Papit pahanteossa

Tilli, Jouni
Suomen pyhä sota : Papit jatkosodan julistajina. – Jyväskylä : Atena, 2014. – ISBN 978-952-300-084-1. 

Uskonnollinen retoriikka on jo lähtökohtaisesti hölynpölyä, koska keskeisenä argumenttina ja kaiken pohdiskelun kyselemättömänä lähtökohtana on usko satuolentoon. Uskonnolliseen puheeseen on yksinkertaisesti vaikea suhtautua vakavasti, ellei ole itsekin samaisen uskonnollisen taikauskon vallassa.

Silti tämä Jouni Tillin yhteenveto suomalaisten pappismiesten uhosta ja silmänkääntötempuista onnistuu olemaan raivostuttavaa, vihaa nostattavaa luettavaa. Olen kyllä ollut tietoinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säröttömästä tuesta Suomen hyökkäyssodalle Saksan rinnalla, mutta en ollut aiemmin tullut lukeneeksi, minkälaisin konkreettisin julistuksin niin rintamapapit kuin kotirintaman turvassa teologisia kiemuroitaan harjoittaneet uskonoppineet ja hallintomiehet suomalaisia ensin yllyttivät ja sitten syyllistivät.

On jokseenkin mahdotonta keksiä pöyristyttävämpää kokoelmaa kansalliskiihkoista, rasistista ja äärioikeistolaista uskonnollista uhoilua kuin mihin suomalaiset papit vuonna 1941 pystyivät. Hyökkäysvaiheessa eivät ylisanat meinanneet millään riittää kuvaamaan sitä loistokasta roolia, jonka Jumala suuressa armossaan oli Suomen kansalle sallinut idän hirviömäisten barbaarien tuhoamisessa ja Suur-Suomen luomisessa.

Vaan annas olla kun tuo ihana hyökkäys ”ikiaikaisille Karjalan laulumaille” pysähtyi asemasodaksi ja nuo Jumalan silmäterät alkoivat tympeissään ryypiskellä ja kiroilla, jo muuttui pappien ääni kellossa ja alkoi vastuun siirto Mannerheimilta ja muilta yliyllyttäjiltä tavallisen sotilaan niskoille. Siksi ei valloitus edennyt, kun ei sitten osattukaan olla Herran mieleen. Vaikka kaikki oli valmiiksi katettu ja varma voitto luvattu.

Kun sitten tuli pakko lähteä takaisin Suomen puolelle, pappien huuto suomalaisten synneistä käynnistyi kuin napin painalluksella. Mitä niistä todellisista sotatapahtumista, kun Herra olikin muuttanut mieltään suomalaisten irstauden ja riittämättömän hurskauden takia. Suur-Suomen luvanneesta Taivaan Isästä tuli pappien syytössaarnoissa käden käänteessä Suomen kansaa oikeutetusti kurittava rakastava, mutta ylen ankara opettaja.

Tällaisten verbaalisten taikatemppujen avulla papit varmistivat tärkeimmän eli sen, ettei kirkon ja heidän itsensä tarvinnut pyytää anteeksi puheitaan, myöntää nöyrästi virheitään saati poistua hiljaa toisiin tehtäviin. Ei, sellaista rohkeutta ja nöyryyttä ei tästä ammattikunnasta juuri löytynyt, vaan useimmat kääntelivät aikansa palttoota, syyllistivät jokseenkin kaikki muut paitsi itsensä ja Mannerheimin ja siirtyivät jatkamaan uraansa kuin sotaa ja sotapuheita ei olisi koskaan ollutkaan. Ilmeisesti kymmenet tuhannet kuolleet eivät heidän omaatuntoaan soimanneet. Nuo onnekkaat sankarikuoleman saaneet ja heidän vielä onnekkaammat omaisensa.

En minä luterilaisia pappeja ole ennenkään aidon nöyryyden edustajina osannut pitää. Tässä kirjassa äänessä olleet kuuluivat silti miltei poikkeuksetta porukkaan, jonka Uuden Testamentin kuvailema Jeesus olisi haukkunut pystyyn, jos moinen tilaisuus olisi tullut. Vaan ei tullut, eikä kukaan näytä pappeja edesvastuuseen pahoista puheistaan maallisella puolellakaan vaatineen. Siinä missä monet kulttuurielämän natsisympatisoijat joutuivat edes vähän syrjään, pappismiehet jatkoivat nähtävästi ilman merkittävää itsekritiikkiä ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä.

* * *

Miksi minä yli 70:n vuoden takaisista puheista ja paasauksista näin kiihdyn ja pillastun? Koska tätäkään asiaa ei ole itsekriittisesti selvitetty, vaan kansakunta on vaiennut syyllisten toiveen mukaisesti. Koska vaikka vuoden 1941 yllyttäjät ovat pääosin jo kuoleman kautta siirtyneen vastuukysymysten tuolle puolen, ne asenteet ja se ylimielisyys, joiden avulla ja takia Suomen kirkko niin mitättömin ongelmin ryhtyi ristiretkelle idän barbaarien tuhoamiseksi, eivät välttämättä ole kadonneet. Papit eivät tänä päivänä syyllisty rasistiseen ihmiskuvaan tai aseiden ja tuhoamisen ylistämiseen ja oikeuttamiseen – eiväthän? Mutta se tunkkainen synnin ja valheellisen tuonpuoleisen pelastajan viesti, jonka avulla papit kansalaisia yrittivät 1941 ohjailla, ei välttämättä ole kadonnut minnekään. Ehkä siksi tuoreissa seurakuntavaaleissa ääniharaviksi nousivat julkihomot ja muut kirkon kannalta kiusalliset tapaukset.

Kyllä, myös toisenlaisia pappeja oli. Oli vaatimattomia, tavallisen sotilaan tueksi itsensä mieltäneitä yksilöitä, jotka valitsivat toisen tien ja saavuttivatkin usein rintamamiesten arvostuksen. Kokonaiskuvaa hallitsivat silti tuolloin ja hallitsevat edelleen toisenlaiset kirkon edustajat, joille organisaation pitkän tähtäimen etu on aina tärkeintä. Pahat papit osaavat nykyään pitää suutaan soukemmalla, mutta se ei vielä takaa, että näkemykset olisivat edelleenkään ns. Jeesuksen mieleisiä. Nykyajan pahat papit osaavat liittoutua maallisen vallan kanssa, kun sitä tarvitaan. Siksi valtion ja kirkkojen ero tulisi myös Suomessa toteuttaa mahdollisimman nopeasti. Pahoille papeille ei saa antaa enää mahdollisuutta.