Kun vähemmän on enemmän

Ehdin Ville Suhosen kehutun luontoelokuvan Metsän tarina äärelle vasta nyt, kesälomalla ja kuulokkeet korvilla. Elokuva herätti monenlaisia tuntemuksia. Pääosin myönteisiä, mutta ei pelkästään niitä.

Elokuvan materiaali on upeaa suomalaista luontokuvausta, joka osaa tehdä oikeutta pohjoisen taigan metsäluonnolle. Vaikka en nähnyt elokuvaa isolta valkokankaalta, kuten varmasti parasta olisi, olin erittäin vaikuttunut. Kuten hyvissä luontoelokuvissa aina, myös Metsän tarinassa tunsi pääsevänsä etuoikeutettuna näkemään sellaista, mikä normaalisti välttelee ihmissilmää.

Minun makuuni elokuvan rytmi ja kuvakerronnan nopeatahtisuus eivät aivan olleet. Olisin monia tilanteita seurannut mielellään paljon pidempään, verkkaisemmin. Mutta ohjaajan näkemyksen mukaan silmiemme edessä oli nopeasti ohikiitävien näkymien virta, jossa pohjoisen luonnon näennäisen yksinkertaisuuden takana oleva monimuotoisuus pitää ehtiä esitellä eri vuodenaikoina. Kuvat ovat kauniita, mutta välillä katsoja hengästyy.

Elokuvan ääniraita on vielä hämmentävämpi tapaus ja tämän pienen kirjoituksen varsinainen syypää. Ohjaaja on päättänyt yhdistää elokuvaan kolme erilaista äänimaisemaa: luonnon omaa ääntä, elokuvaa varten sävellettyä orkesterimusiikkia ja kahdella ihmisäänellä toteutetun tarinankerronnan. Isän ja pojan dialogi on kohtalaisen onnistunut, vaikka jossain määrin ylidramaattinen minun makuuni. Pohjolan kansojen monivärinen suhde metsäluontoon tulee siinä kuitenkin kauniisti esiteltyä.

Luonnon oma soundtrack on hetkittäin henkeäsalpaavan vaikuttavaa, mutta vain hetkittäin. Sen nimittäin peittää enimmäkseen alleen Panu Aaltion säveltämä orkesterimusiikki tavalla, joka herättää minussa sekä ihmetystä että ärtymystä. En ymmärrä ohjaajan ratkaisua ollenkaan. Paitsi jos kyseessä on ollut epätoivoinen yritys myydä elokuvaa yhdysvaltalaisille katsojille, jotka on totutettu siihen, että kaikki kuvallinen kerronta on emotionaalisella tasolla alleviivaten selitetty ääniraidan avulla.

Panu Aaltion musiikki on sinänsä taitavasti ja ammattitaitoisesti tehtyä orkesteriviihdettä, joka on myös soitettu hyvin. On kuitenkin mahdoton pitää sitä onnistuneena ratkaisuna tällaisessa elokuvassa. Yhdysvaltalaiseen elokuvaestetiikkaan kuuluu tunnekylläisen musiikin työntäminen kaikkialle, mutta onko niin tehtävä myös suomalaisessa luontoelokuvassa?

Itselleni tulee jakomielinen olo, kun keskellä luonnon pakahduttavaa näytelmää soundtrack pakottaa ajatukseni jonnekin Tähtien sodan tai Sormusten herran tunnelmiin. En ylipäätään pidä siitä, kuinka musiikilla häikäilemättä manipuloidaan elokuvan katsojaa. Erityisen vastenmielistä se on, kun tarjolla olisi luonnon oma, täydellisen riittävä äänimaailma tämän elokuvan tarpeisiin.

Olisin valmis maksamaan elokuvasta tuplahinnan, jos voisin katsoa sen pelkästään luonnonäänien varassa. Olisin valmis maksamaan elokuvasta vaikka kolminkertaisen hinnan, jos voisin nähdä siitä kahden ja puolen tunnin pituisen hitaamman version ilman ihmisten ääniä ja orkesterimusiikkia. Joskus vähemmän on kerta kaikkiaan paljon enemmän.