Naiset kansanmurhan ytimessä

Lower, Wendy

Hitlerin raivottaret (Atena 2014)

Kirjan otsikko saa pelkäämään pahinta. “Raivotar” ei ole sana, jota voisi kovinkaan luontevasti käyttää missään asiallisessa yhteydessä. Alkuteoksen ilmaisu ”furies” ei ole yhtä typerä, vaikkei sekään vastaa kirjan sisältöä erityisen hyvin.

Oikea ja paljon huonommin myyvä otsikko olisi ollut ”Naiset kansallissosialistisen Saksan ja holokaustin palveluksessa”. Sitä kirja käsittelee ja hyvä niin, aiheesta on erittäin vähän kirjallisuutta. Mitenkään erityisen onnistuneena Lowerin kirjaa on silti vaikea pitää, vaikka kirjoittaja on nähnyt vaivaa arkistoissa, matkustanut ja pyrkinyt etsimään usein hyvin piiloteltuja salaisuuksia.

Lower kuvaa mielenkiintoisella tavalla niitä polkuja, joita pitkin hyvinkin erilaisista taustoista tulleet nuoret naiset sekä ajautuivat että aktiivisesti imettiin kansallissosialistien aatemaailmaan ja myöhemmin palvelemaan sekä siviili- että sotakoneistoa. Tältä osin kirja täyttää ilmeisen aukon historiallisessa tutkimuksessa.

Tilanne muuttuu hankalammaksi, kun Lower pyrkii antamaan kasvot näille ”raivottarille”. Vaikka muutaman poikkeuksellisen sadistisen naisen toimista on olemassa sekä faktoja että todistajien lausuntoja, yksilöiden vaiheiden kuvailu ei tarjoa juuri muuta lisää kuin vastenmielisiä ja ahdistavia yksityiskohtia kohteena olevien naisten toiminnasta Saksan valtaamilla Itä-Euroopan alueilla, pääosin Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.

Lower ei yritä väittää, että kansallissosialistinen Saksa olisi houkutellut erityisesti psykopaattisia naisia, vaan pikemminkin hän korostaa, että moni aiemmin aivan tavallinen nainen muuttui ”Ostrauschin” tuloksena väkivaltaiseksi ja tunteettomaksi. Lower kuvaa hyvin sitä, miten voimakkaan aivopesun kohteena Saksan kansa oli vuosikausia ja miten houkuttelevia näkymiä valloitetut alueet tarjosivat ahdasmielisessä kotimaassa eläville nuorille ihmisille.

Yksi kirjan ongelmista on kuitenkin siinä, että vaikka muutamat pahimmat ”raivottaret” saavat Lowerilta jonkinlaisen patologisen arvion, useimpien muiden kohdalla ainoaksi selitykseksi jää perusteellinen indoktrinaatio ja alistuminen miesten maailman ehdoille. Kuvaa häiritsevät vain muutamat esimerkit naisista, jotka joko kieltäytyivät alusta lähtien alistumasta tai muuttivat näkemyksiään hirveiden kokemusten seurauksena.

* * *

Kaksi erityiskysymystä saa minusta liian vähäistä huomiota. Lower jättää jokseenkin koskemattomaksi sen perinteisen myytin, jonka mukaan naiset ovat luonnostaan kykenemättömiä väkivaltaan ja että naisten väkivaltaisuus on aina anomalia, miehillä taas luonnollinen, geneettinen piirre. Lowerin yksilökuvaukset nimittäin antavat varsin voimakkaan näytön siitä, ettei sukupuoli anna mitään suojaa epätoivottavaa käyttäytymistä vastaan. Lowerin kuvaukset osoittavat vakuuttavasti, ettei naisen tarvitse olla psykopaatti kyetäkseen väkivaltaan, jollaista miehilläkin pidettäisiin äärimmäisenä käyttäytymisenä. Lapsia omin käsin surmaavat poikkeusyksilöt olivat pieni vähemmistö, mutta hyvin suuri joukko – sadattuhannet naiset – osallistuivat rutiininomaisesti Hitlerin vaatimiin tuhoamisohjelmiin sairaanhoitajina ja toimistonhoitajina.

Toinen mielestäni liian vähälle jäävä osa tarinaa on sotarikoksiin syyllistyneiden naisten selviäminen vastuusta sodan jälkeen. Lower ei tätä puolta jätä mainitsematta ja valaisee pintapuolisesti niitä syitä, joiden takia käytännöllisesti katsoen kaikki rikoksiin syyllistyneet naiset selvisivät eivät vain vähällä, vaan täysin ilman rangaistusta palaten saksalaiseen yhteiskuntaan siinä missä miespuolisetkin vähäisemmät sotarikolliset.

Lowerin mukaan näin kävi siksi, ettei naisia pidetty uudelle yhteiskuntajärjestykselle vaarallisina ja koska muutenkin vain pahimmat roistot kyettiin tutkimaan ja saattamaan edesvastuuseen. Lower vihjaa siihen suuntaan, että saksalainen yhteiskunta ei muuttunut yhdessä yössä anti-natsistiseksi ja että tuomioistuimissa mitä ilmeisimmin jätettiin pääosin juutalaisten todistajien lausunnot huomiotta. Ei ihme, että moni kansallissosialistisen ideologian omaksunut ja myös sodan jälkeen säilyttänyt nainen poistui oikeussalista omahyväisesti naureskellen. Tällaisen piittaamattomuuden vaikutus Saksan sodanjälkeisiin vaiheisiin jää kokonaan pohtimatta.

 

Se mitä Lower ei ole syvemmin eritellyt, on ns. länsiliittoutuneiden nopeasti laimentunut into käydä piilossa olevien natsien kimppuun, kun päähuoleksi nousi Neuvostoliiton miehittämän Itä-Saksan uhka läntisen Saksan yhteiskuntajärjestykselle. Läntiset miehittäjät jahtasivat kyllä huippunatseja, mutta muuten he antoivat entisten virkamiesten pääosin jatkaa työtään, jotta yhteiskuntarauha ja sen myötä riski Itä-Saksan edustaman ideologisen ratkaisun voittokulusta myös lännessä oli pienempi.

Pidän itse todennäköisenä, että kansallissosialistien tuhokoneistossa työskennelleet naiset jätettiin rauhaan sekä perinteisten sovinististen asenteiden (”no eiväthän ne naiset ole voineet itse mitään tärkeitä asioita päättää”) että poliittisen laskelmoinnin takia.

* * *

Eräs yksityiskohta kiusaa kirjan suomennoksessa, vaikka se voi olla myös Lowerin syytä. Kirjassa käytetään kansallissosialistien ilmaisua eutanasia ja eutanasiaohjelma sekä lainausmerkeissä että ilman. Kun tiedämme, että termiä käytettiin tarkoituksella vääristellen ja kun termin merkitys tänä päivänä on äärimmäisen kaukana natsien joukkosurmahankkeista, ainoa oikea ratkaisu olisi kautta kirjan käyttää sanojen ympärillä lainausmerkkejä ja kerran selittää asia kunnolla. Jos kirjan on lukenut suomalainen oikolukija, olisi hänen viimeistään pitänyt lainausmerkit lisätä niihinkin kohtiin, joissa niitä ei alkutekstissä mahdollisesti ole.

Lowerin kirjaa voi suositella poliittisen historian ja ehkä myös naistutkimuksen harrastajille. Se on paikoin ahdistavaa luettavaa, mutta samalla myös tärkeä muistutus siitä, miten vaivattomasti suuretkin naisjoukot on voitu imeä mukaan väkivaltaiseen ja hyvin miehiseen kiihkokansalliseen ja rasistiseen liikkeeseen. Rikollisten jälkikäteisiä selityksiä lukiessa on pakko puristella nyrkkiä taskussa, niin vähän katumusta tai tosiasioiden myöntämistä monen puolustuspuheissa on. Moni käytti häikäilemättömästi omaksi hyväkseen miespuolisten oikeusistuimien sovinistisia pinttymiä.

Kaikkein tiukimmille feministeille Lowerin kirjan lukeminen voi olla vaikeaa. Kirjan naiset – sekä täsmävalaistut yksilöt että suuri nimetön joukko – ovat elävä todiste siitä, ettei sukupuoli tarjoa suojaa pahaa vastaan. Miehet kyllä tekivät toisen maailmansodan aikana pääosan hirmutöistä, mutta kun tilaisuus tuli, moni nainen kykeni siihen samalla lailla ja usein myös omasta tahdostaan, pakottamatta.