Antidigi

Ei, en vastusta digitaalista koodausta tai digitaaliseen koodaukseen pohjautuvia toimintoja tai tuotteita. Itse asiassa olen viihtynyt hyvin digitaalisten äänilevyjen ja tietokoneiden parissa. Silti olen kurkkuani myöten täynnä ”digitaalista sitä” ja ”digitaalista tätä”, kun kysymys on ennen muuta uudesta jakelutavasta, toimimisesta tietoverkon kautta.

Osa digihösöttämisestä menee mainosbobien loputtomalle syntilistalle. Kun tarjolla on ollut lyhyt ja ”uudelta” kajahtava etuliite, sen työntäminen kiinni mihin tahansa tulee tältä porukalta luonnostaan. Odotan jännityksellä, milloin markkinoille tulevat digileipä ja -limu. En niistä nauttiakseni, mutta muuten.

Mutta on myös astetta vakavampaa väärinkäyttöä, joka on valitettavan yleistä omassa työympäristössäni eli kirjastojen maailmassa. Tässä on tavallisimmin kysymys siitä, että ”digitaalinen” on tarttunut käsitteen tuntevan puheesta sellaisen käyttöön, joka kuvittelee tuon maagisen sanan paitsi avaavan oven tulevaisuuden ymmärtämiseen, myös takaavan muiden arvostuksen.

Kun kuulen sanaparin ”digitaalinen kirjasto”, voin olla jokseenkin varma siitä, ettei seuraavaksi puhuta CD- tai DVD-levyistä, peleistä tai ohjelmistotuotteista kirjaston kokoelmassa. Kuitenkin noita digitaalisia tallenteita on ollut tarjolla jo 1980-luvun alkupuolelta asti, joten ainakin sen ikäinen tämä ”digitaalinen kirjasto” varmuudella on.

Osa puhujista kuuluu siihen ei-teknisesti suuntautuneeseen ihmisten joukkoon, joka ei edes halua tietää, miten asiat toimivat, vaan joille riittää ohje siitä, miten päin ”se jokin” laitetaan laitteeseen. Mutta on vaikea uskoa, että digipöpinässä olisi kysymys vain käsien nostamisesta tekniikan ihmeiden edessä. Sen verran aktiivisesti digitaalisuutta mainostetaan ja siitä puhutaan tulevaisuuden avaimena.

Kun kuka tahansa ihminen katsoo vauraassa teollistuneessa maassa ympärilleen 2010-luvulla, hän joutuu useammin pohtimaan, minkä teknisen laitteen toiminta ei perustu digitaaliseen koodaukseen kuin etsimään digijalanjälkeä. Kyllä sellaisiakin laitteita kotoa löytyy, kuten vasara, vanha leivänpaahdin ja käsisuihku.

Mutta jos rajoitutaan varsinaiseen viestintä- ja viihdytystekniikkaan, analogisen laitteen omistaja on tänä päivänä todennäköisesti suurten ikäluokkien edustaja tai ainakin tekninen nostalgikko. Melkein kaikki tekniikka perustuu erikokoisiin tietokoneisiin, joille digitaalinen koodi on samassa asemassa kuin happi meille ihmisille.

Siksi olisi täysin perusteltua lopettaa digi-etuliitteen käyttäminen muuten kuin niissä pakottavissa tapauksissa, joissa se aivan oikeasti on yllättävä ja odottamaton tekninen piirre. Siis kuten voileivässä tai aamuteessä.

* * *

Kun 99,9% ihmisistä ei ole oikeasti kiinnostunut digitaalisesta koodaustekniikasta sinänsä – en minäkään –, mistä tämä kaikki hössötys oikein kumpuaa?

Uskoakseni taustalla on eräänlainen terminsiirto. Meitä ympäröi nyt ja tulevaisuudessa yhä suuremmassa määrin verkkomaailma kaikkine palveluineen ja viettelyksineen. Siitä on kyse melkein aina, kun digitaalisuudesta puhutaan. Mutta ”verkko” on meille yhtä arkinen sana kuin ”net” englanninkielisille. Siinä ei ole mitään kiehtovaa, pikemminkin päinvastoin.

Digi-etuliitteen väärinkäyttö alkoi englanninkielisessä maailmassa jo 1990-luvulla (muistan itse tekijänoikeusmaailman vakavalla naamalla lausutun sloganin ”digital future” – se markkeerasi alan ihmisille yhtä aikaa vihattavaa piratismia ja ennenäkemättömiä tulovirtoja), joten ei ole ihme, että 2010-luvun Suomessa ollaan täysillä perässä. Logiikka kai menee jotenkin sillä lailla, että jos britit ja jenkit pitävät käsitettä ”digital” aikaamme sopivana yleiskäsitteenä, keitä me suomalaiset olemme sitä kritisoimaan saati vastustamaan.

Tänä päivänä voi yleensä huoletta vaihtaa sanan ”digitaalinen” tilalle käsitteen ”verkko-”, ja yhtäkkiä puhujan sekavaan viestintään syntyy jotain järkeä (ei tietenkään välttämättä). ”Digitaalinen kirjasto” on todellisuudessa ”verkkokirjasto”, ”digitaalinen media” vastaavasti ”verkon kautta käytettävä media” jne.

Hälytyskellojen voi antaa soittaa lähinnä silloin, kun digitaalisen yhteydessä esiintyy sana koodaus jollain kielellä. Silloin asialla saattaa olla sen yhden promillen edustaja, joka käyttää sanaa ”digitaalinen” juuri siinä merkityksessä kuin pitääkin eli kertomaan, että informaatio on koodattu nollilla ja ykkösillä eikä jollain analogisella eksotiikalla.

* * *

Tiedän tämän taisteluni turhaksi. Mainosbobien ja asiantuntemattomien johtajien turhamaiset tarpeet painavat tässä maailmassa paljon enemmän kuin selkeyden ja yleisen ymmärryksen vaatimus.

Silti kannustan jokaista edes kerran kokeilemaan, kuinka usein käsite ”digitaalinen” oikeasti tarjoaa semanttista lisäarvoa, varsinkin verrattuna tilanteeseen, jossa käytettäisiin käsitettä ”verkko-”. Itse olen huomannut, että IT-teknisen keskustelun ulkopuolella vaihdon voi tehdä lähes automaattisesti ilman mitään ongelmia, mutta asian ymmärtämisen hyötyessä vaihdosta.

Tarjoan tämän idean vapaasti ja korvauksetta hyödynnettäväksi globaalissa verkkomaailmassa. Olkaa hyvä.