Pahat hyvät veljet

Urheiluviihdebisnes ei sinänsä voisi juuri vähempää kiinnostaa. Hjallis Harkimon tai Kalervo Kummolan naamataulun näkeminen riittää normaalisti refleksinomaiseen kanavan vaihtamiseen tai sivun kääntämiseen.

Tilanne muuttuu, kun tuon bisneksen pönkittämiseen käytetään moraalittomin perustein yleishyödyllisten toimijoiden varallisuutta tai suoraan verotuloja. Tilanne muuttuu myös silloin, kun näitä yhteisiä varoja ohjataan koijareille luottamuksellisesta asemasta käsin aitosuomalaisen HV-verkoston avulla (siinä myös naiset lasketaan veljiksi).

Pentti Sainion kirja Kummolan kääntöpiiri on huonosti kirjoitettu, mutta tärkeä kirja. Tärkeä siksi, että se edes vilauttaa julkisen valheen takana olevaa häikäilemätöntä saalistusta. Kirja tosin vain vilauttaa, koska kirjan päähenkilöiden keskeisiin periaatteisiin kuuluvat niin salailu kuin lain määräämien yrittäjän velvollisuuksien systemaattinen laiminlyönti. Faktaa on niukasti, ratkaisevat tiedot ovat Sainion maalaaman kuvan mukaan vain Kalervo Kummolan muistissa. Siellä ne myös pysyvät, siitä ei jää epäilystä.

Sainion teksti jankuttaa, toistelee ja kustannustoimittajan puute huutaa joka sivulla. Tästä huolimatta Kummolan kääntöpiirin kuvailema maailma naulitsee lukijan kirjan äärelle. Koijariporukan edesottamukset kun ovat kuin jostain B-luokan veijarielokuvasta: mahtailua, öykkäröivää käytöstä, kaikkialle ulottuvaa vastuuttomuutta ja häikäilemätöntä pelailua muiden rahoilla (joskus satunnaisesti omillakin).

* * *

Kautta kirjan huomaa miettivänsä, miten tällainen tragikomedia on ylipäätään mahdollinen. Millaiseen kiitollisuudenvelkaan kymmenet poliitikot ovat Kummolan suuntaan joutuneet, kun kukaan ei uskalla puuttua asioihin? Pääosin on kysymys Kokoomuksen jäsentenvälisestä, mutta on siellä jokunen demarikin liemissä mukana. Kokoomuslaisten bisneskytkennät eivät sinänsä yllätä ketään, mutta noiden kytkentöjen härskiys sentään. Ei taida presidentti Sauli Niinistökään olla ilahtunut läsnäolostaan kirjan kuvaamissa seikkailuissa.

Pelkkä kokoomuslaisuus ei kirjan kuvailemaa kaiken kattavaa HV-järjestelmää selitä. Tärkein yhteinen tekijä on urheilumyönteisyys. Vanhan sanonnan mukaan jokaisessa demokraattisesti valitussa elimessä suurin puolue on aina urheilupuolue. Sainion kirja antaa tälle sanonnalle ikävän näköistä taustatukea. Urheilun kautta syntyneet suhteet ovat kuin vapaamuurariutta, ulkopuolisille näkymätöntä, mutta kaikkialla läsnä olevaa ja kaikkeen vaikuttavaa.

En itse osaa arvioida, onko tämä urheilumuurariveljeskunta vain kuorta vai ovatko aikuiset miehet todella niin vimmaisesti jonkin urheilulajin kannattajia, että ovat valmiit halveksimaan sekä oikeusjärjestelmää että ns. yleistä kohtuutta, kun asioita perustellaan urheilulla. Sainio antaa kyllä monta kertaa ymmärtää, että ainakin urheilua käytetään härskisti hyväksi tilanteissa, joissa pitää ruinata ulkopuolisten tai yhteiskunnan rahaa. Myös sairaat lapset kiedotaan näihin bisneksiin, jos siltä tuntuu.

Sitäkään en osaa arvioida, ovatko kirjan sivuilla esiintyvät ”liikemiehet” edustava otos ammattikunnastaan vain harvinaisen holtiton joukko ihmisiä, joita ei mikään moraali paina ja pakota. Kun lain edellyttämät kirjanpidolliset toimet ovat järjestään hoitamatta, viranomaisille annetaan lain vaatimaa tietoa vain pakon edessä, murusittain ja vuosikausien viiveellä, on mahdoton nähdä näitä toimijoita ”rehellisinä yrittäjinä”. Kun olennaista tietoa myös systemaattisesti salataan sekä viranomaisilta että julkisuudelta, ulkopuolinen ei voi olla pitämättä kuvattua porukkaa muuna kuin jostain syystä vapaalla jalalla operoivana rikollisjoukkona. 

* * *

Tämä yleiskuva ehkä enemmän kuin mikään yksityiskohta sai Kalervo Kummolan ryhtymään etukäteen sekä naurettavaan ja ennalta epäonnistumaan tuomittuun ennakkosensuurin yritykseen että julkisiin kommentteihin, jotka vain saivat hänet näyttämään entistä selvemmin syylliseltä ihan mihin tahansa, mitä Sainion kirjassa väitetään. Naurettava uhoilu oikeustoimilla oli erityisen epäuskottavaa, kun Kummola on muuten kaikin keinoin pyrkinyt välttämään oikeudellisia prosesseja, joissa asioita joutuu vakuuttamaan oikeiksi seuraamusten uhalla.

Sainion tekstissä on hienoinen pessimistinen alavire. Vaikka hän on osoittaa varsinkin Hjallis Harkimon julkisen kuvan katteettomuuden ja jenkki- & venäläisten miljardöörien rinnalla pikkupojilta vaikuttavien suomalaisten vähäpätöisyyden, Kalervo Kummolan osalta hän joutuu toteamaan, että tämän suhdeverkosto on niin taitavasti rakennettu, ettei Kummola koskaan tule joutumaan vastuuseen tekemisistään.

Tämä onkin kirjan epämiellyttävintä luettavaa. On vaikea sietää ajatusta, että joku Kummolan kaltainen peluri on käytännössä koskematon, koska hänellä on niin paljon HV-kytköksiä joka suuntaan. On surullinen ajatus, että tarpeeksi häikäilemätön peluri voi käyttää miljoonittain verovaroja hankkeisiin, joista kaiken hyödyn korjaavat koijarit, laskun maksavat aina tavalliset kansalaiset, myös urheiluun torjuvasti suhtautuvat. Kaikki tämä maassa, joka kansainvälisissä korruptiotilastoissa on aina loistanut parhaassa päässä. Urheiluviihdebisnes ei selvästikään ole ollut näissä mittauksissa mukana.

Valitettavasti vaikuttaa siltä, että Sainio on oikeassa arvellessaan Kummolan olevan lakien ulottumattomissa. Epäselvyyksien lista on niin loputon, että kenen tahansa tavallisemman koijarin kohdalla pilli olisi jossain vaiheessa soinut ja peli loppunut. Ei Kummolan. Hän voi luottaa siihen, että kirjoitti Sainio tai joku mitä tahansa, hänen verkostonsa pitää huolen siitä, että Kummola voi jatkaa puuhiaan julkisuuden ulkopuolella, ilman lakiin tai moraaliin liittyviä pakotteita.

Sainion kirjan julkistamisesta ei paljon ole seurannutkaan. Muutaman lehtijutun jälkeen mädän haju on tuuletettu pois ja kaikki kirjassa syytettyjen penkille vastoin tahtoaan istutetut ovat kuin mitään ei olisi ääneen väitetty. Myöskään oikeuslaitos ei näytä reagoivan Sainion väitteisiin millään tavalla. Ilmeisesti "yleinen etu" ei ole näissä peleissä uhattuna.

Harkimo-kupla voi puhjeta, mutta Kummola-kupla ei. Toivottavasti näin ei ole ikuisesti.