Myyttien karttapallo

Paul Richardson on "ihmismaantieteen" apulaisprofessori Birminghamin yliopistossa. Hänen kirjansa Myths of Geography – Eight Ways We Get the World Wrong (2024) pyrkii kumoamaan kahdeksan "myyttiä" eli yleiseksi muuttunutta, mutta virheellistä näkemystä maailmastamme. Suomennos (Jaakko Kankaanpää ja Riina Vuokko) on saanut nimen Maantieteen myytit : Miksi ymmärrämme maailman väärin (Atena 2025). Maantieteen maisterina en aivan allekirjoita ajatusta, että kirjan kaikissa esimerkeissä olisi kysymys varsinaisesti maantieteeseen liittyvistä virheellisistä tulkinnoista, sillä osa on vahvasti poliittisia (tai maailmanpoliittisia) ja liittyvät kyllä geopolitiikan kautta maantieteeseen, mutta eivät mielestäni kuulu sen valtavirtaan. Poliittista maantiedettä ei Suomessa juuri harrasteta (enää), koska se leimautui toisen maailmansodan aikaisten Suur-Suomi-pyrkimysten takia.

Osa Richardsonin esimerkeistä kuuluu jokseenkin kaikille tuttujen myyttien joukkoon, osa taas lienee pienemmän geopolitiikan harrastajien joukon kiinnostuksen kohteita. Jälkimmäisiin kuuluvat nähdäkseni Venäjää ja Kiinaa käsittelevät luvut, joissa Richardsonin henkilökohtainen poliittinen asenne (jyrkkä ja osin alatyylinen russofobia ja Kiinan hiukan vähemmän henkilöitynyt sättiminen) uhkaa hukuttaa alleen varsinaiset myytit eli avoimina pysyvien satamien tarpeen ja uuden silkkitien esittelyn. Venäjän kohdalla Richardsonin päättely ei ole kovin uskottavaa, sillä se on rakennettu väitteelle, että Venäjä on rakenteellisesti ekspansionistinen, mutta todellisuutta peitellään valtamerille pääsyn turvaamisen tarpeella. Richardsonin mielestä Sevastopolin satamaa ei edes tarvita, koska Venäjällä on Murmanskin ja Tyynen valtameren satamat. Mielestäni Venäjän ulkopolitiikka ei ole kuitenkaan koskaan nojautunut pelkästään valtamerisatamien tarpeeseen. Kyseessä on siis olkiukkomyytti.

Jää myös epäselväksi, miksi Kiinan länteen suuntaamassa propagandapuheessa juuri "uusi silkkitie" olisi keskeinen ja olennainen. Richardson käsittelee itse asiassa enemmän Kiinan pyrkimystä paaluttaa rajojaan eteläisten naapurimaiden kustannuksella. Keinotekoiset saaret jäävätkin epäilemättä nousevan veden alle, jos ilmastonmuutosta ei kyetä hidastamaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että Richardsonin halu osoittaa Kiinan epäonnistumista on suurempi kuin tämän luvun melko sekava esitys, joka yrittää pelkistää Aasian suurvallan toimet yksinkertaistavin esimerkein. En ollut ollenkaan vakuuttunut. Minusta mitään "myyttiä uudesta silkkitiestä" ei länsimaissa ole, se on osa Kiinan valtiollista tiedotustoimintaa. Ainakaan kyseessä ei ole maantieteen myytti.

* * *

Myytti maanosista lienee vahvin kirjaan otetuista kahdeksasta. Hahmotamme Maan niin vahvasti maanosien nimillä, että suorastaan hätkähtää, kun Richardson luettelee syitä, joiden perusteella käsityksemme eivät perustu ainakaan luonnonmaantieteellisin seikkoihin, jos mihinkään muuhunkaan kuin Euroopan maissa hutiloiden ja vähäisen tietämyksen perusteella lätkäistyihin leimoihin. Erityisen hupaisaa on lukea syistä, joiden takia juuri Eurooppa on ennen muuta Aasian mantereen läntinen niemeke, ei missään tapauksessa selkeä maanosa. Mitään yksimielisyyttä ei ole siitä, missä Eurooppa loppuu ja Aasia alkaa, vaikka arkisessa valtapuheessa se tuntuu itsestään selvältä. Todellisuudessa kyse on aina ollut kulloisenkin valtatilanteen sanelemasta propagandasta. Maantieteellistä Eurooppaa ei ole, kaikki on vain kielipeliä.

Myytit rajoista ja kansakunnista ovat suoraa jatkumoa maanosa-ajattelulle. Rajat maastossa, yhteiskuntien välillä ja kartoilla ovat suhteellisen tuore keksintö, joka ei ole koskaan toiminut yksiselitteisellä tavalla. Ihmisten ja ideoiden, tavaroiden ja tapojen liikettä ei ole koskaan kyetty rajoilla estämään, enintään vaikeuttamaan. Julkinen puhe rajoista koostuu pääosin pöyhkeistä ja uhmaavista muuttumattomuuden ja pyhyyden puheista, kun taas historiallinen tosiasia on, että mikä tahansa ihmisen piirtämä raja on yhtä muuttuvainen kuin maailmamme muutenkin. Ehkä vielä ontompi on käsitys kansakunnista pysyvinä ja selvästi määriteltävinä entiteetteinä. Sellaisia esiintyy enemmän juhlapuheissa ja julistuksissa kuin arjen todellisuudessa. Niissäkin tapauksissa, joissa etninen samankaltaisuus on määrällisesti ja suhteellisesti melko totta, paljastaa tarkempi tilastojen tutkiminen, että paljon riippuu näkökulmasta. Viimeistään suurissa kaupunkikeskuksissa myytti homogeenisesta kansakunnasta yleensä murtuu.

Myös suvereniteetistä eli valtiollisesta itsemääräämiskyvystä Richardson kirjoittaa mielenkiintoisesti. Sekin on juhlapuheiden vakiokalustoa, jota siirrellään ajankohtaisten tarpeiden mukaisesti. Richardson tutkii asiaa kotimaansa ja sen brexit-historian kautta. Suomalaisittain voisi aiheeseen paneutumisen aloittaa jostain tuhannen vuoden takaa. Suvereenin "Suomen" historia on kovin lyhyt ja lähinnä voidaan kiistellä siitä, oliko sitä lähinnä 1920- ja 1930-luvuilla, koska viime sotien jälkeisen ajan historiaa voidaan kuvata korostuneen rajoitetuksi juuri itsemääräämisoikeuden osalta. Ensin sitä rajoitti YYA-sopimus, sitten EU, euro, Nato ja DCA. Richardson ei tietenkään Suomeen paneudu, mutta samasta suvereenisuuden vähäisyydestä kärsivät myös Ison-Britannian kaltaiset "vanhat" kansakunnat. 

* * *

Mielestäni kirjan kiinnostavin luku käsittelee myyttiä Afrikasta epäonnistumaan tuomittuna maanosana. Richardson muistuttaa monin esimerkein siitä, kuinka voimakkaasti siirtomaaisäntien aika ja puhetapa ovat vääristäneet käsityksemme Afrikan historiasta ja tulevaisuudesta. Oikeastaan kaikki, mitä tiedämme tai luulemme tietävämme Afrikasta, on pitkän, raakalaismaisen ja äärimmäisin keinoin todellisuutta vääristäneen siirtomaakauden tuotetta. Kun katsoo Afrikkaa pallokartalla, tajuaa paremmin sen valtavan koon. Samalla tavalla pitäisi Richardsonin mielestä opetella katsomaan Afrikkaa "siirtomaakliseiden" ohi, yli tai läpi. Se on kuitenkin vaikeampaa kuin tulee ajatelleeksi, koska jokseenkin kaikki "tietomme" Afrikasta perustuu juuri kliseisiin, siirtomaaisäntien tietoisesti rakentamiin ja levittämiin valheisiin. Kysymys ei ole mistään huolimattomuudesta tai pikkuvirheestä. Jokainen yksityiskohta on yhtä vääristelty kuin kokonaiskuvakin.

Richardson muistuttaa toistuvasti siitä, kuin konkreettiset todisteet Afrikassa asuneiden ihmisten loisteliaasta historiasta on toisaalta vaiettu, toisaalta ryöstetty siirtomaavaltojen pääkaupunkien museoihin. Ison-Britannian valtavat afrikkalaisten kulttuurien kokoelmat ovat ryöstösaalista, jota siirtomaaisäntien perilliset eivät halua palauttaa Afrikkaan. Eivät halua, koska se olisi symbolinen rikoksen myöntäminen. Kuitenkin se on välttämätöntä, sillä myöskään afrikkalaisilla itsellään ei ole selvää kuvaa omasta menneisyydestään, koska sen fyysiset todisteet sijaitsevat British Museumissa, eivät Afrikassa. Afrikan maat ovat pääosin saanet muodollisen itsenäisyyden, mutta siirtomaavaltojen vetämin viivoin, joilla ei usein ole mitään tekemistä asukkaiden oman identiteetin kanssa. Rajoilla ja keinotekoisilla "valtioilla" siirtomaa-aika tuhosi kenties korjaamattomalla tavalla afrikkalaisten identiteetin.

Maantiede ei ole julkisessa puheessa tärkeä näkökulma. Se on kuitenkin usein erittäin tärkeä taustatekijä, näkymätön, mutta vaikuttava. Siksi on tärkeätä ymmärtää, kuinka monella tavalla maantieteellisiä tosiasioita on kautta historian käytetty vallan ja valloitusten välineenä, perusteluna väkivaltaisille toimille, alistamiselle ja pakottamiselle. Maantieteen syvin olemus on kuitenkin ymmärrys siitä, mitä kaikkea ihmisen sijoittumisesta tietylle alueelle seuraa. Jos arkisten päätösten taustalla on vain myyttisiä maantieteen käsityksiä, ratkaisut eivät voi olla onnistuneita ja kestäviä. Kun myytit korvataan asiallisella tiedolla ja kolonialistinen tai muu valtapoliittinen kiihkoilu korvataan ymmärryksellä ihmisen suvun yhteisestä alkukodista ja keskinäisestä riippuvuudesta, on olemassa mahdollisuus vielä selvitä.

"On tuolla Maa, pallo sininen, yhteinen koti eläinten ja ihmisten. Pinnalla sen yhtään rajaa näe en. /  On tuolla Maa, pallo sininen, yhteinen koti eläinten ja ihmisten. Mitään pahaa sille koskaan soisi en." (Mikko Perkoila: Avaruuden maisema, 1999)