Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 20. syyskuuta 2014

Väistä, minä en näe sinua!

Kuljen kodin ja työpaikan välillä paljon sekä bussissa, lähijunassa että näiden välisillä osuuksilla. Sehän on tylsää samojen reittien tahkoamista, joten ei ihme, jos ihmiset yrittävät keksiä jotain muuta tekemistä.

Silti en osaa olla hiukan kauhistelematta ilmiötä, joka tuntuu yleistyvän myös muualla kuin auton ratissa. Tarkoitan ihmisiä, joiden katse ja huomio ovat kokonaan kädessä näprättävässä kännykässä. Jo melkoinen osa ihmiskunnasta tuntuu vaeltavan paikasta toiseen katse alaspäin kohti ruutua luotuna, aivan poissa, jossain muualla.

Näitä ihmisiä on pakko varoa, koska he eivät huomaa minua. Heidän viestinsä on: Väistä, minä en näe sinua! Olen opetellut pysähtymään, kun minua kohti tulee tällainen sokea ja kuuro ruutuunkeskittyjä. Silti läheltä piti -törmäilyjä on tuon tuostakin. Jokin vaisto vielä varoittaa uhkaavasta törmäyksestä, mutta kuinka kauan?

Pidän itse vääjäämättömänä, että ihmisiä alkaa kuolla liikenteessä sen takia, että sekä jalankulkijat että autoilijat kiinnittävät huomiotaan ympäristön sijasta näyttöruutuun. Yhdistelmä on tappava, koska auto ei pysähdy yhtä helposti kuin kävelijä. Pelottavan näköisiä toikkarointeja näkee varsinkin vilkasliikenteissä keskustassa koko ajan.

Ilmiölle tuskin voi mitään. En itse tunne pakonomaisen kännykäntuijottelun psykologiaa, koska käytän kännykkää vähän, enkä silloinkaan muuhun kuin viestintään. En tiedä, mikä houkuttaa ihmisen ottamaan liikenteessäkin sellaisia riskejä, joita poissaoleva ruuduntuijotus mielestäni sisältää. Jokin kuitenkin tuntuu sammuttavan huomattavan osan miljoonien vuosien aikana kehittyneestä itsesuojeluvaistosta. Se on jotenkin pelottavaa.

Evoluutio ei ehdi vaikuttaa kännykänräplääjiin, joten ilmiö joko laajenee laajenemistaan tai sitten pakonomainen vimma laantuu ja riskit alkavat taas pienentyä. En osaa arvata, kumpi suunta toteutuu. Harvat asiasta jututtamani innokkaat räplääjät eivät itse pidä asiaa ongelmana. He kuulema kyllä näkevät ja kuulevat, mitä ympärillä tapahtuu. Rohkenen epäillä tätä väitettä. Ihmisen kyky jakaa huomiotaan moneen eri asiaan samanaikaisesti on erittäin rajallinen. Jotkut eivät tätä kuitenkaan usko, ennen kuin törmäävät.

Ehkä insinöörit - tai nykyään täytyy tietysti sanoa koodarit - vastaavat haasteeseen ja rakentavat kännyköihin ladattavaksi ohjelman, joka tutkailee koko ajan ympäristöä ja hälyttää, jos räplääjä kulkee kohden jotain, joka ei näytä väistävän. Ehkä tällainen on jo olemassa, mistä minä sen tiedän. Tarpeeseen sellainen ainakin olisi, enemmän kuin moni muu "appsi".

Mutta minun roolikseni taitaa silti jäädä se väisteleminen. Ehkä ehdin vielä nähdä päivän, jolloin nätit tytöt eivät pelkästään tuijota alas (merkittävä ympäristövahinko sekin), vaan kulkevat 3D-virtuaalikypärät ja -lasit päässään kuin jossain 1970-luvun tieteiselokuvassa. Siinä vaiheessa saattaa olla parasta mennä istuskelemaan puiston penkille. Ellei sitten niistäkin ole ehtinyt jo tulla virtuaalisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti