Vallan narussa

Toimittaja-tutkijat Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru ovat koonneet kirjan, jota tekisi kovasti mieli kehua. Luokkavallan vahtikoirat (Into 2016) pureutuu yhteen kansanvaltaisen järjestelmän peruskysymykseen eli tiedotusvälineiden sijaintiin luokkataistelun näyttämöllä. Tekijöiden asenne käy ilmi alaotsikosta ("Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä") ja kyllä kirja tätä aika hyvin valaiseekin. Silti en ollut niin tyytyväinen kuin olisin mielelläni ollut.

Kirja perustuu laajaan haastatteluaineistoon, jossa toimittajat saivat kertoa anonyymisti oman näkemyksensä siitä, mikä rooli toimittajilla ja heidän työnantajillaan on yhteiskunnallisen vallankäytön kokonaisuudessa. Haastatteluista ja tekijöiden omista arvioista syntyy synkkä kokonaiskuva: toimittajien suuri enemmistö kulkee eliitin talutusnuorassa kiltisti tai vain hiukan muristen. Niille, jotka eivät tottele, on tarjolla vain pätkätöitä ja marginaalisia foorumeita.

Suomessa ei toimittajia heitetä vankilaan tai teloiteta väärien näkemysten takia. Meillä ongelmana ei olekaan brutaali eliitti, vaan vahva itsesuojelun ja -sensuurin kulttuuri. Toimittajat saattavat keskenään kokea olevansa kriittisiä ja rohkeita, mutta tiukan paikan tullen törmätään realiteetteihin. Jos esimiehen "ehdottamiin" muutoksiin ei suostu, juttu ei välttämättä ilmesty. Useimmat ovat oppineet ja sopeutuneet, eivätkä haasta omistajan tahtoa. Kaikista ei ole vahtikoiriksi, mutta ei niistä puudelitoimittajistakaan hirveästi iloa ole.

* * *

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen jatkuvaan itseruoskintaan. Kukkala ja Purokuru käyvät läpi suunnilleen kaikki hankalat puheenaiheet ja suomivat sitten toimittajien suuren enemmistön asenteita ja ratkaisuja näkökulmasta, jota vastustajat voisivat ehkä kuvailla tiivistyksellä "vihervasemmistolainen suvakki". Tämä ei sinänsä ole ongelma, vaikka ei kaikilta osin jaksaisi olla aivan samaa mieltä, kyllä se pointti on olemassa ja toimittajakunnan velttoilu hankalien aiheiden kanssa perustellusti hiilivalkealla.

Ongelma syntyy siitä, että tekijät tyytyvät toimittajanäkökulmaan, eivätkä avaa sen paremmin eliitin yleistä rakennetta kuin tiedotusvälineiden sisäistä toimintalogiikkaa juuri lainkaan. Toimittajien alistumisen ymmärtäminen jää puolitiehen, kun se alistaja jää sekä nimettömäksi että kasvottomaksi. Muutaman oikein oikeistolaisen toimittajan nostaminen tikun nokkaan ei muuta tätä asiaa. Enbuske & Appelsin ovat varmasti kritiikin ansainneet, mutta eivät he päätä isoista linjoista, he vain myötäilevät.

On ymmärrettävää, ettei yhteen kirjaan mahdu kaikkea. Olisi silti ollut suureksi hyödyksi, jos edes yhdessä luvussa olisi avattu suomalaisen joukkotiedotuksen omistuskuvioita ja yhteyksiä muuhun eliittiin. Tekijät ovat ehkä olettaneet, että tällaiseen kirjaan tarttuvalle ne ovat selvä juttu. Ehkä, mutta esimerkiksi 2010-luvulla tapahtunut omistuksen nopea kansainvälistyminen olisi ollut tärkeä uusi näkökulma, jolla on oletettavasti vaikutuksensa myös toimittajien tekemisiin. Pelkästään Helsingin Sanomien linjan muuttuminen Aatos Erkon kuoleman jälkeen olisi ansainnut lyhyen analyysin. Sellainen olisi sijoittanut toimittajien moraalisen tuomion isompiin yhteyksiin.

* * *

On tärkeätä, että Suomessa vielä julkaistaan kirjoja, joissa asioita vielä uskalletaan kutsua oikeilla nimillä eikä eliitin kukkaiskiertoilmaisuilla. Kukkala ja Purokuru ovat selkeästi vasemmistolaisia, oikeiston kaikenkattavan hegemonian vastaisia ja ärsyynnyttämiä. He uskaltavat puhua luokkavallasta, vaikka eliitin mukaan vastakkainasettelun aika on ohi, Kokoomus on työväenpuolue ja köyhäkin rikastuu, kun rikas sikarikastuu. Tämä on tervetullutta, vaikka pieni annos itseironiaa ja huumoria olisi ehkä tehnyt kirjan lukukokemuksen miellyttävämmäksi.

Toimittajilla on aina liikaa tai liian vähän valtaa, riippuen siitä, kuka arvion esittää. 1970-luvulla oikeisto marmatti, että lehdet ja Yle ovat vasemmiston tai peräti "taistolaisten" käsissä, vaikka tosiasiat kertoivat aivan muuta. Yhä edelleen jaksavat tiukimmat oikeistojermut valittaa Ylen "vasemmistolaisuutta", vaikka laitos on ollut tiukassa oikeistojohdossa vaikka kuinka pitkään. Lehdistö on niin oikeistolaista, että satunnainen tasapuolinen artikkeli Hesarissa herättää heti huomiota ja ihmetystä. Eliitillä ei ole mitään tarvetta menettää yöuniaan, toimittajat ovat liekanarun päässä kiltisti, oli heillä sitä vaikutusvaltaa tai ei.

Neljännestä valtiomahdista ei voi enää puhua, koska tiedotusvälineet eivät valvo valtaa vaan laulavat sen lauluja unisonokuorona. Eivätkä vain laula itse, vaan pyrkivät kaikin keinon pakottamaan kuoroon myös ne, jotka eniten eliitin vallanhalusta ja varallisuuden keskittämisestä kärsivät. Neuvostoliitossa aikoinaan lehdistön tehtävänä oli yhteiskuntajärjestelmän ja yksipuoluevallan edistäminen ja turvaaminen mahdollisilta kriittisiltä ääniltä. Moderni oikeistolainen Suomi on tässä suhteessa täysin Neuvostoliiton kaltainen järjestelmä. Ei muodollisesti, mutta tosiasiallisesti.