Pöhinättä paras?

Ikuinen keskustelu Helsingin oikeasta tulevaisuudesta sai kesävauhtia yleiskaavasuunnittelija Heikki Salmikiven haastattelusta (HS 27.7.2016). Salmikivi onnistui keräämään yhteen kaikki ne "vanhan Helsingin" tuhoamisen elementit, joita tällä hetkellä innokkaasti ajetaan. Kysymyshän ei ole siitä, moniko helsinkiläinen aidosti haluaa tai tarvitsee sitä "kalliolaista pöhinää", jonka Salmikivikin nostaa kaupunkilaisuuden korkeimmaksi asteeksi. Kun kaupunkia kehitetään tai "kehitetään", viimeinen jolta mielipidettä kysytään, on helsinkiläinen veronmaksaja.

Syykin on yksinkertainen ja ikivanha. Kaavoittaja ei todellakaan halua kansalaismielipidettä sotkemaan sitä monimutkaista ja tasapainoltaan herkkää prosessia, jonka kuluessa poliittisia puolueita tukeville rakennusyhtiöille jaetaan etuisuuksia eli rakennusoikeuksia. Ei siihen prosessiin päästetä edes niitä pikkupuolueita, joista saattaa aina silloin tällöin kummuta kysymyksiä siitä, rakennetaanko Helsinkiä asukkaiden vai rakennusyhtiöiden eduksi. Tällaisille typerille kysymyksille ei ole tilaa, kun Kokoomus yhdessä joko demareitten tai vihreitten kanssa päättää, mitä "kehitys" milloinkin tarkoittaa.

Tällä hetkellä se tarkoittaa "kaupunkikuvan tiivistämistä" eli vielä jäljellä olevien viheralueiden hävittämistä ja muuttamista rahanarvoiseksi rakennusmaaksi. Raide-Jokeri on yksi taustasyy, mutta ei ainoa. Malmin lentokentän suojelua ajaneet kokoomuslaisetkin ovat saaneet huomata olevansa puolueessaan alakynnessä - tervetuloa kerran aidan tällekin puolelle. Rakennuttajillehan on yksi ja sama, minne rakennetaan, kunhan kate on riittävä. En ole edes varma siitä, kummasta tulee paremmin rahaa, rikkaille vai köyhille rakentamisesta. Se on kuitenkin selvää, että kumpikin tarkoittaa Helsingin niemen täyttämistä rakennuksilla.

* * *

Mistä sitten puhutaan, kun halutaan sitä "pöhinää" lisää Helsinkiin? Sana on typerä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sillä tarkoitetaan kaikkea sitä kivaa, mitä suomalainen ajattelee oikeista eurooppalaisista, ehkä jopa yhdysvaltalaisista kaupungeista täytyvän löytyä eli kahviloita joutilaille ja turisteille, taskuvarkaita, pittoreskeja pikkumyymälöitä, meluisia katutapahtumia, vielä meluisampia puistofestivaaleja ja muuta vastaavaa. Ja tietenkin trendikkäitä start up -asioita, digitaalisia suunnittelustudioita, kivan hyödyttömiä palveluita toisilleen myyviä itsensä työllistäviä yrittäjiä, tämän markkinaliberalistisen maailmanajan pikku pyhimyksiä.

Kyllähän sitä "pöhinään" ehtivää porukkaa nykyään riittääkin. Meni Helsingin keskustaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa, kadut ja kaupat tulvehtivat ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään tähdellisempää tekemistä. Näin ei ole ollut aina. Omassa nuoruudessani useimmat ihmiset olivat päiväsaikaan koulussa tai töissä, minkä seurauksena keskustakin vilkastui vasta työpäivän jälkeen. Mahtoiko siinä olla jotain pahaa vialla? No, kulutettiin paljon vähemmän, kun ei ollut millä kuluttaa. Keskustaan mentiin lähinnä ikkunaostoksille.

Siitä ei tarvitse kinastella, onko kuollut vai elävä kaupunki parempi. Mutta siitä on syytä edes yrittää keskustella, mitä tuo "elävyys" tarkoittaa. Keskustelun aluksi olisi jokaisen - myös yleiskaavasuunnittelijoiden - syytä tunnustaa karu tosiasia: ei ole olemassa kaikkien kaupunkilaisten yhteistä hyvää ja vielä vähemmän parasta. Jos kaupunkia kehitetään kaikille, sitä ei saa eikä pidä tehdä kuvitellun yhteishyvän merkeissä. "Pöhinä" voi kiinnostaa jotain kansansiivua, mutta todennäköisesti aika pientä vähemmistöä, joka kyllä osaa tuoda itsensä esiin, se on myönnettävä. Mutta jos keskustelussa lähdetään siitä, että "pöhinästä" täytyy jokaisen oppia tykkäämään, ei päästä pitkälle.

* * *

Paljasjalkaisen 1940-luvulla syntyneen helsinkiläisen mielestä kaupunki on suurelta osin jo tuhottu. Liikennettä eli yksityisautoilua on noin 90% liikaa. Ihmisiä on tolkuttoman paljon liikaa ahtaaseen keskustaan, myös kesäturistisesongin ulkopuolella. Helsingin vahvuudet - väljyys ja luonnonläheisyys - heikkenevät koko ajan. Stadiin ei tee mieli mennä, koska siellä tulee vain surullinen mieli muustakin syystä kuin kerjäläisteollisuuden laajalevikkisyyden takia. Se Helsingin "pöhinä" ei ole mieltä virkistävää, vaan pakotettua, alemmuudentunteesta kumpuavaa yritystä päästä eurooppalaisten suurkaupunkien rinnalle ja mielellään vielä ohi.

Tavoite on typerä ja tulee epäonnistumaan. Suomalaisten suuri enemmistö ei pidä tungoksesta, tungettelevasta kauppakulttuurista eikä varsinkaan loputtomasta metelistä. Jos Helsinki halutaan muuttaa pöhinäkaupungiksi, tänne täytyy tuoda uusi väestö. Niin tosin näyttää päättäjien maailmassa tapahtuvankin. Asumisen hinta on niin korkea, että vain eliitillä ja sen lähimpään suojapiiriin kuuluvilla on varaa asua Helsingin keskustassa tai sen läheisyydessä. Kadut ja kaupat täyttyvät sitten niistä, jotka haluaisivat murusen tästä kaikesta, vaikka asuvat jossain koillisen pöhinättömässä tylsälässä. Suomeen päätyneet maahanmuuttajat todennäköisesti jopa viihtyvät stadissa, koska se muistuttaa päivä päivältä enemmän lähtömaiden väkirikasta ja värikästä tilannetta ilman suurta mieli- ja väkivallan uhkaa.

Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, että jotkut ihmiset haluavat - varsinkin nuorina - touhuta aamusta iltaan stadissa. Siitä vaan. Mutta sitä vastaan minulla on, että yleiskaavasuunnittelu lähtee siitä ajatuksesta, että sen on oltava kaikkien helsinkiläisten elämäntapa. Se on kalliiksi käyvää ylimielisyyttä, jollaiseen on varaa vain kokemattomilla ihmisillä. Helsinkiläinen ei ole välttämättä luonnostaan erilaisuutta hyvin sietävä, mutta ei hän myöskään ihan tyhmä ole. Salmikiven kaltaisten suunnittelijoiden onttouden tajuavat muutkin kuin kaltaiseni vanhat töölöläisnuoret. Helsinki on myös meidän ja jos ei muu auta, siitä oikeudesta tapellaan. Kunnallisvaalitkin ovat taas kohta edessä. Älkää koskeko meidän puistoihimme ja heittäkää ne hemmetin yksityisautoilijat sinne missä on tilaa! Tärkeimpänä kaikista: koko Suomen ei tarvitse muuttaa Helsinkiin. Eivät tänne kaikki mahdu, oli "pöhinää" tai ei.

Yllekirjoittanut veljen kanssa vappuna 1957 Temppelinaukion kirkon vieressä, eikä pöhinästä tietoakaan. Kuva Erkki Poroila

Onko monopoli murtumassa?

Sananvapaus on kiehtova filosofinen puheenaihe, mutta vain sillä on loppujen lopuksi merkitystä, miten sananvapaus toteutuu yksilön ja yhteisön todellisuudessa. Historiallisesti katsoen se on melkein aina ollut vallassa olevien yksinoikeus. Ihailemme antiikin Kreikan vapaitten miesten avointa keskustelukulttuuria, mutta sekin oli tyypillistä eliitin vapautta - kuten olivat myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa tarkoitetut vapaudet. Oikein kireästi ilmaisten sananvapaus on aina ollut eliitin taskussa ja vain poikkeuksellisissa oloissa, satunnaisesti ja hetkellisesti se on hipaissut myös niitä, joilla ei valtaa ole.

Jos ajatellaan pelkästään ns. lehdistöön liittyvää sanomisen vapautta, on se aina ollut kahdesta suunnasta rajallista. Ensinnäkin on aviisin omistajan laillinen oikeus päättää, mitä hänen kustantamassaan ja julkaisemassaan lehdessä ollaan mieltä ja kuka ylipäätään saa olla äänessä. Ei ole yllättävää, että tätä omistajuuteen perustuvaa valtaa on aina käytetty tehokkaasti jotain muuta mieltä olevien vaientamiseen. Lehden omistajallakaan ei silti ole täyttä sananvaltaa. Jos yhteisössä taloudellista ja poliittista valtaa käyttävät ovat sitä mieltä, että omistaja käyttää sanavapauttaan väärin, lehti voidaan aina lakkauttaa ja vapaus kieltää. Muille kuin tiedotusvälineiden omistajille sananvapautta on samalla logiikalla valunut täsmälleen niin paljon kuin omistajilla on ollut halua. Eikä sitä tietenkään paljoa ole ollut näkemyksille, jotka eivät tue omia.

Sananvapauden monopoli on ollut periaatteessa sama niin kapitalistisissa kuin 1900-luvun sosialistisissakin yhteiskunnissa. Aina joskus jossain yhteiskunnassa sananvapautta ylistetään tärkeänä perusarvona, mutta mikään tuntemamme yhteiskunta ei ole kyennyt takaamaan kaikille kansalaisille samanlaista sananvapautta muuten kuin paperilla, teoriassa. On kuitenkin nähtävissä merkkejä siitä, että tämä historiallinen vakio on muuttumassa tai jopa jo muuttunut, murtunut. Se mikä on ollut helppoa hallita fyysisesti valmistettavien ja jaeltavien tiedotusvälineiden aikana, ei sitä ole enää verkkoviestinnän oloissa. Internet muutti sananvapauspelinkin säännöt kerralla ja ainakin näillä näkymin pysyvästi.

* * *

Varsinkin 1990-luvun puolella, internetin viattoman hiekkalaatikkovaiheen aikana moni ehti ajatella, että internet takaa kaikille tasaveroisen mahdollisuuden ilmaista näkemyksiään ja myös saada tietoa muiden esittämistä näkemyksistä. Varsinkin jälkimmäisen toiveen osalta on otettu melkoisia askeleita taaksepäin, kun valtiolliset toimijat ovat arvioineet vapaan tiedonkulun kohtuuttoman vaaralliseksi hallitsevalle eliitille ja sulkeneet kokonaan tai osittain, tilapäisesti tai pysyvästi isoja osia verkon väylistä. Verkon valvonta ja rajoittaminen ei ole koskaan täydellistä, mutta merkittävän esteen luominen on osoittautunut mahdolliseksi ja suosituksikin.

Iso kysymys on, missä määrin internet on murtanut ikivanhan lehdenomistajan sananvapausmonopolin. Tavallaan on, tavallaan ei. Helsingin Sanomat voi edelleen päättää, mitä näkemyksiä sen palstoilla - paperilla ja verkossa - esitetään. Omistajalle vastenmielisiä näkemyksiä ei tarvitse julkaista eikä usein julkaistakaan. Tältä osin mikään ei ole muuttunut. Omistaja päättää, kenellä on sananvapautta sen hallitsemilla foorumeilla. Myös valtiovalta voi edelleen päättää, onko jokin verkkojulkaisu sallittu vai ei. Paraikaa poliisi hakee MV-lehden sulkemispäätöstä. On vielä avoinna, heltiääkö lupa (Suomessa tällaista vielä kysytään, monissa muissa maissa toimitaan jo) tai onko kiellolla todellisuudessa merkitystä, kun lehden sisältö voi olla palvelimella missä päin maailmaa hyvänsä.

Sananvapauden monopoli on kuitenkin murtunut siltä osin, että ns. demokraattisissa yhteiskunnissa, joissa yleiset kansalaisvapaudet on taattu perustuslailla ja joissa eliitti hallitsee lain, ei brutaalin väkivallan avulla, lehden omistajan tyyppinen sananvapaus on kenen tahansa ulottuvilla. Kun kirjoitan tätä blogia, teen sen "omistamani lehden" foorumilla. Kukaan muu ei päätä, mistä tai millä tavalla kirjoitan. Jos en riko Suomen lakia, sananvapauteni on samaa luokkaa kuin Helsingin Sanomien päätoimittajalla, tai ehkä jopa hiukan suurempi. Hän joutuu kuuntelemaan omistajaa, minä en. Blogger.com voi kyllä sulkea blogini, mutta lähtökohtaisesti se ei piittaa siitä, mitä kirjoitan.

* * *

Jokainen verkkoviestintää hetkenkin pohdiskellut ymmärtää tietenkin, miksi Kaius Niemen sananvapaus on käytännössä aivan eri luokkaa kuin minun. Helsingin Sanomat on kansallinen instituutio, jonka kirjoituksia seuraa monimiljoonainen joukko ihmisiä, kun taas Heikin varaventtiilistä tietää ehkä muutaman kymmenen ihmisen joukko. Jos haluan jonkin näkemyksen leviävän isomman joukon tietoon, joudun kirjoittamaan Helsingin Sanomien armollisesti avaamalle julkiselle foorumille ja toivoa, ettei moderaattori, tuo modernin sananvapauden portinvartija, taas kerran päätä, että Hesari ei edistä näkemykseni leviämistä.

MV-lehden tyyppinen kilpailu on perinteiselle eliitille ja sananvapausmonopoliin tottuneille omistajille paljon suurempi ongelma kuin Heikin varaventtiili ja miljoonat sen kaltaiset mikrotason foorumit, joiden kautta sananvapaus useimmiten jää periaatteen tasolle eikä nouse vaikuttamaan yhtään mihinkään. Eliitti voi luottaa siihen, ettei blogeilla muuteta valtasuhteita, korkeintaan herätetään hetkeksi kiusallista keskustelua, joka kuitenkin vaimenee itsestään. Blogit eivät suoraan kykene haastamaan eliitin sananvapautta, koska niillä ei ole samaa näkyvyyttä. Kaikkein suosituimmat verkkokirjoittajat tosin ovat saattaneet jo saada aseman, josta käsin asioihin voidaan vaikuttaa. Ne suosituimmat vaan usein keskittyvät vallanpitäjien kannalta vaarattomiin aiheisiin kuten ruokaan tai lastenhoitoon.

Onko tavallisen kansalaisen syytä toivoa sananvapausmonopolin murtumista? MV-lehden tyyppinen vastuuta välttävä räkyttäminen ja öykkäröinti tuskin on kenenkään sananvapauden puolustajan toivelistalla, mutta ehkä sellainenkin jonkin naarmun eliitin panssariin tekee? Näkyvyyden saamiseen ei silti ole oikotietä. Helsingin Sanomien haastaminen on yksittäiselle verkkokirjoittajalle ylivoimainen homma jo resurssien tasolla. Mutta suurimmatkaan monopolitoimijat eivät voi mitään pienten verkostoitumiselle. Pienen ihmisen sananvapaus vahvistuu toimivaksi, kun ihmiset verkostoituvat, välittävät viestejä toisilleen ohi monopolien. Ihmisten vapaaehtoinen, halukas verkosto on aina vahvempi kuin omistukseen, määräysvaltaan nojaava kahlittu sananvapaus.

Tekniikan jumaluusharha

Aina silloin tällöin törmäämme modernia ihmistä ärsyttävään ilmiöön. Hurjia harppauksia vuolaana virtana yhtäällä tarjoava tekniikan kehitys näyttää joissakin tapauksissa jämähtäneen paikalleen. Akku on eräs tällainen tekninen keksintö. Tietotekniikan janoamaa mobiilia sähköä tuotetaan oleellisin osin tekniikalla, joka oli valmiina jo 1990-luvun alussa. Uusia oivalluksia, löytöjä ja läpimurtoja ei vaan ole tapahtunut, vaikka asian kimpussa varmasti ollaan monellakin suunnalla.

Tällainen turhauttaa kännykkäänsä jatkuvasti laataavaa somettajaa, joka luultavasti manaa ainakin itsekseen saamattomia insinöörejä ja tutkijoita. Eihän se nyt jumalauta voi olla niin vaikeata rakentaa kevyttä ja kestävää akkua! Vaan kun voi olla. Äkäilevä somettaja on sortunut yleiseen harhaan, jota voisi kutsua tekniikan jumaluusharhaksi (se ei muuten sisälly Rolf Dobellin kirjassaan Selkeän ajattelun taito esittelemiin kymmeniin arkipäiväisiin harhoihin, jotka sumentavat ajatteluamme - ehkä pitäisi sisältyä).

Tekniikan jumaluusharhan vallassa oleva ei ymmärrä asiasta juuri mitään, mutta sokaistuu tekniikan yleisestä voittokulusta niin, että olettaa sen etenevän kaikilla rintamilla jumalaisen sulavasti ja ennen muuta vääjäämättömästi. Jossain määrin myös arkikokemus tuntuu antavan tukea tällaiselle oletukselle. Maailma on täynnä entisiä ongelmia, jotka on ratkaistu tekniikan uusilla keksinnöillä. On vaikea hahmottaa niitä tilanteita, joissa yleisestä kehityssuunnasta poiketen ei harpotakaan läpimurrosta toiseen. Akkujen lisäksi myös fuusiotekniikka on edennyt paljon hitaammin kuin innokkaimmat ovat odottaneet. Nykypäivän ihminen kuitenkin pystyy elämään ja toimimaan ilman fuusiotekniikkaa, mutta ilman akkuja ei.

* * *

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole pohtia jumaluusharhan synnyn syitä tai teknisen kehityksen monimutkaisuutta tätä laajemmin. Tarkoitukseni on muotoilla joitakin ajatuksia siitä, miksi paperikirja ei vaan kuole, miksi e-kirja on vuosikymmenten hypetetyin toteutumaton idea. En itse kykene edes muistamaan, minä vuonna e-kirjojen hypetys aloitettiin, mutta oletettavasti se ajoittuu samoille vuosille, jolloin Amazon toi markkinoille lukulaitteensa eli Kindlen. Siihen liittyneen - sittemmin pääosin katteettomaksi osoittautuneen - myyntipuheen ytimessä oli ajatus, että taitavat IT-insinöörit ovat lopultakin toteuttaneet sen, mistä ihminen on "aina" unelmoinut eli ison kirjaston kuljettamisen mukana ja sähköisellä ruudulla toteutetun, mutta paperisivua simuloivan lukemisen mahdollisuuden.

Onkin totta, että insinööritaito on kyennyt tuottamaan näyttöjä, joilta lukeminen muistuttaa jossain määrin paperilta lukemista. Jonkinlaisen jumaluusharhan version takia sekä teknologia että kauppa ovat kuitenkin tehneet käsittämättömiä virheitä tai ehkä pikemminkin väärinarvioita, joiden seurauksena kirjoitetun tekstin verkkovallankumousta ei ole tapahtunut, vaikka musiikin, elokuvien ja pelien puolella maailma on jo muuttunut peruuttamattomasti. Virheistä ensimmäinen on selkeä: Kindlen ja sen matkijoiden kehittelijät olivat väärässä arvellessaan ihmisten haluavan vaihtaa paperikirjan lukulaitteeseen. Teknisten hössöttäjien lisäksi kukaan kirjallisuuden ystävä ei halua elvistellä sillä, että hänpä lukee kaikki uutuuskirjat näyttöpäätteeltä.

Toinen iso virhe oli jättää käyttämättä nekin harvat lisäarvoa tuottavat piirteet, joilla lukijoita ehkä olisi voitu houkutella vaihtoon. E-kirjoista yritetään sitkeästi kiskoa suunnilleen paperikirjan hintaa, vaikka tyhmempikin ymmärtää, ettei e-kirjan "kappaleella" ole todellisuudessa minkäänlaisia kustannuksia. Haluttomuus siirtää kustannusten minimoinnin hyötyä kuluttajalle on tuttu juttu, mutta typerää silti. E-kirjojen tekninen sekavuus ja käyttötekniikkaan liittyvät hankaluudet ovat toinen pitkä ja luja naula e-kirjan arkussa. Miksi vaihtaa ihmisen luontaisella käyttöliittymällä toimiva paperikirja tiedostoon, jonka käyttämiseen tarvitaan sähkön lisäksi "kirjautumisia", "salasanoja", "erilaisia teknisiä ympäristöjä" ja kaiken kruunuksi vielä jatkuvaa laitteiden päivittämistä eli lisähankintoja.

* * *

Näitä jättimäisiä ja kenelle tahansa ulkopuoliselle ilmiselviä mokia pahempaakin on ollut se, etteivät jumaluusharhan vallassa olevat ole käsittäneet, että 500-sivuisen, paperille painetun kaunokirjallisen teoksen lukeminen on inhimillinen, sosiaalinen ja intellektuaalinen tapahtuma, ei vähimmässäkään määrin tekninen suoritus tai operaatio. Siksi sitä ei voi parantaa saati korvata tarjoamalla tilalle samaa luovaa sisältöä muodossa, jonka tarjoama lisäarvo on käytännössä keveys ja litteys. Ehkä. Kindle-kauppiaiden mainostama mahdollisuus tehdä hakuja ja muistiinpanoja e-kirjaan kuulostaa "kivalta", mutta sillä ei ole todellisuudessa painavaa houkutusarvoa. Useimmat lukijat haluavat vain lukea.

E-kirja häviää - ja on jo hävinnyt - paperikirjalle siitä yksinkertaisesta syystä, että paperikirjan lukeminen on kokonaisprosessina täynnä merkityksiä, joita insinöörit eivät ole ymmärtäneet ihmisen kaipaavan enemmän kuin sileäksi hiottua alumiinipintaa ja sormella tökkäämällä tapahtuvia "ihmeitä" kuten sivun kääntämistä. Ihmisten perinteinen lukuharrastus voi vähentyä, mutta syynä on muiden houkutusten kuten pelaamisen ja nettitelevision voittoisa taistelu vapaa-ajasta, ei e-kirjan väitetty ylivoimaisuus. Epäilemättä erilaisten tekstien lukeminen suoraan verkosta tulee lisääntymään, mutta sen aiheuttavat uudentyyppiset kirjallisen ilmaisun lajit, ei halu lukea pitkiä romaaneja ruudulta.

Teknisen jumaluusharhan vallassa oleville voi myös huomauttaa jo etukäteen, että kysymys ei ole mistään tekniikan vastustamisesta, luddiittisesta e-kirjojen tai niiden lukulaitteiden vanhoillisesta vihaamisesta. Fiksu ihminen ei vaan halua luopua hyvin toimivasta, jollei sille ole tarjolla vaihtoehtoa, joka toimii vielä paremmin. E-kirja ei ole sellainen, vaikka voidaan oikein yrittämällä löytää tilanteita, joissa e-kirja on ehkä kätevämpi kuin paperinen (tutkija ottaa mökkilomalle mukaan 35 lähdeteosta ja korvaa matkalaukullisen kirjoja yhdellä lukulaitteella). Paperikirjan käyttöliittymä on nerokas keksintö, jota parempaa ei ole insinööri keksinyt eikä luultavasti keksikään. Lonkalta heitän, että paperikirjan lukutapahtuma koostuu ainakin 25:stä eri tekijästä, joiden tuloksena ja vain sinä kokonaisuutena on lukijan kokema mielihyvä, virkistyminen, tunteellistuminen tai mitä tahansa muuta inhimillistä. Tekniikan viehätys haipuu, kirjallisuuden ei.

Vallan narussa

Toimittaja-tutkijat Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru ovat koonneet kirjan, jota tekisi kovasti mieli kehua. Luokkavallan vahtikoirat (Into 2016) pureutuu yhteen kansanvaltaisen järjestelmän peruskysymykseen eli tiedotusvälineiden sijaintiin luokkataistelun näyttämöllä. Tekijöiden asenne käy ilmi alaotsikosta ("Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä") ja kyllä kirja tätä aika hyvin valaiseekin. Silti en ollut niin tyytyväinen kuin olisin mielelläni ollut.

Kirja perustuu laajaan haastatteluaineistoon, jossa toimittajat saivat kertoa anonyymisti oman näkemyksensä siitä, mikä rooli toimittajilla ja heidän työnantajillaan on yhteiskunnallisen vallankäytön kokonaisuudessa. Haastatteluista ja tekijöiden omista arvioista syntyy synkkä kokonaiskuva: toimittajien suuri enemmistö kulkee eliitin talutusnuorassa kiltisti tai vain hiukan muristen. Niille, jotka eivät tottele, on tarjolla vain pätkätöitä ja marginaalisia foorumeita.

Suomessa ei toimittajia heitetä vankilaan tai teloiteta väärien näkemysten takia. Meillä ongelmana ei olekaan brutaali eliitti, vaan vahva itsesuojelun ja -sensuurin kulttuuri. Toimittajat saattavat keskenään kokea olevansa kriittisiä ja rohkeita, mutta tiukan paikan tullen törmätään realiteetteihin. Jos esimiehen "ehdottamiin" muutoksiin ei suostu, juttu ei välttämättä ilmesty. Useimmat ovat oppineet ja sopeutuneet, eivätkä haasta omistajan tahtoa. Kaikista ei ole vahtikoiriksi, mutta ei niistä puudelitoimittajistakaan hirveästi iloa ole.

* * *

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen jatkuvaan itseruoskintaan. Kukkala ja Purokuru käyvät läpi suunnilleen kaikki hankalat puheenaiheet ja suomivat sitten toimittajien suuren enemmistön asenteita ja ratkaisuja näkökulmasta, jota vastustajat voisivat ehkä kuvailla tiivistyksellä "vihervasemmistolainen suvakki". Tämä ei sinänsä ole ongelma, vaikka ei kaikilta osin jaksaisi olla aivan samaa mieltä, kyllä se pointti on olemassa ja toimittajakunnan velttoilu hankalien aiheiden kanssa perustellusti hiilivalkealla.

Ongelma syntyy siitä, että tekijät tyytyvät toimittajanäkökulmaan, eivätkä avaa sen paremmin eliitin yleistä rakennetta kuin tiedotusvälineiden sisäistä toimintalogiikkaa juuri lainkaan. Toimittajien alistumisen ymmärtäminen jää puolitiehen, kun se alistaja jää sekä nimettömäksi että kasvottomaksi. Muutaman oikein oikeistolaisen toimittajan nostaminen tikun nokkaan ei muuta tätä asiaa. Enbuske & Appelsin ovat varmasti kritiikin ansainneet, mutta eivät he päätä isoista linjoista, he vain myötäilevät.

On ymmärrettävää, ettei yhteen kirjaan mahdu kaikkea. Olisi silti ollut suureksi hyödyksi, jos edes yhdessä luvussa olisi avattu suomalaisen joukkotiedotuksen omistuskuvioita ja yhteyksiä muuhun eliittiin. Tekijät ovat ehkä olettaneet, että tällaiseen kirjaan tarttuvalle ne ovat selvä juttu. Ehkä, mutta esimerkiksi 2010-luvulla tapahtunut omistuksen nopea kansainvälistyminen olisi ollut tärkeä uusi näkökulma, jolla on oletettavasti vaikutuksensa myös toimittajien tekemisiin. Pelkästään Helsingin Sanomien linjan muuttuminen Aatos Erkon kuoleman jälkeen olisi ansainnut lyhyen analyysin. Sellainen olisi sijoittanut toimittajien moraalisen tuomion isompiin yhteyksiin.

* * *

On tärkeätä, että Suomessa vielä julkaistaan kirjoja, joissa asioita vielä uskalletaan kutsua oikeilla nimillä eikä eliitin kukkaiskiertoilmaisuilla. Kukkala ja Purokuru ovat selkeästi vasemmistolaisia, oikeiston kaikenkattavan hegemonian vastaisia ja ärsyynnyttämiä. He uskaltavat puhua luokkavallasta, vaikka eliitin mukaan vastakkainasettelun aika on ohi, Kokoomus on työväenpuolue ja köyhäkin rikastuu, kun rikas sikarikastuu. Tämä on tervetullutta, vaikka pieni annos itseironiaa ja huumoria olisi ehkä tehnyt kirjan lukukokemuksen miellyttävämmäksi.

Toimittajilla on aina liikaa tai liian vähän valtaa, riippuen siitä, kuka arvion esittää. 1970-luvulla oikeisto marmatti, että lehdet ja Yle ovat vasemmiston tai peräti "taistolaisten" käsissä, vaikka tosiasiat kertoivat aivan muuta. Yhä edelleen jaksavat tiukimmat oikeistojermut valittaa Ylen "vasemmistolaisuutta", vaikka laitos on ollut tiukassa oikeistojohdossa vaikka kuinka pitkään. Lehdistö on niin oikeistolaista, että satunnainen tasapuolinen artikkeli Hesarissa herättää heti huomiota ja ihmetystä. Eliitillä ei ole mitään tarvetta menettää yöuniaan, toimittajat ovat liekanarun päässä kiltisti, oli heillä sitä vaikutusvaltaa tai ei.

Neljännestä valtiomahdista ei voi enää puhua, koska tiedotusvälineet eivät valvo valtaa vaan laulavat sen lauluja unisonokuorona. Eivätkä vain laula itse, vaan pyrkivät kaikin keinon pakottamaan kuoroon myös ne, jotka eniten eliitin vallanhalusta ja varallisuuden keskittämisestä kärsivät. Neuvostoliitossa aikoinaan lehdistön tehtävänä oli yhteiskuntajärjestelmän ja yksipuoluevallan edistäminen ja turvaaminen mahdollisilta kriittisiltä ääniltä. Moderni oikeistolainen Suomi on tässä suhteessa täysin Neuvostoliiton kaltainen järjestelmä. Ei muodollisesti, mutta tosiasiallisesti.

Velaton

Kuten kaikki taloutta harrastaneet tietävät, kapitalistinen talousjärjestelmä pyörii vain velan avulla. Kapitalismin dynamiikkaa ei kerta kaikkiaan saada toimimaan ilman velkaa, eikä koko pankkisektoria olisi ilman velkailmiötä. Tämän toteaminen ei ole kannanotto, vaan tosiasian ääneen lausumista. Asiasta ovat kanssani - edes tämän kerran - yhtä mieltä myös finanssikapitalismin pelurit, jotka ilman velkaa olisivat jokseenkin toimettomia.

Yksityistaloudessa velka on verrattain yksinkertainen asia. Pitäisi hankkia laite, johon tämänhetkiset varat eivät riitä. Otan velkaa eli lainaan rahaa sellaiselta, jolla sitä on, lupauksella maksaa velka myöhemmin takaisin, kun oma maksukyky on parantunut. Kun jätämme kuvioista pois koron eli sen palkkion, jonka velan antaja haluaa hyväntahtoisuudestaan, velka on hyvin konkreettinen asia, yhdellä numeerisella summalla ilmaistavissa. Kuka tahansa velkaantunut pystyy seuraamaan velan hoitamisen vaiheita, koska liike on sama kuin velkaa otettaessa, rahan suunta on vain toinen.

Kun siirrytään yksityistaloudesta pankkien maailmaan, velan käsite muuttuu radikaalisti ja juuri siinä on kapitalistisen velan ydin. Pankeille on nimittäin annettu lupa täysin laillisesti antaa rahaa velaksi yli sen, mitä kassasta löytyy. Minä en voi antaa veljelleni 1000 euron lainaa, ellei minulta löydy sitä tonnia. Pankki sen sijaan voi. Pankkien odotetaan olevan "vakavaraisia", mutta todellisuudessa niiden annetaan täysin laillisesti pyörittää kuvitteellisia rahamääriä vain siihen luottaen, että pitkällä tähtäimellä summa saadaan kasaan. Aina ei niin käy ja lasku jää jostain syystä usein ihan muiden kuin pankin omistajien maksettavaksi.

* * *

Velka on paitsi talousasia, myös vahvasti yhteiskunnallinen, poliittinen tekijä. Modernin maailman talousuutisia lukiessa voi tulla tunne, että kaikki ovat velkaa, yleensä myös aivan sietämättömän paljon. Vaikka globaali bruttovelka on 57 tuhannen miljardin dollarin luokkaa, nettovelka on aina nolla. Velallisen vastapainona on aina joku, joka velkoo. Tähän suhteeseen liittyy paljon valtaa. Monen mielestä aivan liikaakin.

Velka sitoo ja hiljentää niin yksilön kuin valtion. Kun velka pääsee riittävän isoksi, yksilöä uhkaa vararikko, yritystä konkurssi ja valtiota romahtaminen. Sillä, joka on päässyt velkojan asemaan, on valtaa yli velallisen. Tätä valtaa myös käytetään hyväksi pakottamalla velallista, joka mahdollisesti uhkaa velkojan etuja. Kun Kreikan valtio pakotettiin velkojen takia kyykkyyn, tavoitteena oli varmistaa, että velkojat eli saksalaiset ja ranskalaiset suurpankit eivät joudu kärsimään tappiota. Pienen ihmisen velkojapankki vaientaa alta aikayksikön. Riittää, kun muistuttaa mahdollisuudesta panna velka saman tien maksuun.

Kaikki eivät todellisuudessa ole velkaa. Suurimmat sijoittajat eli suurimmat velkojat eivät esiinny julkisuudessa. Ne toimivat kapitalismin ytimessä ainoana pyrkimyksenään kasvattaa jo ennestään suunnattomia omaisuuksia vielä suuremmiksi. Se on mahdollista velkajärjestelmän ansiosta. Tuo järjestelmä sallii myös virtuaalisen rikastumisen, koska pankeilla on oikeus antaa velkaa moninkertaisesti niiden hallussa olevaan varallisuuteen verrattuna. Kaikki on sen varassa, että luottamus säilyy. Se ei ole normaalia ihmisten välistä luottamusta vaan ahneen saalistajan luottamusta siihen, että kaikki muutkin toimijat ovat täsmälleen yhtä ahneita ja siten käytökseltään ennustettavia.

* * *

Kapitalismin suurimpia uhkia on ihminen, joka ei halua velkaantua. Kuulun itse tuohon ryhmään. Opintolainan jälkeen olen ottanut vain kerran lainaa, ensimmäisen PC:n hankintaan. Päätös pysyä velattomana on ollut harkittu. Haluan romuttaa velkavetoisen talousjärjestelmän, joka tekee useimmista ihmisistä orjan kaltaisia. Velallinen ihminen ei voi olla vapaa, vaikka ei se velattomallekaan helppoa ole. Pienemmillä paikkakunnilla puhutaan pankkipuolueista, jotka urheilupuolueen tavoin polkevat poliittiset puolueet jalkoihinsa, jos pankkileirin edut ovat uhattuina. Jos ihminen on velkaa pankille, hän ei ole vapaa arvostelemaan pankkia tai sen rahoittamia hankkeita. Velallinen joutuu aina miettimään, minkä riskin ottaa, kun ei pysty velkaa heti kuittaamaan.

Ideologinen velattomuus ei ole yleistä. Useimmat ihmiset eivät ole velkasuhdettaan koskaan pohtineet ja vaikka olisivat, eivät välttämättä ole sen kaikkia ulottuvuuksia käsittäneet. Varsinkin asuntovelka on Suomessa kansanperinnettä, jota ei aseteta kyseenalaiseksi sen enempää kuin ruisleipää tai saunaviikonloppua. Myös autovelasta on tullut normi, jota harva uskaltaa vastustaa. Usein ei velasta kieltäytyminen ole mahdollistakaan, jos ei ole valmis tyytymään keskimääräistä vaatimattomampaan elämäntapaan. En omista asuntoa, en autoa, en kesämökkiä enkä venettä. Sen ansiosta olen velaton ja soitan suutani ilman pelkoa seurauksista.

En ole varma, pitäisikö minun suositella velatonta elämäntapaa muille. Jos ihmisten enemmistö yhtäkkiä lopettaisi velaksi elämisen, kapitalistinen talousjärjestelmä todennäköisesti romahtaisi. Siksi lienee parempi vaihtoehto, että yhä useampi rupeaa harkitsemaan velkaantumisen hintaa ja pikku hiljaa kapitalismia pyörittävän velkakoneiston valta heikkenee ja asioita ruvetaan hoitamaan jollain paremmalla, ihmistä vähemmän orjuuttavalla tavalla. Velasta tuskin koskaan päästään, mutta tolkuttomasta velkaantumisesta voidaan ja siitä pitäisi päästä eroon. Kannattaa muistaa, että velkoja tarvitsee velallisia ollakseen olemassa ja voidakseen rikastua. Se rikastuminen tapahtuu velallisen kustannuksella, aina.