Mieli kropan vankina

Haluaisinko vaihtaa 17-vuotiaan kroppaan, pitää nykyiset aivoni ja aloittaa aikuisen elämäni uudelleen? Olen vähän yllättynyt siitä, miten vaikeata kysymykseen on vastata. En tietenkään tarkoita tätä materiapuolta, kukapa ei vaihtaisi kalkkiviivoilla olevaa kremppaista kehoaan upouuteen tai vain vähän käytettyyn. Tuskin se sen huonompi olisi kuin se alkuperäinen 50 vuotta sitten.

Mutta millaista olisi lähteä elämään 17-vuotiaan elämää, kun enemmän tai vähemmän tuoreessa muistissa ovat 67-vuotiaan ilot ja surut, onnistumiset ja mokat, pienet, keskisuuret ja ne aidosti isot epäonnistumiset? Mistä motivaatio aloittaa melkein kaikki alusta?

Toisessa epävarmuuden vaakakupissa olisi jonkinlainen käsitys siitä, mitä nyt ei ainakaan kannata elämässä tehdä (tämä on tietenkin jonkinasteinen illuusio, että sen osaisi nytkään valita). Toiseen kuppiin taas valahtaa vääjäämättä tietoisuus siitä, että ellei antaudu elämään kiltisti muiden 17-vuotiaiden päävirrassa, saa aivan varmasti olla hyvin yksinäinen ne seuraavat 50 vuotta. Kukaan 17-vuotias ei halua kuulla 67-vuotiaan jäkätystä.

* * *

Mitä oppimastaan ja tajuamastaan voisi kohtuudella hyödyntää? Ihmissuhteissa osaisi ehkä olla hiukan kauaskatseisempi, mutta jos uuden kropan sisäeritys joka tapauksessa tuottaisi taas kerran ne rakastumiseen johtavat kemikaalit, millä sitä vastustaisi, vaikka ei mistään hinnasta haluaisi kokea uudelleen hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen moukariniskuja?

Muita opiskelijoita kohtaan olisi tietysti vähän epäreilua lähteä tenttimään asioita, jotka ehti edellisessä elämässään kunnolla omaksua. Toisaalta moni asia olisi jo toisin, täysin toisin, joten ehkä sitä etumatkaa ei todellisuudessa olisi ollenkaan, pikemminkin päin vastoin. 67-vuotiaan sulautuminen 17-vuotiaiden maailmaan olisi todennäköisesti ylivoimainen haaste, ellei niitä vanhoja aivojaan pystyisi laittamaan telakalle ainakin muitten kanssa seurustellessa.

Suurin haaste olisi epäilemättä löytää nuoren ihmisen kipinä. Sehän ei tunnetusti ole sama asia kuin vanhan ihmisen särmistään pyöristynyt, lempeä hymy turhaksi tiedetyn innostuksen edessä. Riittäisikö kipinän syttymiseen tietoisuus siitä, että voisi tehdä monet asiat paremmin, oikeammin kuin ensimmäisellä kerralla? Kipinöisikö edes vähän todennäköisesti, jos tietäisi voivansa välttää ainakin pahimmat mokat ja keskittyä olennaiseen?

* * *

Mikä oikeastaan saa ihmisen haikailemaan pitkän tai äärimuodossaan "ikuisen" elämän perään? (Itseäni ajatus ikuisesta elämästä kauhistuttaa siinä määrin, etten mielelläni edes ajattele asiaa.) Monet uskonnot rakentuvat lupaukselle kuolemaa seuraavasta ikuisesta elämästä? Mitä ihmettä moiseen uskova ihminen ajattelee tekevänsä miljardien vuosien aikana? Kristityille on luvassa harpun soittamista, muslimimiehille loputtomasti neitsyitä (musliminaisille ilmeisesti ikuista neitsyyden tilaa). Ei kuulosta oikein houkuttelevalta, miljardeja vuosia aina vaan sitä samaa.

No, lupaus on tietysti annettu ihmiselle, jonka todellinen elämä on yhtä kurjaa raatamista ja kärsimystä, joka uhkaa päättyä minä hetkenä hyvänsä jollain ikävällä tavalla. Lupaus ikuisesta elämästä on ollut tarpeen vallanpitäjille, jotka tarvitsevat työtä paiskovia käsiä ja ruokaa tykeille. Tarkemmin ajatellen lupauksessa ei ole mitään järkeä. Useimmille varmaan riittäisi lupaus, ettei kuoleman jälkeen tarvitse enää kituuttaa.

Mutta alkuun palatakseni - haluaisinko aloittaa uuden elämän 17-vuotiaan kropassa, mutta nykyisillä aivoillani? On pakko myöntää, että ajatuksessa on paljon houkuttelevaa. Ajatus kremppojen katoamisesta ja lupaus siitä, että jaksaisikin juosta sulkapallokentällä vaivatta tunnin ajan on kiehtova. Silti vastaukseni on kiitos mutta kiitos ei. Voisin käväistä nuoressa kropassa nostalgisesti muistelemassa, mutta en halua ikuista elämää edes lyhimmässä mahdollisessa muodossa.

Biologisen evoluution faktojen perusteella ihmisen sopisi kuolla viimeistään 50-vuotiaana. Uskon siihen, että myös mielemme on optimoitunut korkeintaan sen pituiseen henkilökohtaiseen elämään. Tuon rajapyykin jälkeen on tärkeintä tehdä kaikkensa, että maailmaan syntyvillä uusilla ihmisillä olisi edessään edes siedettävät 50 vuotta.