Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 29. marraskuuta 2014

Jos talvisota olisi vältetty…

Talvisota lienee Suomen historian mystifioiduin tapahtuma, johon liittyy poikkeuksellisen paljon tabuja, asioita joista ei puhuta. Ei uskalleta, ei haluta, ei osata puhua. Suurin tabu on kysymys siitä, oliko tuo hirvittävä sota väistämätön ja välttämätön tapahtuma, jolla Suomi lunasti paikkansa itsenäisten kansakuntien joukossa. Vai oliko se sittenkin taitamattoman ulkopolitiikan ja vääristyneen kansallistunteen onneton ja tarpeeton hedelmä.

Olen koko ikäni kuullut ja lukenut talvisodasta siinä muodossa, joka on käytännössä ollut ainoa sallittu ja hyväksytty Suomessa. Jopa 1970-luvulla, kun useimmat poliittisen historiamme tapahtumat joutuivat aiempaa monipuolisempaan ristivalotukseen, talvisota jätettiin pääosin rauhaan. Se oli tabu jopa meille nuorille ja radikaaleille.

Talvisodan myyttiä en ole kuitenkaan sitten nuoruusvuosien hellinyt. Se oli kuitenkin sota, jossa kymmenet tuhannet ihmiset menettivät henkensä ja Suomi laajat alueet, siinä mukana äidin puolen isovanhempieni kesähuvilan Vuoksen rannalla. Minun on ollut aina vaikea eläytyä siihen uhriajatteluun, joka niin tiiviisti liittyy kaikkeen talvisotakeskusteluun. Poliittisen historian opiskelijana ja harrastajana en ole voinut hyväksyä kaikkein ”valkoisinta” tulkintaa talvisodan syistä. Tutkitut tosiasiat kun eivät kerta kaikkiaan tue käsitystä suuren Neuvostoliiton halusta hotkaista pieni Suomi rajattomassa pahuudessaan ja ikiaikaisessa laajentumispyrkimyksessään.

On silti vaikea ymmärtää kaikkia niitä osatekijöitä, joiden summana talvisotaa on perusteltua pitää. Siksi lainaan itseäni viisaampaa ja lukeneempaa. Juhani Suomi kiteytti jo vuonna 1973 julkaisemassaan kiihkottomassa ja informatiivisessa kirjassaan Talvisodan tausta (uusi painos 2014) Suomen vaihtoehdot syksyllä 1939 näin: ”Syksyn 1939 Moskovan neuvotteluissa Suomella oli Euroopan muuttuneissa asetelmissa jäljellä enää tinkimisen, taipumisen ja vaatimusten torjumisen vaihtoehdot. Tinkiminen ei onnistunut eikä myönnytysten tielle uskallettu lähteä – paljolti sisäpoliittisista syistä. Jäljelle jääneen vaihtoehdon valitseminen osoitti kiistatta rohkeutta, mutta tuskin erityistä ulkopoliittista taitavuutta.”(s. 428)

Siinä missä jatkosodan ympärille rakennettu ideologinen ja puoluepoliittinen vääristely on pääosin romahtanut uuden tutkimuksen myötä, talvisodan väistämättömyyden tai vältettävyyden tutkimus ei ole suuremmin edennyt. On kuin tutkijat olisivat todenneet, että vaikka osatekijät tunnetaan, johtopäätöksiä on mahdotonta tai epämielekästä tehdä. Jälkiviisaudella keikaroinnin osalta olen samaa mieltä. Kysymyksen ei tule kuulua, tekivätkö jotkut eettisesti tuomittavia ratkaisuja vaan mitkä osat talvisodan muisteluista auttavat välttämään uudet talvisodat, mitkä eivät.

* * *

Olen itse tutkinut Suomen itärajan vaiheita poliittisen maantieteen näkökulmasta. Nuorelle miehelle oli aikoinaan iso oivallus tajuta, miten loogisia Suomen näennäisesti sattumanvaraiset alueelliset menetykset olivat Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Kun mittailin graduani varten vanhan ja uuden itärajan etäisyyttä toisaalta Leningradista, toisaalta Muurmanskin radasta, harpin kertoma oli varsin yksinkertaista. Emme menettäneet enempää kuin mitä kenraalit pitivät turvallisuusminiminä, emme myöskään vähempää.

Myytti Neuvostoliiton/Venäjän halusta ahmaista Suomi nojautuu toisaalta yhteiseen historiaan ennen vuotta 1918, toisaalta propagandistiseen kuvaan maailmanvalloitukseen pyrkivästä kommunistisesta liikkeestä. Vaikka Suomi selvisi toisen maailmansodan kahdesta hävitystä sodasta myös läntisten kommentaattoreiden mielestä hämmästyttävän vähällä rangaistuksella, talvisodan myytin rakentelu on takertunut ns. Terijoen hallituksen kaltaisiin historiallisiin erikoisuuksiin pyrkiessään osoittamaan, että kyllä aikomus kuitenkin oli ahmaista koko Suomi.

Talvisodan syttyessä Suomi oli ollut itsenäinen pikkuvaltio Neuvostoliiton koillisnurkassa vaivaiset 22 vuotta. Stalinin näkökulmasta – se perustui myös henkilökohtaisiin kokemuksiin Suomessa, Suomesta ja suomalaisista – ajatus Suomesta Neuvostoliiton osana oli varmasti mieluisa ja luonnollinen. Mikään pakkomielle se ei kuitenkaan Stalinille ollut, sillä hän tunsi tämän uppiniskaisen kansan liian hyvin kuvitellakseen turhia suomalaisten halusta luopua vasta saavutetusta itsenäisyydestä. Isommilla sotatapahtumilla oli tietysti ratkaiseva rooli Stalinin päätöksissä, mutta ei ole hakemalla haettua ajatella, että Stalin jätti Suomen miehittämättä harkitusti ja laskelmoiden. Uppiniskainen, mutta sotilaallisesti vaaraton kansa oli helpompaa pitää naapurina kuin jatkuvasti kapinoivana rajamaakuntana.

Suomella oli talvisodassa myös hyvää onnea. Venäläisten yritys katkaista maa Oulun korkeudelta olisi voinut onnistuakin. Raatteen tie oli vain karmea jälkinäytös, ratkaisut tapahtuivat paljon aikaisemmin pimeissä ja lumisissa Suomussalmen metsissä. Vyötäröltä katkennut Suomi olisi voinut merkitä toisenlaista maailmanhistoriaa laajemminkin, koska se olisi mutkistanut Hitlerin suunnitelmia melkoisesti. Se olisi voinut myös lyhentää talvisodan kestoa muutamalla kuukaudella ja estää monen sankaritarinan syntymisen.

* * *

Perinteisen talvisotakertomuksen ytimessä ovat sankarillinen taistelu ylivoimaista hyökkääjää vastaan ja sen avulla säilytetty itsenäisyys. Ensimmäistä on turha kiistää, vaikka luultavasti useimmat kaatuneet ja heidän omaisensa olisivat mieluummin jättäneet juuri sen kohdalle osuneen sankarikuoleman väliin. Sen sijaan väite siitä, että talvisota ”kannatti” Suomelle, on minusta hyvin kiistanalainen. Kyllähän sodan lopputulos jälkikäteen näytti ”kannattavalta”, kun edes Saksan rinnalla käydyn ja hävityn jatkosodan seurauksena ei ollut Suomen miehittäminen ja itsenäisyyden menetys.

Tätä tulosta on kuitenkin verrattava myös siihen vaihtoehtoon, että Suomen neuvottelijat olisivat jo 1937-1938 tai viimeistään syksyllä 1939 myöntyneet Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisiin aluevaihtoehdotuksiin, jonka seurauksena olisimme menettäneet vähemmän alueita kuin sitten menetettiin ja saaneet menetysten kompensaationa Repolan ja Porajärven alueet. Ennen muuta olisimme menettäneet talvisodan ja noin 28.000 suomalaista ja 100.000 neuvostoliittolaista olisi ainakin tuossa vaiheessa säilyttänyt henkensä.

Syynä siihen, ettei tilannetta nähty Suomessa tällaisena syksyllä 1939, oli ennen muuta pari vuosikymmentä jatkunut mielipiteiden ja asenteiden muokkaaminen. Neuvostoliiton ehdotuksissa ei nähty kenraalien tarpeita (tai osa sotilaista kyllä näki) vaan ikiaikaisen vihollisen juoni Suomen tuhoamiseksi. Aivan kaikki Suomen poliittisessa johdossa eivät olleet venäjänvastaisen asenteen vankeja, mutta riittävän suuri enemmistö uskoi enemmän lietsottua viholliskuvaa kuin tosiasioita. Neuvostoliiton ehdotukset torjuttiin, koska toisaalta ei uskottu naapurin sanan pitävän ja toisaalta uskottiin, ettei suurvalta kuitenkaan uskalla hyökätä pienen Suomen kimppuun.

Menivätkö Suomen johtavat poliitikot ja upseerit talvisodan kohdalla itse rakentamansa mielikuvan ansaan? Oliko suurvallan uhmaaminen harkittua laskelmointia vai silkkaa itsepetosta? Lienee jokseenkin selvää, että syksyllä 1939 Suomen poliittinen johto ei suunnitellut sankarillista talvisotaa Neuvostoliittoa vastaan. Rajansiirtoja ei taatusti torjuttu, jotta olisi saatu sota aikaiseksi. Mutta on painavat syyt olettaa, että uhmakas asenne valittiin, koska Neuvostoliittoa ei pidetty sotilaallisesti niin vahvana kuin millaisena se ulkopoliittisesti esiintyi ja koska luotettiin ns. länsivaltojen ja erityisesti Saksan tukeen.

Tässä mielessä jatkosodan kohdalla täysin kestämättömäksi osoitettu ajopuuajattelu on paradoksaalisesti jossain määrin totta talvisodan kohdalla, vaikka tapahtumia ei koskaan ole sillä lailla haluttu nähdä ja selittää. Talvisotaan ajauduttiin molemmin puolin, koska diplomatia epäonnistui. Diplomatia epäonnistui, koska luottamusta ei ollut riittävästi kummallakaan puolella. Suomalaisten pokeribluffaus kohtalaisen huonolla kädellä epäonnistui, koska Stalin sattui tietämään Suomen kannalta ikäviä tosiasioita Saksan tulevasta suhtautumisesta. Kaksi diktaattoria pelasi keskenään aikaa, mutta sitä ei Suomessa tiedetty eikä sellaiseen kukaan olisi uskonutkaan.

* * *

Tarkoitukseni ei ole jossitella jälkiviisaasti, vaan sanoa ääneen, että talvisota olisi kyllä kannattanut mieluummin välttää kuin sotia. Talvisodan uhrit kummallakin puolella olivat toisen maailmansodan kokonaisuutta ajatellen jokseenkin turhia. Seitsemän vuosikymmentä jatkunut talvisotateollisuus ei mielestäni ole millään lailla hyvittänyt kaikkea sitä turhaa kuolemista ja kärsimystä. Olisimme tulleet mainiosti toimeen ilman Raatteen tietä ja muita ikäviä tapahtumia. Olen tavannut elämäni aikana sen verran monta talvisodankin kokenutta, että uskon useimpien heistä mielellään jättäneen talvisodan kokematta, jos niin olisivat voineet valita.

Talvisodan virallinen sankaritarina ei saisi peittää alleen sitä tosiasiaa, että jokainen sota on hirvittävä onnettomuus ja epäonnistuminen. Vaikka talvisota oli Suomen näkökulmasta puhdasta puolustautumista, ei se tarkoita, että se oli sen takia viisas ja järkevä valinta. Kun olemme saaneet elää jo seitsemän vuosikymmentä rauhan aikaa, korviani vihloo edelleen Ateenalaisten laulun eetos ”kaunis on kuolla” ja ” Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on”. Nämä ovat sotapäällikön yritystä peittää se kauhea totuus, että sota murskaa sukupolvien elämän, lupaa kysymättä, katumatta ja perääntymättä.

Ei talvisotaa haluttu, mutta kun se sitten jouduttiin kokemaan ja siitä vielä selvittiin kansakuntana hengissä, johtopäätös ei ollut helpottunut ”ei koskaan enää” vaan pikemminkin uhoileva ”kyllä yksi suomalainen aina kymmentä ryssää vastaa”. Kun Stalin armahti rakkaat suomalaisensa, myytti talvisodasta pääsi kukoistamaan, vaikka vieressä kytivät surkeasti sujuneen Suur-Suomi-jatkosodan jäännökset. Eikä tuosta myytinviljelystä ole sittemmin hellitetty, vaikka poliittiset voimasuhteetkin ovat jonkin verran vaihdelleet. Talvisota on ja pysyy tabuna.

* * *

Minusta hienoin ele talvisodassa henkensä tai terveytensä menettäneitä ja heidän omaisiaan kohtaan olisi ääneen myöntää, että sotaan joutuminen oli diplomaattinen ja ulkopoliittinen erehdys, vaikka itsenäisyyttä ei menetetty. Jatkosotaa ei ehkä olisi kyetty välttämään, vaikka talvisota olisi jäänyt sotimatta. Mutta kyllä Saksan rinnalla sotimaan lähteminen olisi ollut sisäpoliittisesti aivan toisella tavalla haastava tehtävä, jos taustalla ei olisi ollut talvisodan synnyttämiä traumoja ja katkeruutta. Ehkä jonkinlainen Ruotsin tie olisi silloin ollut parhaassa mahdollisessa tapauksessa valittavissa.

Historiaa ei voi muuttaa sitä ymmärtämällä, mutta jos jollakin tavalla voidaan välttää tehtyjen virheiden toistaminen, tuota ymmärrystä on syytä kaikin toimin lisätä. Kun lukee Helsingin Sanomien verkkokeskusteluihin osallistuvien nimimerkkien peittelemätöntä ryssävihaa ja sotaan yllyttäviä kirjoituksia, ei voi olla toivomatta, että ymmärrystalkoisiin osallistuisivat myös suomalaiset tiedotusvälineet. 1920- ja 1930-lukujen asennevammaa ei ole mitään syytä hankkia taas uudestaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti