Näkyykö ihmisen pahuus päällepäin?

Katselin jokin aika sitten brittiläisen dokumentaristin Louis Theroux'n BBC:lle tekemään sarjaan When Louis met... kuuluneen osan, jossa Theroux tapaa tuolloin 73-vuotiaan lapsuutensa sankarin, Jimmy Savilen. Osa näytettiin televisiossa 13.4.2000, jolloin Savilen kuolemaan (2011) ja sitä hyvin pian seuranneeseen skandaaliin, jonka keskiössä olivat Savilen ilmeisesti poikkeuksellisen laajamittainen lasten seksuaalinen riisto ja sen katsominen sormien läpi BBC:ssä, oli vielä useita vuosia.

Theroux'n dokumentissa esiintyy erittäin ylimielinen, itsekeskeinen ja samalla julkista kuvaan tarkasti varjeleva mies. Riippumatta siitä, miten paljon Theroux on lapsuudessaan tätä TV-esiintyjää ihaillut, dokumentissa hän on lähinnä hämmentynyt Savilen karkeasta ja pilkallisesta käytöksestä. Theroux osaa muutenkin olla avuttoman ja hämmentyneen näköinen, mutta tässä näyttää siltä, että hämmennys on täysin aitoa. Dokumentin perusteella ei voi kuin ihmetellä, miten näin epämiellyttävällä miehellä on voinut olla niin voimakas, karismaattinen valta-asema BBC:ssä.

* * *

En itse voinut katsoa Savilea neutraalisti, koska tiesin jo hänen mittavasta rikollisesta urastaan ja siitä vastenmielisestä vaikenemisesta, joka teki sen mahdolliseksi uudestaan ja uudestaan. Luultavasti olisin pitänyt Savilea vastenmielisenä öykkärinä ilman näitä paljastuksiakin, mutta rupesin vakavasti miettimään, olisiko torjunta ollut yhtä voimakas, jos olisi nähnyt dokumentin ennen vuotta 2012. (Rehellisesti puhuen en olisi varmaankaan vaivautunut tätä edes vilkaisemaan, koska meillä Suomessa Savilella ei ole ollut erityistä nimeä - tunsin sen kyllä - eikä mainetta.)

Näkyykö ihmisen pahuus päällepäin vai onko se jälkiviisautta ja aivoillemme tyypillistä tarinankutomista, jonka tehtävänä tällaisessa tapauksessa lienee korostaa omaa moraalista ryhdikkyyttä? En ole koskaan miettinyt tätä perusteellisesti, mutta Jimmy Savile antoi siihen vahvan tekosyyn.

Kun teen Googlen kuvahaun Jimmy Savilen nimellä, jokaisessa kuvassa katsojaa tuijottaa mies, joka esittää täydellä teholla TV-juontaja Jimmy Savilea. On varmaan makuasia, pitääkö tällaista habitusta luotaantyöntävänä vai "kivana". Mutta näenkö näissä kuvissa lasten seksuaalisen riistäjän? Näenkö systemaattisen rikollisen vaiko pelkästään häikäikemättömän katsojan manipuloijan ja korkeintaan "seksuaalisen hurjastelijan"?

Olisi moraalisesti helpottavaa ajatella, että pahuus näkyy päällepäin, mutta eihän se niin ole. Eivät psykopaattiset sadistit ole silmät kiiluen nurkissa pälyileviä hulluja, vaan aivan "tavallisen" näköisiä. Melkein jokaisen joukkomurhaajan naapurit tapaavat muistella, kuinka tämä oli "mukava naapuri, ehkä vähän syrjäänvetäytyvä". Eivät murhaajat ja kiduttajat paljastu siksi, että he siltä näyttäisivät, Siksi myös Jimmy Savile saattoi tehdä rikoksiaan vuosikymmenestä toiseen. Savilen olemus saattaa olla epämiellyttävä (minusta se on sitä), mutta enemmän hänestä tulee mieleen viihdepianisti Liberace kuin seksuaalirikollinen.

* * *

On hyvin todennäköistä, että samat ihmiset, jotka lumoutuivat Savilen julkisen persoonan edessä, ovat nyt valmiita vannomaan, että he kyllä aavistivat koko ajan jotain outoa, kun sillä oli niin kummalliset asusteet, tuo omituinen tukka ja aina se sikari käryämässä. Tällainen jälkiviisaus on lajiominaisuutemme, mutta se myös helposti johtaa kuvittelemaan, että voisimme jotenkin vaistota pahat ihmiset joukossamme. Valitettavasti se taitaa olla pääosin kaupunkilegendaa, perusteetonta toiveajattelua. Todellisuudessa yllätymme aina, kun joku tuntemamme ihminen onkin jotain ihan muuta kuin olemme kuvitelleet.

Kun katselee Theroux'n hämmennystä Savilen töykeyden keskellä (Savile ei selvästikään enää piitannut siitä, miten tylyltä hän dokumentissa voi vaikuttaa, sillä hän tähtää siinä koko ajan kohtausten hallintaan ja siihen, että käsikirjoitus menee Savilen tyyliin, mitään vaarallista paljastamatta.), miettii väkisinkin, kysyykö Theroux mielessään, onko Savile oikeasti se mitä hän esittää: yksin elävä, äidin muistoa vaaliva ja sikaria röyhyttelevä nukkemestari, jota kaikkien on joko ihailtava tai sitten vain toteltava ja alistuttava. En itse muista nähneeni kokenutta dokumentaristia yhtä hämmentyneenä missään muussa ohjelmassa.

Jos ihmisen pahuus ei näy naamasta, voimmeko reagoida vasta jo tapahtuneisiin pahoihin tekoihin? Niin se valitettavasti taitaa yleensä olla. Joskus pahojen tekojen sarja saadaan ehkä katkeamaan, mutta harvemmin luultavasti kokonaan estettyä. Osa meistä ihmisistä saa elämää varten kortit, jotka altistavat pahoille teoille, piittaamattomuudelle muista, täydelliselle itsekeskeisyydelle. Kaikista ei tule pahoja, osasta tulee vaikka minkä tekisi.

Jimmy Savilen pahat teot pysäytti vasta kuolema. Jälkiviisaasti tiedämme, että niihin olisi voitu puuttua ja niihin olisi pitänyt puuttua jo paljon aikaisemmin (varhaisimmat syytökset ovat 1960-luvulta). Jotkut Savilen suojelijat olivat ehkä tietoisia kanssarikollisia, jotka hyötyivät siitä, että pitivät suunsa kiinni. Mutta osa varmasti myös häikäistyi Savilen karismasta ja uskoi sitä enemmän kuin tietoja pahoista teoista. Tämän tietävät tai ainakin oppivat tietämään kaikki yksinvaltiaat.