Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Eläimen kipu

Harva asia kiihdyttää tavallista kansalaista yhtä paljon kuin kysymys siitä, millä oikeudella ihminen tuottaa eläimelle kipua ja ahdistusta. Kiihtymyksen syynä ovat metsästys ja kalastus, molemmat erittäin suosittuja harrastuksia Suomessa. Ammattimetsästäjiä meillä ei enää liene, mutta kalastuksella jokunen vielä elää. Eettinen peruskysymys kohdistuu silti lähinnä ihmiseen, joka omaksi huvikseen saalistaa eläimiä kaikkine seuraamuksineen. Tällaisia ihmisiä on varmaan miljoonia, ehkä enemmistö suomalaisista.

Lopetin itse onkimisen jo nuorena, koska koukut kalojen suupielissä tuntuivat kohtuuttomilta siihen nähden, että kyseessä oli minulle puhdas viihde, ei kalastus ruoaksi. Myös kalojen nuijiminen hengiltä muuttui erittäin vastenmieliseksi operaatioksi. Millä oikeudella minä näitten kalojen elämän päätin, kun kesäkissa ne sintit kuitenkin pääsääntöisesti söi? Lopetin kaikenlaisen kalastamisen, koska en pystynyt keksimään eettisesti kestävää syytä aiheuttaa kaloille epämiellyttävä kuolema. Metsästyksen osalta mittani täyttyi jo ennen alkamistaan. En voi käsittää, että ihminen voi haluta surmata eläimen, vaikka ei tarvitse sen lihaa.

Monet suomalaiset jakavat näkemykseni, mutta monet eivät ollenkaan. Aktiivisesti kalastavista ja metsästävistä ihmisistä argumenttini ovat todennäköisesti "kohtuutonta", "liioittelua" tai suorastaan "demonisointia". Perustelu on yleensä sama: asiansa osaava metsästäjä tai kalastaja surmaa aina eläimen tuottamatta tarpeetonta kipua eli "inhimillisesti". Vain "huonot" metsästäjät ja kalastajat jättävät eläimen kitumaan tuskissaan pitkiksi ajoiksi. Perustelu lienee vilpitön, mutta jos niin on, aika suuri osa suomalaisista saalistajista on niitä "huonoja".

* * *


Tieteellinen tutkimus on jo vetänyt maton alta niiltä, jotka ovat lujasti uskoen väittäneet, etteivät kalat tai lierot tunne kipua. Ei siitä ole kovinkaan kauan aikaa, kun arveltiin myös vastasyntyneiden lasten olevan kivulle immuuneja. Uusin neurobiologinen tutkimus antaa perusteita ajatella, että voimakkaat tuntemukset ovat eliöillä pääsääntö, ei mikään "kehittyneille" lajeille varattu erityispiirre. Siitä, etteivät liero ja kala osaa huutaa kivusta, ei pidä eikä enää voi tehdä johtopäätöstä, etteivät ne tunne kipua. Itse pidän todennäköisenä, että jopa kasveilla esiintyy stressin kaltaisia tuntemuksia, kun ne joutuvat leikeltäviksi. Haavaan tihkuva pihka on funktionaalinen lääke, mutta ehkä sen käynnistyvä tuntemus ei ole pelkkää geneettistä dataa?

Saalistava ihminen vetoaa helposti siihen, että kaikki pedot suhtautuvat saaliinsa kipuihin ja kuolemaan piittaamattomasti, sellainen luonto on. Elävän pikkukalan mahaansa ahmaiseva hauki ei tunne eettisiä ongelmia yhtään sen enempää kuin taas yhden gnu-paran elämän leukojensa väliin kuristava leijonanaaras. Näinhän asia on, luonto on täysin armoton ja moraaliton. Kysymys onkin siitä, onko ihmisellä saalistustilanteessa oikeus rinnastaa itsensä haukeen tai leijonaan, kun tätä rinnastusta ei yleisemminkään hyväksytä. Yhteiskunnassa elävän ihmisen käyttäytymistä säädellään laeilla ja kirjoittamattomilla käyttäytymisnormeilla. Ihminen ei ole pelkästään petoeläin.

Kalastusmenetelmiä on varmasti erittäin vaikea muuttaa sellaisiksi, ettei ainakin osa kaloista joutuisi kärsimään kipua ja tukehtumisen ahdistusta ennen kuolemaansa. En kuitenkin keksi mitään kestävää perustetta, miksi tätä ei edes yritettäisi rajoittamalla menetelmiä, joiden oikein hyvin tiedetään aiheuttavan sekä kipua että ahdistusta. Kun ihminen saalistaa itseään viihdyttääkseen, sitä toimintaa voidaan säädellä siinä missä julkista parittelua tai varastamista. Säädöksiä on olemassakin, mutta niillä ei ole suurta merkitystä, jos saalistava ihminen ajattelee, että eläimen kipu on vähempiarvoista kuin ihmisen kipu.

* * *

Kalat ja muut eläimet eivät kykene uhkaamaan ihmisen hyvinvointia muuten kuin kuolemalla sukupuuttoon. Sekään pelko ei monien kalastavien ihmisten huolta lisää, ainahan vesissä jotain kalaa on. Kalastamisen kivuttomuus on silti eettinen kysymys, joka ei poistu sillä, ettei siitä piittaa. Voi tosin olla, että monen kohdalla saalistamisen eettiset kysymykset pääsevät asialistalle vasta sen jälkeen, kun on päästy sopuun siitä, ettei toisia ihmisiä saa kohdella kaltoin. Sehän ei ole monelle ollenkaan itsestään selvää, ei varsinkaan etanolin tai turhautuneen kiukun tuottamassa estottomuuden tilassa.

Olen usein miettinyt sitä, mikä erottaa toisistaan ihmisen, joka ei halua tuottaa eläimellekään kipua ja ihmisen, joka ei siitä piittaa. Kyse ei voine olla tiedosta tai koulutuksen määrästä, eivät huvikalastajat ja -metsästäjät mitään peräjunttilan väkeä ole. Oletettavasti ero syntyy siitä, että kaikki ihmiset eivät osaa tai halua eläytyä eläimen osaan. Empatiaan ei tunnetusti voi pakottaa ja pahimmillaan ihminen syntyy täysin empatiakyvyttömäksi. Kaikki saalistajat eivät kuitenkaan ole psykopaattisia, kaukana siitä. Moni hauen kalloa puunuijalla paukuttava on kuivalla maalla täysin väkivallaton ja lempeä ihminen.

Jos ihmistä ei kosketa kuolevan peuran katse, vielä vähemmän häntä koskettaa kuolevan hauen katse, joka on ihan samanlainen kuin elävän hauen. Taksonomisesti ihmisestä hyvin kaukana olevan eliön kipuun ei ehkä vapaaehtoisesti olla valmiita. Ehkä saalistava ihminen tarvitsee tiukkoja ja vielä tiukempia pykäliä moraaliseksi ohjeekseen. Olkoon sitten niin, jos ei mikään muu auta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti