Uskalla kuolla hyvin – siis ajoissa

Elämä on monella tavalla yliarvostettu juttu. Kuoleminen ratkaisee monia ikäviä asioita ja ongelmia, vaikka ei kaikkia. Jokaisen eliön kuolema on varma, vain hetki ja tapa vaihtelevat. Jos tavoittelee hyvää elämää, miksi ei myös hyvää kuolemaa. Nehän ovat pohjimmiltaan sama asia.

Emme voi valita syntymistämme tai sen hetkeä, mutta kuoleman hetken ehkä voimmekin. Itselleni on tärkeää, että kuolema tulee ajoissa. En pelkää kuolemaa – kuten en pelkää auringon nousua tai laskua –, mutta kuolemiseen liittyy ikäviä asioita, joita tiedän pelkääväni. Haluaisin kuolla ajoissa, jotta pelkoni – pitkittynyt kärsimys, avuttomuus, toivottomuus, huono kuolema – eivät toteutuisi.

Kukaan ei halua kuolla tuskallisesti tai muuten kauhistuttavalla tavalla. Useimmat meistä haluaisivat mieluiten kuolla unen aikana. Oikeus hyvään kuolemaan tulisikin kirjata inhimillisten perusoikeuksien joukkoon. Luottamus mahdollisimman hyvään kuolemaan voisi parantaa monen ihmisen elämän laatua merkittävästi.

Mutta jos jää vain odottamaan, kuolemasta tuskin tulee hyvä siinä mielessä kuin itse tarkoittaa. Kuolema voi aina tulla ”liian aikaisin”, kun asiat ovat pahasti kesken ja sitä on vielä elin- ja toimintakuntoinen. Sitä voi harmitella etukäteen, mutta jos niin käy, harmittelu jää eloonjääneille. ”Liian myöhään” on useimpien huonojen kuolemien keskeinen määre. Kun ei kuole ajoissa, sitä ehtii menettää terveytensä ja toimintakykynsä, joutua henkisten ja fyysisten tuskien taipaleelle voimatta itse asiaan vaikuttaa.

Hyvä kuolema ei ole koskaan ”ennenaikainen”, tavoitteena ei yleensä ole ”kuolla pian”. Sekin voi silti olla tavoitteena, jos ei halua enää elää. Ihmisen halua elää ei voi kiistää, mutta ei myöskään halua kuolla. Subjektiivinen oikeus hyvään kuolemaan on minusta vahvempi perusoikeus kuin yhteiskunnan itsekkäistä syistä säätämät itsemurhakiellot.

Ei lääkärillä tai papilla ole oikeutta sanoa, että minä en saa haluta kuolemaa. ”Iankaikkinen elämä” on oikeasti kauhistuttava ajatus, tarkoitti se buddhalaista elämänkiertoa tai juutalais-kristillistä ikuista harppukonserttia ”taivaassa”. Joku sellaiseen voi uskoa ja saa siitä ehkä jotain lohtuakin. Mutta en usko, että pitkittyneen kuolinkamppailun kohtaava jaksaa riemuita mahdollisuudesta syntyä uudelleen tai päästä taivaallisille kedoille. Sitä haluaa vain kärsimyksen päättymistä.

* * *

En ole elämän ja kuoleman asioissa ketään muuta suurempi asiantuntija, mutta eivät ole nekään, jotka sellaisina esiintyvät tai jotka ovat kuolemisen kanssa työkseen tekemisissä. Kukaan kun ei ole oman kuolemansa asiantuntija, vaikka juuri siitä tässä puhumme. Kukaan ei ole oman kuolemisen asiantuntija, mutta siitä on silti pakko puhua.

Onko ihmisellä peruuttamaton, kiistämätön oikeus saada hyvä kuolema halutessaan? Onko ihmisellä oikeus saada apua hyvään kuolemaan? Minun mielestäni on, molempiin. Pyrkimys hyvään kuolemaan ei saa olla sidottu toisen arvioon toivottomasta tilanteesta tai ylipäänsä ulkopuolisen diagnoosiin. Ratkaisevaa on oma halu kuolla ajoissa.

Onko ihmisellä siis subjektiivinen oikeus päättää omasta kuolemastaan? Mielestäni on. Siksi en hyväksy enkä käytä asenteellista termiä ”itsemurha”. Itsensä surmaava ihminen toimii harkiten, mutta päättää – yleensä – vain omasta kuolemastaan. (Oikeus surmata itsensä ei tietenkään sisällä oikeutta surmata tai vahingoittaa ketään muuta.) Hyvä kuolema koskee vain yhtä ihmistä kerrallaan.

Siksi on tärkeää ymmärtää, ettei moderni puhe eutanasiasta liity mihinkään ideologisiin hankkeisiin, joiden tarkoituksena on surmata ihmisiä vastoin heidän omaa tahtoaan. ”Hyvä kuolema” ei myöskään pohjaudu yhteiskunnan taloudellisiin tai muihin laskelmiin. Se on aina yksilön toiveiden hyväksymistä ja toteuttamista.

* * *

Kuoleminen on paljon vähäisempi arvoitus kuin elämä. Kuolema toteuttaa luonnontieteellistä entropian lisääntymisen periaatetta eikä sisällä mitään sellaista ”mysteeriä”, joka ei olisi ihmisen uskomusjärjestelmien puitteissa kehitelty sepite. Kuoleminen on niin yleinen ilmiö eliömaailmassa, että sitä on tarpeetonta mystifioida.

Ihminen on kyllä haluton myöntämään kuolemisen yksinkertaista fysikaalista perustaa. Tämä haluttomuus ei silti oikeuta kiistämään selviä tosiasioita. Kun ihminen kuolee, hänen persoonansa katoaa fysikaalisten järjestelmien hajotessa. Persoonan elinaikana luomat asiat ja synnyttämät muistot voivat säilyä, persoona ei. Muusta ei ole uskottavia todisteita.

Miksi ihminen sitten on niin haluton hyväksymään kuolemisen sellaisena kuin se on, biologisen elämän päättymisenä (hiililäjän palauttamisena luonnon kiertokulkuun)? Onko kuolema meille sama asia kuin ei-elämä? Ei selvästikään ihmiselle, joka ei näe kuollutta ihmistä kiven tai lahon puun kaltaisena kohteena. Olisi kuitenkin järkevää myöntää, että kyseessä on tietoinen itsepetos, kulttuurinen illuusio, joka liittyy kuolleeseen yhdistettäviin tunteisiin ja muistoihin. Vieraat – esimerkiksi joukkomurhan uhrien ruumiit – ovat useimmille meistä kuin kiviä.

Uskonnolliset näkemykset kuolemasta ovat jokaisen yksityinen asia, eikä niitä pidä sekoittaa yleiseen hyvän kuoleman järjestelmään. Erilaisista uskonnoista ja muista uskomuksista kumpuavia kuolemaan liittyviä näkemyksiä on paljon, mutta ne eivät heijasta mitään todellisuudessa olemassa olevaa vaan lähinnä pelkoja tuntemattoman edessä. Yhdelläkään uskomuksella ei ole tarjota objektiivisesti hyvää kuolemista edistävää ajatusta. Itsesuggestioon perustuva kuolemanpelkoa tyynnyttävä vaikutus uskomuksilla on toki olemassa, mutta niitä tarvitaan lähinnä uskontojen synnyttämien pelkojen kompensoimiseksi. Valtava joukko ihmisiä pelkää ”helvettiä”, joka on kuitenkin vain teologinen pelote.

* * *

Voidaanko ”hyvä kuolema” sitten määritellä objektiivisesti? Mielestäni ei voida. Kuoleminen on tajunnan sammumiseen asti subjektiivinen tapahtuma, jonka keskipisteessä on tiedostava kuoleva itse. Yksikään ulkopuolinen ei voi tyhjentävästi määritellä, millainen kuolema on yksilölle hyvä.

Entä kun ihmisen mahdollisuus päättää itse hyvän kuoleman sisällöstä on mennyt jo ohi? Kun tietoisuus ei enää riitä asian pohtimiseen ja siitä päättämiseen, mitä silloin voidaan tehdä? Silloin yhteiskunnan tehtävänä on pyrkiä varmistamaan, että ihminen kuolee ”mahdollisimman hyvällä” tavalla. ”Mahdollisimman hyvä kuolema” on tarpeen, kun ihminen ei enää kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan ja kuolemiseen liittyviä odotuksiaan.

Elämisen tarpeeton pitkittäminen on samalla kuoleman tarpeetonta lykkäämistä, josta ei ole kuolevalle itselleen mitään hyötyä tai iloa. Pitkittäminen johtuu yleensä omaisten itsekkyydestä tai lääkäreiden haluttomuudesta ottaa vastuuta potilaan kuolemisesta. Tarpeeton pitkittäminen ei kuitenkaan koskaan voi olla osa ”hyvän kuoleman” käsitettä.

* * * 

Jos edellä kirjoittamani herättää lukijassa voimakkaita vastalauseita, suosittelen yksinkertaista testiä. Kirjoita tärkeysjärjestyksessä kolme asiaa, joiden haluaisit ensisijaisesti toteutuvan oman kuolemasi yhteydessä ja kolme sellaista asiaa, joiden et missään tapauksessa haluaisi tapahtuvan. Jos olet senkin jälkeen täysin eri mieltä kanssani, kirjoita tähän julkinen kommenttisi. Olen siitä hyvin kiinnostunut.