Paha ei kieltämällä katoa

Perussuomalaisten menestys suomalaisessa politiikassa on synnyttänyt normaalin puoluepoliittisen polemiikin lisäksi syrjintätyyppistä kirjoittelua, jonka tarkoituksena lienee ollut sekä tehdä puolue, ohjelma ja kannattajakunta naurunalaiseksi että osoittaa se vaaralliseksi eli rasistisesti, natsihenkiseksi tai ainakin kiihkokansalliseksi. Jotkut puolueen edustajiksi valikoituneet yksilöt ovat tehneet myös parhaansa tarjotakseen vastustajilleen koko ajan tuoretta aineistoa.

Perussuomalaisten yleisluonteinen mollaaminen on kuitenkin pientä verrattuna siihen, miten naapurimaassa Ruotsissa asioita hoidetaan. Sverigedemokrater-puolueen kannatus nousi vasta käydyissä vaaleissa samalle tasolla kuin Perussuomalaisten Suomessa. Jimmie Åkesson ei ole päässyt paistattelemaan Timo Soinin tavoin värikkäänä poliittisena toimijana, vaan hänet ja koko puolue on yksiselitteisesti julistettu pannaan.

Ruotsalaiseen puoluekulttuuriin kuuluu monia meille vieraita elementtejä. Siellä käytetään puoluebyrokratian valtaa korostavaa listavaalia ja käytössä on varsin korkea äänikynnys (4%), jonka tavoitteena on keskittää poliittinen valta niille, joilla se jo on. Ruotsalaiseen valtakunnanpolitiikkaan kuuluu myös häkellyttävä arroganssi, jolla erityisesti demarit, mutta sittemmin myös valtaan päässeet oikeistopuolueet ovat operoineet. Demareille ei tuota vaikeuksia heti hallitusneuvotteluiden alkajaisiksi ilmoittaa, ketkä eivät ainakaan pääse hallitukseen.

Sverigedemokrater-puolueen kohdalla muiden puolueiden käyttäytyminen alkaakin jo muistuttaa koulu- tai työpaikkakiusaamista. Muuten niin mielellään asioita loputtomasti puivat ruotsalaiset ovat puoluetasolla yhteistuumin kieltäytyneet kaikenlaisesta yhteistyöstä Åkessonin porukoiden kanssa. On kuin parlamenttiin olisi päässyt joukko tarttuvaa tautia sairastavia, joita muut karttavat.

Puolueen vaalimenestyksestä päätellen tämä työpaikkakiusaaminen ei ole johtanut puolueen näivettymiseen tai katoamiseen, vaan vahvistumiseen. Jos täydellisesti päätöksenteosta syrjäytetty puolue kaksinkertaistaa kannatuksensa, on painavia perusteita kysyä, onko tämä poliittinen panna ollut ollenkaan järkevää toimintaa.

* * *

Ruotsalaisten toiminnan taustalla lienee ollut oletus, että eristämällä Åkessonin puolue sen edustamat tympeät linjaukset ja näkemykset jotenkin haihtuvat olemattomiin. Itse en ole tällaista ajattelua koskaan ymmärtänyt. Eristäminen ja syrjiminen synnyttävät katkeruutta ja katkeruus synnyttää entistä suurempaa vihaa. Ruotsissa vaalitulos kertoo minusta yksiselitteisesti siitä, että Sverigedemokrater on hyötynyt muiden puolueiden käytöstavoista eli ase on kääntynyt käyttäjäänsä vastaan.

Taustalla on kuitenkin myös suurempi kysymys siitä, onko demokraattisesti toimivassa yhteiskunnassa oikeutettua sulkea epämieluisat näkemykset järjestelmän ulkopuolelle eli harjoittaa aktiivista enemmistötyranniaa. Perinteisesti on vasemmistossa ollut vallalla ajattelu, jonka mukaan äärioikeiston toiminnan voi vaikka kieltää ja vastaavasti oikealla on suhtauduttu suopeasti ajatukseen siitä, että kielletään kommunistien toiminta ja nakataan aktivistit linnaan.

Omien näkemysten kanssa vastakkaisten näkemysten sietäminen on aina ollut vaikeaa puolueille, joten historia on täynnä esimerkkejä enemmistöpäätöksillä toteutetuista näkemysten syrjimisistä. Samainen historia on toisaalta täynnä esimerkkejä siitä, kuinka nämä kielletyt näkemykset tultuaan taas sallituiksi suorastaan ryöpsähtävät julkisuuteen. Näkemykset eivät katoa kieltämällä.

Poliittisten toimijoiden näkökulmasta parin prosentin kannatusta nauttiva ideologia tai liike on niin mitätön, että sen voi antaa olla tai se voidaan murskata ilman sen suurempia murheita. Mutta miten voidaan toimia sellaisen liikkeen kanssa, jolla on suunnilleen kansan viidesosan tuki takanaan? Siitähän Ruotsissa ja Suomessa on nyt kysymys.

* * *

Minusta ruotsalaiset puolueet ja tiedotusvälineet ovat toimineet typerästi Sverigedemokrater-puolueen kanssa. Suomessa on tehty Perussuomalaisten osalta ihan samoja virheitä, mutta niin paljon lievemmin äänenpainoin, ettei tilanne ole yhtä paha. Pohjimmainen ongelma - väärä oletus siitä että paha katoaa se kieltämällä - on silti yhteinen.

Eikö rasistisen ja kansallissosialistisia aatteita ihannoivan puolueen jatkuva kasvu täydellisen pannan aikana sytytä mitään lamppuja? Eikö muissa puolueissa ymmärretä, että ainoa keino hillitä äärinäkemyksiä on ottaa nämä ihmiset mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun? Miksi antaa heille ansaitsematon marttyyrin asema ja kiusatun uhrin roolin mahdollisuus? Miksi pitää tehdä käytännöllisesti katsoen kaikki mahdollinen, jotta puolueen kannattajat sisuuntuisivat?

Urho Kekkonen ymmärsi aikoinaan, että tehokkain tapa padota kommunistien edustamien näkemysten leviäminen Suomessa oli ottaa heidät mukaan yhteisten asioiden hoitoon. Kekkonen ymmärsi, että ideologinen puhdasoppineisuus johtaa vain äärimmäisten tulkintojen vahvistumiseen. Hän valitsi yhteiskunnallisen dialogin ja vastuuseen sitomisen tien. Kekkonen myös onnistui tässä pyrkimyksessään. SKP ja SKDL eivät sodanjälkeisen ryöpsähdyksen jälkeen pystyneet enää haastamaan porvarillista valtajärjestelmää.

Kekkosen poliittinen taitavuus on hylätty nyky-Suomessa, eikä Ruotsissa toisaalta ole minkäänlaista kokemusta muusta kuin yhden puolueen tai koalition yksinvallasta. Tässä mielessä ruotsalaisten demokratia on kovin lapsenomaista kuin hiekkalaatikon pikku häiriköllä. 17,3%:n kannatusta nauttiva puolue ei katoa sillä, että käännetään selät ja kieltäydytään leikkimästä.

* * *

Perussuomalaisten ja Sverigedemokrater-puolueen käytännössä kokema syrjintä merkitsee samalla suuren kansanjoukon tuomitsemista kakkosluokkaan, jos siihenkään. Oltiin näkyvien johtajien toikkaroinneista mitä mieltä tahansa, siellä takana on suuri joukko tyytymättömiä ihmisiä. Heidän tyytymättömyytensä ei katoa ilmoittamalla, että "te olette väärässä" tai "teillä on vääriä mielipiteitä". Myös poliittisesti aktiiviset ihmiset haluavat tulla huomioon otetuiksi. Syrjiminen lisää aina epäsopua, ei rakenna sitä.

Todennäköisesti moni toimija luottaa siihen, että kun tarpeeksi nöyryytetään, ihmisten puhti ja usko loppuu. Minusta se on vaarallinen ja vastuuton tapa toimia. Demokratiasta oikeasti piittaava on kiinnostunut kuulemaan myös niitä kansalaisia, joitten näkemykset poikkeavat omista. En minäkään halua Timo Soinia Suomen tai Jimmie Åkessonia Ruotsin pääministeriksi. Mutta heidän edustamiensa puolueitten epämiellyttäviä näkemyksiä vastaan voi tehokkaasti toimia vain yhteiskunnallisella keskustelulla, argumentoinnilla.

Jos luottaa oman näkemyksensä voimaan, sen uskaltaa asettaa kansalaisten vertailtavaksi muiden näkemysten kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, on poliittisesti sokea tai piittaamaton hiekkalaatikkohäirikkö.