NSA kanssamme?

Petteri Järvisen kirja NSA – näin meitä seurataan (Docenco 2014) on yllättävän monipuolinen ja antoisa johdatus tietoverkkojen vähemmän hauskaan puoleen. Järvisen monipuolinen asiantuntemus ja paneutuva vaivannäkö palkitsevat varsinkin sen, joka on kiinnostunut yleistä jaarittelua syvemmälle tunkeutuvaan ei-julkiseen maailmaan.

Avautuva kuva on jokseenkin lohduton, vaikka Järvisellä itsellään vielä riittää jonkin verran luottamusta 256-bittiseen salaukseen ja ihmisen hyviin tarkoituksiin. Hänen vyörytyksensä jälkeen ei nimittäin ihmettelisi, vaikka kirjoittaja suhtautuisi asioihin äärimmäisen kyynisesti. Kymmenen vuotta sitten viesti ei olisi ollut yhtä järisyttävä kuin nykyisenä älypuhelinten ja somen aikana: alkeellinenkin yksityisyyden suoja nyt edellyttää omatoimista aktiivisuutta – ja senkin jälkeen jää epäilys väkivaltaisesta tiedustelusta.

Kirjan teksti on pääosin normaalia Järvisen korkeaa tasoa, vaikka kirjan loppupuolen käytännölliset ohjeet ovat tunnetusti haavoittuvia, koska ne tuppaavat vanhenemaan hektisesti muuttuvassa IT-maailmassa kovin nopeasti.

* * *

Todellinen täysosuma jää kuitenkin Järviseltä saavuttamatta yhden puutteen takia.

Kun kirja otsikkoa myöten käsittelee yhteiskunnallisen vallankäytön yhtä puolta, on Järvisen analyysi siltä osin jokseenkin olematonta. Hänelle erinimiset valtiot ovat jonkinlaisia eturyhmiä, joiden asioita sitten edistetään tai huononnetaan. Onkin totta, että esimerkiksi Yhdysvalloissa on pitkät perinteet isänmaallisen propagandan harjoittamisessa, eivätkä tietenkään maan salaiset agentuurit (Martti Ahtisaaren ilmaisu) ole tässä suhteessa tehneet poikkeusta, vaan julistavat tarvittaessa toimivansa ”kaikkien amerikkalaisten” puolesta.

Mutta todellisuudessa mitään tällaista yhteistä etua ei ole olemassakaan, ei edes Suomessa, jonka tulevaisuutta Petteri Järvinen kirjan lopussa pohdiskelee. Minusta on käsittämätöntä, että tällaisen tietopaketin kirjoittaja tarjoaa lukijoille illuusiota ”Suomen” tai ”Yhdysvaltain” kansallisesta edusta. Jokainen hitusenkin historiaa ja poliittista historiaa lukenut tietää, että jokaisen valtion sisällä on vallasta ja omista eduistaan kiinni pitäviä ja keskenään taistelevia valtaryhmittymiä. On aina ollut ja tulee aina olemaan.

Yhdysvallat on jyrkästi jakautunut maa, jonka hallitsemisessa räikeä propaganda saattaa olla välttämätöntä. Mutta pitäisi olla selvää, että jonkun syvän etelän mustalla nuorukaisella ei ole yhteisiä intressejä aseteollisuuden tai Monsanton kaltaisen yrityksen kanssa. Yhtä vähän Suomessa on perusteita ajatella, että Viestintäkoelaitoksen salainen toiminta ajaisi muun kuin vallassa olevan taloudellis-poliittisen eliitin etua. Itselläni on vahvat syyt epäillä, että kyseinen laitos edistää lähinnä asioita, joita itse vastustan. Silti minäkin olen osa tätä "Suomea".

Salaisilla tiedusteluorganisaatioilla voi tietysti olla ikiomia tavoitteita, mutta lähtökohtaisesti ne ovat kulloinkin vallassa olevan hallinnon määräysvallan alaisia ja toteuttavat tuon hallinnon mielestä tarpeellisia tehtäviä. Jos valtaryhmittymä vaihtuu, myös salaisten toimijoiden toimenkuva voi vaihtua.

Sellaista asiaa kuin ”kansallinen etu” ei ole muualla kuin vallassa olevien propagandassa. Todellisessa maailmassa tiedustelupalvelut vaihtavat informaatiota niiden kanssa, jotka ovat julkimaailmassakin liittoutuneet ainakin tilapäisesti. Siitä, että kaikki tuntuvat vakoilevan kaikkia – myös läheisimpiä liittolaisia – ei pidä tehdä johtopäätöstä, että motiivina on jokin isänmaallinen yleishyöty. Vakoilua harrastetaan joka suuntaan, koska toiminnan tarkoituksena on antaa hallinnolle etulyöntiasema. Valtiot eivät ole ystäviä keskenään, korkeintaan tilapäisiä liittolaisia.

* * *

Petteri Järvisen kirjan puuttuva yhteiskunnallinen analyysi ja sanoisiko sinisilmäinen luottamus valtiolliseen propagandaan ei ole sinänsä poikkeavaa. 2000-luvun aikana perinteinen ulkopoliittinen realismi ja tietty skeptisyys on vaihtunut EU-jäsenyyden ja Nato-projektin ansiosta puhdasveriseksi propagandaksi. Vaikka Suomea kuinka jallitetaan ja huijataan EU:ssa, Suomen valtiovalta pokkuroi ja kumartaa Saksan suuntaan ja teeskentelee, että siellä ”vallan ytimessä” ollaan mekin. Natoon ei puolestaan ole asiaa, ellei kansalaisten syvää epäluuloa sotilaallista liittoutumista kohtaan voida nujertaa luomalla mielikuvaa mustavalkoisesta pahasta maailmasta, jota vastaan Yhdysvallat liittolaisineen taistelee milloin milläkin maailman kulmalla. Tämä projekti on pahasti kesken, eikä Järvisen kirjassaan paljastama Yhdysvaltain äärimmäinen tekopyhyys tietenkään sitä edistä.

Silti Järvinen olisi voinut terävämmällä vallan analyysillä antaa monelle kirjan älykkäälle huomiolle selittävää taustaa, joka nyt jää lukijan mielikuvituksen varaan. Eihän Yhdysvalloissakaan NSA:n ja muiden salaisten organisaatioiden suunnattomia määrärahoja saada käyttöön siksi, että koko kansakunta tietäisi saati hyväksyisi toimenpiteet. Määrärahat saadaan, koska valtaa käyttävien suuryritysten arvion mukaan NSA & Co edistävät niiden voitontavoittelua maailmalla järkevällä tavalla. Barack Obaman sotaisa hallinto on osoittanut, että oli presidentti kuinka fiksun oloinen tahansa – ja Obama on kiistatta älykäs ihminen –, hän toimii kulloisenkin valtaryhmittymän sallimissa puitteissa.

Jos Järvinen olisi analysoinut yhdessä luvussa esimerkiksi Yhdysvaltain ja Suomen vallankäyttöä edes hitusen, kirjan hyödyllisyys olisi noussut moninkertaiseksi. Kun se nytkin on erittäin suositeltavaa luettavaa jokaiselle valistuneelle kansalaiselle, terävä vallan läpivalaisu - sehän ei edellytä poliittista tai ideologista puolenvalintaa - olisi tehnyt kirjasta klassikon.

* * *

On toki mahdollista, ettei Petteri Järvistä varsinaisesti kiinnostakaan kuvaamiensa asioiden poliittinen tai ideologinen puoli. Ehkä hän kokee sen vieraaksi ja oman asiantuntemuksensa riittämättömäksi. Siinäkin tapauksessa olisi mielestäni ollut hyödyllistä ottaa asia esille ja todeta suoraan, ettei asioiden tätä puolta käsitellä. Sillä siitä ei päästä mihinkään, että jokaisen vakoilutoimen takana on jonkun intressi, eikä meillä kansalaisilla ole mitään mahdollisuutta saada tietää, kenen intresseistä milloinkin on kyse, puhumattakaan siitä, että saisimme asioihin vaikuttaa.

Petteri Järvisellä on mielipidejohtajan valtaa valistuneen lukijakunnan piirissä. Sitä olisi tässä tapauksessa voinut käyttää myös poliittisen toiminnan perusfaktojen kertaamiseen kansainvälisen verkkovakoilun näkökulmasta. Ehkä sitten seuraavalla kerralla?