Soini on Soini on Soini

En juuri lue poliitikkojen itsestään kirjoittamia kirjoja. Jos poliitikolla on motivaatio ja aikaa kirjoittaa itsestään, ura on joko ohi tai ei etene kirjoittajan haluamalla tavalla. Rehellistä itseanalyysiä on jokseenkin turha odottaa, korkeintaan itsensä ylentämistä pahimpia kilpailijoita piikittelemällä. Ei sellaiseen aikaansa mielellään käytä.

Olen kuitenkin lukenut Timo Soinin tuoreen kirjan Peruspomo. Olin kiinnostunut näkemään, miten itsensä ja maailman ympärillään hahmottaa 2000-luvun Veikko Vennamo, Suomen tunnetuin katolilainen ja luultavasti ainoa Millwall FC:n intohimoinen kannattaja. Soinin julkinen imago nojautuu suorapuheiseen rehellisyyteen, joten päätin yrittää.

Peruspomo ei olekaan huono omassa lajissaan. Soinilla on kyky puhua päälauseilla, minkä hän itsekin toteaa monissa tilanteissa ainoaksi järkeväksi reagointitavaksi. Kun tähänastinen pääprojekti eli Perussuomalaiset on myös edennyt kirjoittamisen aikaan hyvin, Soinilla on ollut varaa olla muutakin kuin varovainen sanoissaan. Ei niin, että kirjaa kannattaisi juorumielessä koluta, Soini ei henkilökohtaisia antipatioitaan kovin jyrkästi ilmaise ja korostaa tuon tuostakin pitkää pinnaansa.

Mutta kyllä Soini on suhteellisen avomielinen, hetkittäin ehkä myös enemmän kuin pohjimmiltaan on ollut tarkoitus. Tai sitten Soini on harkitusti halunnut antaa itsestään rosoisen ja ”inhimillisen epäjohdonmukaisen” kokovartalokuvan, joka koostuu sekä itsekehuista että -ironiasta. Jälkimmäinen on politiikassa niin harvinaista, että Soinin kohdalla sen myös haluaa uskoa olevan täysin vilpitöntä.

* * *

Vaalikoneen perusteella minun tulisi inhota Timo Soinia ja hänen poliittista agendaansa. Se ei ole kovin vaikeaakaan, niin armottoman vanhoillisena, konservatiivisena ja antivasemmistolaisena hän mielihyvin ja ylpeänä esiintyy. Olen silti ollut jo ennen Perussuomalaisten nousua Suomen suurimpien puolueiden joukkoon ollut sitä mieltä, että kritiikki puoluetta ja samalla Soinia kohtaan on ollut suurelta osin heppoista ja ennakkoluuloista, ei analyyttistä. Tällaiseen älylliseen epärehellisyyteen ovat syyllistyneet oikeastaan kaikki Soinin kriitikot oikealta vasemmalle.

Timo Soini ei mielestäni myöskään ole populisti, vaikka hän osaa hyödyntää populistisyytökset sataprosenttisesti. Soini ei nimittäin aidon populistin tavoin ole yhden asian liikemies vaikka en itsekään osaa Peruspomon luettuani sanoa, mitä asioita Soini oikeastaan haluaisi ajaa. Soini leimataan populistiksi, koska hänen tavalleen tehdä politiikkaa ja rakentaa puoluetta ei ole varsinaisesti vertailukohtia – paitsi Veikko Vennamon SMP, joka nykyihmisille on kuitenkin kovin kaukaista historiaa.

Vaikka Soini kertoo monisanaisesti ja osin kertaustyylisestikin asioista, jotka ovat hänelle tärkeitä, on niistä tavattoman vaikeata hahmottaa mitään poliittista linjaa. Paitsi sellaista, joka haluaa välttää leimautumisen niin oikeistoon, keskustaan kuin vasemmistoonkin. Tähän teemaan Soini palaa monta kertaa ja koska hän uskaltaa kirjoittaa ”Minä olen aina rehellinen” (s. 186), otan väitteen todesta. Sehän ei tarkoita, etteivätkö RKP:n ja Kokoomuksen äärioikeistolaiset voisi pitää Soinia piilososialistina ja puna-vihreät äärioikeistolaisena. Mutta Soinilla ei selvästikään ole omalle linjalleen ideologista kiteytystä, vaikka juuri tuon linjan avulla Perussuomalaiset on nykyisen asemansa puolueena saavuttanut.

* * *

Timo Soini on menestynyt suomalainen poliitikko, vaikka se perinteinen kruunu, ministerintitteli vielä puuttuu ja saattaa jäädä puuttumaan, jos hinta olisi liian kova. Soini ei nimittäin halua jäädä historiaan miehenä, joka myi periaatteensa upottavan ministerintakapenkin takia. Varmuuden vuoksi hän myös julistaa näitä periaatteellisia kysymyksiä pitkin kronikkaansa. Yhdistelmä on sen verran outo, ettei Soinin ura selity hänen arvoillaan, vaan pikemminkin niistä huolimatta. Kyllä Soini senkin salaisuuden sanoo ääneen: suorat kontaktit ihmisiin, läsnä oleminen ja piittaaminen. Niillä ja vain niillä Perussuomalaiset on kasvanut niihin mittoihin, joihin on kasvanut. Itse asiakysymykset ovat sittenkin olleet sivuosassa, kun ei oppositiosta käsin pääse mitään tekemään paitsi kritisoimaan.

Kovin ristiriitainen ihminen Soini kaikessa avomielisessä rehellisyydessään ja tinkimättömyydessään on. Hän korostaa toistuvasti suvaitsevaisuuttaan (pakkokin Halla-ahon & Co puoluetoverina) ja ongelmatonta kanssakäymistä kansainvälisillä foorumeilla kenen tahansa kanssa. Toisaalta hän osoittaa voimakasta antipatiaa ja inhoa monia ilmiöitä kohtaan, joista voisi mainita esimerkiksi kommunistit, ateistit ja ”suvaitsevaiston”. Soini pitää omia omantunnonkysymyksiään loukkaamattomina, mutta ei tunne estoja puhua ”vettyneistä länsimaisista lurjuksista, jotka eivät usko mihinkään”. Tässä Soini on samalla äärimmäisen ahdasmielisellä kannalla kuin presidentti Mauno Koivisto, joka ilmoitti halveksivansa ateisteja, jotka kuvittelevat olevansa suurempia kuin Jumala. Kummaltakaan ei heru ymmärrystä toisen maailmankatsomukselle, kun se on vastakkainen oman kanssa, siis ”selittämätön”. Tässä suhteessa Soini, Koivisto ja fundamentalistiset muslimit ovat täysin samoilla linjoilla.

Soini tosin toisaalla vakuuttaa, ettei ” ole minulle ongelma, jos joku ei usko mihinkään.” (s. 197). Tämän selvän hätävalheen on kuitenkin kirvoittanut oman sanomisen vapauden puolustaminen, ei tarve puolustaa uskonnottoman oikeuksia. Syyllistyypä Soini myös lapselliseen uskonnottomien puolesta julistamiseen: ”On tietysti niitäkin, joille uskonasiat voivat olla yhdentekeviä, mutta en minä ole vielä sellaista äitiä tai isää nähnyt, joka ei yläkerrankin hätäapua käyttäisi, jos omalle lapselle on sattunut jotain vakavaa.” (S. 197) Soini on omassa uskossaan sekä luja että täyssokea.

Vaikka Soini haukkuu toistuvasti perinteistä oikeistoa ja ahnetta kapitalismia, hän on ideologisella asteikolla puhdasverinen antivasemmistolainen ja uskonnollisen vakaumuksensa takia vanhoillisempi kuin ehkä muuten olisi. Edes Soinin EU-kritiikki ei pohjimmiltaan kumpua taloudellis-ideologisesta analyysistä, vaan sinänsä perustellusta ja oikeutetusta hirvittävän byrokratian ja tuhlaavaisuuden kritiikistä. Soinille kapitalismi ja kommunismi eivät ole ideologioita vaan elämänarvoja, joiden kohdalla harras katolilainen tietenkin valitsee aina ennustettavalla tavalla. Hänelle vain oikeistodemari on siedettävä vasemmistolainen, demarit ovat ”sosialisteja”, vasemmistoliittolaiset ”kommunisteja” ja kommunistit ”stalinisteja”. Piste.

* * *

Timo Soini tietää, että hänen uskonnollinen maailmankatsomuksensa ei edistä hänen suomalaista poliittista uraansa. Mutta hän on myös huomannut, että Suomessa voi olla äärikonservatiivinen katolilainen ilman suurempia ongelmia, joita voisi seurata, jos Soini kuuluisi johonkin protestanttiseen lahkoon. Tällainen lahkolainen Soini ehkä olisikin, ellei hän olisi kohdannut Veikko Vennamon vastustamatonta kutsua ja kokenut uskonnollista elämystä juuri irlantilaisessa kirkossa.

Soinin lapsenomainen uskonnollisuus tulee Peruspomossa toistuvasti esiin. Soini tuntuu ihan oikeasti uskovan, että inhimillistä hyvyyttä voi olla vain uskonnon pohjalta: ”Ilman kristinuskoelementtiä olisin aika karsea tapaus. Silloin voisin olla vaarallinen. Kristinusko suojaa minua ja yhteiskuntaa. Minulla on sen verran lahjoja, että jos olisin pahan palveluksessa, niin kyllä minä aika perkele olisin.” (s. 183) Itsekritiikki on tässä varmaan paikallaan, mutta miksi täytyy olettaa, että kaikki muutkin tarvitsevat uskonnon tarjoamia hillikkeitä?

Mutta ei Soinin suhtautuminen omaan kirkkoonsa ole pelkästään lapsenomaista. Täysin käsittämättömällä tavalla hän sivuuttaa katolisen kirkon ihanuutta kuvatessaan kokonaan 2000-luvun skandaalit ja kirkon harjoittaman rikollisten suojelun. Hän kuvaannollisesti pesee kätensä, katolisen kirkon teot eivät ole hänen tekojaan, hän vain uskoo. Ehkä tämäkin on sitä Soinin rehellisyyttä, mutta näin sokeasta uskosta jää ulkopuoliselle kitkerä jälkimaku.

* * *

Lienee Soinin julkisen imagon kannalta paradoksi, että Perussuomalaisten puheenjohtaja kokee itse olevansa hyvin kansainvälinen ja viihtyvänsä parhaiten maailmalla. On ehkä puolittain huumoria, kun Soini pohdiskelee tulevaisuuttaan Yhdysvaltain republikaanisen puolueen kampanjatiimissä, mutta tuskin kokonaan. Yhdysvalloissa Soinilla olisi taatusti ollut mahdollisuudet vaikka mihin, siellähän kiihkeä uskonnollisuus ja politiikka eivät ole mikään kummajainen, pikemminkin päinvastoin. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä vähemmän Timo Soini itse vaikuttaa perussuomalaiselta (mitä se sitten onkin) ja sitä enemmän aidolta jenkkipoliitikolta. Tämä tuskin on ollut tarkoitus, mutta jos listaa Soinille tärkeät asiat, lopputulos näyttää kyllä lähinnä perinteisen republikaanipoliitikon listalta.

Mutta uskon kyllä, että Timo Soini ei suhtaudu maahanmuuttajiin tai maahanmuuttoon rasistisesti. Aidosti suvaitsevainen ihminen hän ei kuitenkaan ole, siihen hänellä on liian voimakkaat ja tinkimättömät uskonnolliset arvot, joiden kääntöpuolena on mahdottomuus hyväksyä monia sellaisia asioita, joiden hyväksymistä suomalaisessa yhteiskunnassa pidetään jonkin sortin suvaitsevaisuuden mittarina. Kun ihminen niputtaa kompromissien ulkopuolelle abortin, homoavioliitot ja eutanasian, äänessä on hyvin lyhyessä lieassa toimiva ihminen tiukat silmälaput silmillään.

Euroopan arvoista kirjoittaessaan Timo Soini sanookin suoraan, että ”Liika suvaitsevaisuus hajottaa Euroopan arvopohjan”. Tuo liika suvaitsevaisuus on valjennut Soinille Vatikaanissa, josta käsin hän määrittelee arvopohjaksi antiikin filosofian, roomalaisen oikeuden ja kristillisen humanismin. Näistä kolmesta on Soinin mielestä vaarassa tuo lähinnä tuo ”kristillinen humanismi”. Ei suinkaan siksi, että Soinin kirkko kieltää ehkäisyn, pakottaa papiston selibaattiin, suojelee lastenraiskaajia ja tukee äärioikeistolaisia kommunistiateistien murhaajia ympäri maailmaa. Ei, ongelmana on se, että homot – joita Soinin mielestä ”kukaan ei halua vainota tai sulkea mistään pois” – haluavat perinteisen avioliiton piiriin.

* * *

Timo Soini on älykäs ja osaava poliitikko, jonka suurin uskottavuusongelma eivät ole löysiä puhuvat puoluetoverit vaan Soinin oma ideologia, josta on sinänsä helppo noukkia hyviä ja kannatettavia ajatuksia, realistista suhtautumista maailman moniin ongelmiin ja tervettä epäluuloa perinteisiä poliittisia toimijoita kohtaan. Ongelma syntyy siitä, että nuo noukitut palat eivät kerro koko Soinista vaan lähinnä siitä puoluejohtajasta, joka haluaa voittaa myös seuraavat valtakunnalliset vaalit.

Soini on terveellä tavalla itserakas. Hän ymmärtää omat kykynsä ja ylivertaisuutensa omassa porukassaan, ehkä koko suomalaisessa poliittisessa toimijajoukossa. Soini on osannut hyödyntää oman ristiriitaisen viestinsä olemalla yhtä aikaa turvallisen konservatiivinen ihmisiä lähellä olevissa asioissa ja sopivan radikaali asioissa, jotka ärsyttävät suomalaisia kaukaa. Hän osaa myös taitavasti miellyttää ihmisiä riittävällä, mutta ei ylitsevuotavalla tyylillä. Soinilla on erinomainen poliittisen tilanteen taju. Osallistuminen Kataisen sixpack-hallitukseen olisi tuhonnut Perussuomalaisten kannatuksen vuodessa.

On helppo ymmärtää äänestäjää, joka tympiintyneenä ”vanhojen puolueiden” loputtomaan sortteeraukseen näkee Soinissa ja Perussuomalaisissa vaihtoehdon, joka ei välttämättä johda mihinkään, mutta on ainakin periaatteessa olemassa vaalinukkumiselle. Soinin menestys ei ole missään tapauksessa huijausta, mutta onko se koko totuus, onkin toinen asia.

* * *

Luultavasti Soini on saanut Suomessa jo kaiken, mitä hän on tavoitellut. Ei hän mikään perinteinen elitisti ole, mutta jos tavoitteita vielä on – sitä Soini vähän kiertelee – ne taitavat olla kansainvälisillä areenoilla. Siellä Timo Soini ei ole ”vain” Perussuomalaisten värikäs puheenjohtaja vaan EU-kriittinen, hyvin verkostoitunut toimija, jonka uskonnollinen vakaumus ei olekaan mikään anomalia vaan pikemminkin ovia avaava hyve.

Timo Soini on suomalaisessa politiikassa outo tapaus, häntä voi samaan aikaan ihailla ja inhota. Soinia ja perussuomalaisia onkin kohdeltu julkisuudessa usein hyvin epäreilusti, mikä on toisaalta satanut laariin, toisaalta synnyttänyt oikeutettua katkeruutta. Monet Soiniin kohdistetut syytökset ovat mielestäni kohtuuttomia, aiheettomia ja asenteellisia.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Timo Soini edistää tässä maailmassa monia asioita ja asenteita, joita itse pidän huonoina, osittain jopa pahoina. Hänen vanhoillisuutensa on tunkkaista lajia, kuten yleensäkin taikauskoisista uskomuksista kumpuava konservatiivisuus. Railakas EU-kriittisyys ei pysty peittämään sitä tosiasiaa, ettei Timo Soini ole ideologisesti eri mieltä, EU vain toimii ja sammuttaa väärin.

Jos Timo Soinista tulee joskus suomalainen ministeri, hänen on pakko ruveta toteuttamaan päätöksiä, joista suomalaiset ovat montaa eri mieltä. Vasta siinä tilanteessa nähdään, mistä perussuomalaiset on tehty vai ovatko mistään. Jos Timo Soini purjehtii kansainvälisiin tehtäviin kotoisten sijasta, tämäkin jää näkemättä. Oma veikkaukseni on, että taitaa jäädä näkemättä. Perussuomalaiset on Timo Soini. Ja Soini on Soini on Soini.