konkreettisemmin öljystään (Venezuela).

Voi olla, että osa kirjan lukijoista Suomessakin menee tähän lankaan ja alkaa laajentaa viholliskuvaansa siten, kuin Applebaum ja Yhdysvaltain hallinto haluavat. Se ei kuitenkaan voi johtua sen paremmin teoksen kirjallisista kuin tiedollisistakaan ansioista. Applebaum jauhaa yksinkertaisia väitteitään selkeillä päälauseilla, joiden väittämiä ei tarvitse todistaa, koska asiathan ovat, kuten kirjoittaja ilmoittaa. Sopivaa uskoville, tylsää ja epäkiinnostavaa kaikille muille.

Tämä kirja on selkeästi kirjoitettu joko suoran tai epäsuoran tilauksen takia. Yhdysvallat on kansainvälisesti pulassa, kun globaalin etelän maat ovat rohjenneet lisätä keskinäistä yhteistyötään ja – mikä röyhkeintä –, ovat perustaneet suoraan Yhdysvaltain yksinapaista globaalia hegemoniaa uhmaavan järjestön BRICKS. Jos siis vaivaudut lukemaan tämän kirjan, voit huoletta jokaisen ilmaisun "Autokratia Oy" kohdalla vaihtaa sen muotoon "BRICS", eikä sanoma muutu millään lailla.

Syy tällaiseen varjonyrkkeilyyn ei ole itselleni aivan selvä. Luultavimmin kyse on siitä, etteivät propagandan suunnittelijat pidä järkevänä käydä suoraan BRICS-maiden kimppuun, vaan on taitavampaa rakentaa mielikuva jostain pahanilkisestä autokratioiden salaliitosta, joka uhkaa Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia. Näinhän propagandaa on usein ennenkin rakennettu. Ei sanota ihan suoraan, mutta niin suoraan, että olennainen ymmärretään.

Lyhyestä valitusvirsi kaunis: tämä kirja on pelkkää propagandaa, vaikka se naamioituu "salaliiton paljastajaksi". Uutiskielellä ilmaisten Autokratia Oy on ankka, propagandaeläin ilman pitkäikäisyyttä lupaavia ominaisuuksia kuten älyllisesti terävä analyysi tai asioiden tarkastelu edes kahdesta eri näkökulmasta.