Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Elämä ilman uskontoa

Hyvin varhainen muistikuva: makaan kokonaan peiton alla pimeässä, kiroan kristinuskon Jumalaa - ja heti perään, varmuuden vuoksi, pyydän tekopyhästi anteeksi rumia sanojani.

En ole koskaan elämässäni kaivannut uskonnon väitetysti tarjoamaan lohtua tai johdatusta elämässä. Lapsuuden pyhäkoulut olivat piinallisia kokemuksia, koulun uskonnontunnit tylsääkin tylsempiä, vaikka kympin saikin todistukseen melko vähällä vaivalla (ylioppilastodistukseen numero kyllä laski ysiin, kovasti jumalinen opettajamme oli ilmeisesti alkanut epäillä, ettemme ehkä kuitenkaan olleet riittävän vakavasti kirjoittamamme takana).

Erosin uskonnosta heti kun se tuli mahdolliseksi omalla päätöksellä. Eroaskeleet olivat siihen aikaan vielä tarkoitushakuisen hankalat, mutta muistan sen keveyden, jota tunsin, kun saatoin lyödä kirkkoherran kanslian oven viimeisen kerran perässäni. Tunsin vapautuneeni jostain raskaasta ja ikävästä (jälkikäteen ajatellen se oli luterilainen syntiä ja voivottelua korostava ikiharmaa kulttuuri).

* * *

Olen pääosan aikuisesta elämästäni ollut ns. ateisti, mutta jossain vaiheessa jouduin toteamaan, ettei tuo käsite enää vastannut suhdettani uskontoon. Ateisti suhtautuu jumalaan aktiivisen vastustavasti, jotkut suorastaan kiivaasti. Jouduin toteamaan, ettei mikään uskontoon ja uskomiseen liittyvä näkökohta enää liikuttanut minua edes ateismin verran. Totesin muuttuneeni uskonnottomaksi. Olen nykyään ihminen, jolle uskonto ei merkitse yhtään mitään.

Suomalainen ei ole järin kiinnostunut toisen ihmisen uskonnosta, joten uskonnottomuuttaan ei joudu selittämään kuten sitä, ettei käytä alkoholia. Uskonto on yksityisasia ja se sopii minulle. Voin toki käydä leppoisaa argumentointia jumaluskon outouksista, jos joku sitä väkisin haluaa. Mutta tarve polemisoida uskontoa vastaan tuntuu yhtä turhalta kuin murehtia sitä, että joku uskoo keijukaisiin ja menninkäisiin.

En tiedä, olenko koskaan ymmärtänyt uskonnollisia tunteita tai tarpeita. Todennäköisesti en, vaikka toki pystyn kuvittelemaan, että kovasti kuoleman jälkeistä kohtaloaan pelkäävä tai elämänsä mielellään vahvan johtajan huomaan laskeva löytää uskonnosta vakalleen sopivan kannen. Vaan kun ei kaipaa, niin ei kaipaa.

* * *

Edellä todetun perusteella joku voi ihmetellä, miksi uskonnoton ihminen kirjoittaa kokonaisen blogin uskonnosta. Syy on yksinkertainen. Uskonto olisi merkityksetön asia, ellei ihmisillä olisi ollut tuhansien vuosien ajan taipumusta rakentaa uskonnon päälle valtaa käyttäviä organisaatioita eli kirkkoja. Uskonnoista täytyy piitata, koska kirkot käyttävät suurta yhteiskunnallista valtaa.

Olisin erittäin ilahtunut, jos voisin lakata piittaamasta kirkkojen touhuista. Valitettavasti ne kuitenkin aiheuttavat jatkuvalla syötöllä niin paljon harmia ihmiselämään, ettei asian voi antaa olla. Suomessa ongelmat ovat sinänsä vähäisiä: kirkot ovat ikävän vanhoillisia (ortodoksit hakkaavat siinä vielä luterilaiset 3-0)  ja historiallinen liitto valtiovallan kanssa jäytää pahasti uskonnonvapauden periaatetta. Uskonnolliset yhteisöt nauttivat ansaitsematonta pilkansuojaa ja automaattijäsenmaksun kohtuutonta tulovirtaa. Kaikki asioita, joista pitäisi päästä eroon.

Maailmanlaajuisesti islamin ja roomalaiskatolisen kirkon kaltaiset miljardien ihmisten käyttäytymistä ikivanhoilla älyttömyyksillä säätelevät komentobunkkerit aiheuttavat konkreettisesti jokapäiväistä ahdistusta, kauhua ja tuhoa. Kirkoksi järjestäytynyt uskonto on paras sodan ja hävityksen tekosyy, on aina ollut ja saattaa olla vielä pitkään. On yhdentekevää, onko jumala olemassa vai ei. Kirkot kyllä pitävät huolen siitä, etteivät tämän jumalolennon mahdolliset hyvät tarkoitukset pääse vaikuttamaan ihmisten elämään myönteisesti.

* * *

Elämä ilman uskontoa ei ehkä olisi helppoa jokaiselle. Kaikki eivät halua ottaa täyttä vastuuta omista tekemisistään ja ratkaisuistaan. Siksi uskonnonvapaus - oikeus uskoa johonkin tai olla uskomatta - on järkevä lähtökohta ja yhteiskunnallinen perusoikeus.

Kun vaan vielä keksittäisiin tapa, jolla kirkkoja estettäisiin puuttumasta maallisiin asioihin.

(Kuva Don Addis, 1935-2009)

PS 13.10.2015
En sanonut edellä mitään agnostikoista, koska yritin pysytellä kohteliaana. Mutta kyllä agnostikko jää seisoskelemaan tienristeykseen perusteilla, jotka minusta ovat pelkkiä tekosyitä.

3 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi vastaa yhtä seikkaa lukuunottamatta kutakuinkin täysin omaa suhdettani uskontoon, minkä tiennetkin. Ateisti on tietysti uskonnoton, mutta uskonnoton ei ole ateisti – ellei ole joutunut kärsimään kristittyjen harjoittamasta "lähimmäisenrakkaudesta" ja "toisenkin posken kääntämisestä". Suomessa se ei enää johda roviolla polttamiseen tai kuoliaaksi pieksemiseen, mutta hauskaa se ei todellakaan silti ole. Päinvastoin!

    VastaaPoista
  2. Tiedoksi, että ateisiteillä on jo ihan omia kirkkoja. Luit aivan oikein: ateistikirkkoja!

    Kaiken taustalla pyörii ihmiselle lajityypillinen uskonnollinen kognitio ja kannattaa lukea Pascal Boyerin kirja Religion explained.

    t.ap lauhakari

    VastaaPoista
  3. Kirkon perustava ateisti on liikkeellä joko huumorimielessä (kuten Frank Zappa, joka kaavaili perustavansa CASH-nimisen uskonnollisen yhteisön veroja välttääkseen) tai sitten hän ei ole yksinkertaisen perusmääritelmän mukainen jumalankieltäjä ollenkaan.

    Itse en ajattele, että taipumus uskonnollisuuteen on "lajityypillinen" eli biologinen ominaisuus. Sen sijaan ajattelen, että ihmisaivoissa on biologispohjainen alttius selittää arki-ilmiöitä "lyhimmän kaavan" kautta ja tämä johdattaa kestämättömiin, mutta arjessa riittäviin "vastauksiin" eli uskontoihin.

    Tunnen Boyerin ajatukset ("kognitiivinen loinen" on hauskasti ilmaistu), mutta kuten kirjoitin, motivaationi ei enää riitä uskontoon liittyvien asioiden pohtimiseen, joten jätän ne suosiolla muille. - Heikki Poroila

    VastaaPoista

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.