Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Valta ja vaalit

Hesari uutisoi muka yllätyksenä, että valta keskittyy sinne, missä asuvat varakkaat, vaikutusvaltaiset ja näkyvät ehdokkaat. Tässä ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Koko vaalijärjestelmämmehän on rakennettu sitä silmälläpitäen, ettei yllätyksiä tulisi. Edustuksellisen demokratian suomalainen malli perustuu ajatukseen, että on yhdentekevää, keitä edustajiksi valitaan, kunhan todellinen valta on suurimpien puolueitten eliitillä. Tämä ei ole missään uhattuna. Se ei myöskään tule olemaan uhattuna, ellei vaalijärjestelmää merkittävästi muuteta. Eikä sitä tietenkään muuteta, koska se toimii kuten suurimpien puolueitten eliitti haluaa.

Vaaleissa on kuitenkin eroja. Sitä tuskin kukaan ihmettelee, että eduskuntaan valitaan hiihtäjiä ja tv-julkkiksia. Eduskunta on niin kaukana tavallisen ihmisen arjesta, ettei paljon liikuttaisi, jos siellä istuisi 200 simpanssia äänestysnappeja painelemassa. Kuntavaalit ovat hiuka eri asia, koska periaatteessa niissä valitaan edustajia päättämään myös paikallisista, pienistä asioista. Tietenkin sama puolue-eliittien valta toimii sielläkin, mutta aina silloin tällöin myös pienen ihmisen ääni pääsee kuulumaan, vaikka sillä ei vallankäytön kannalta merkitystä olekaan.

Olen itse harmissani siitä, ettei kuntavaaleissa monikaan käytä hyväksi tilaisuutta antaa päätöksenteolle paikallista väriä. Pitkälle vieraantuneen ihmisen äänestyskäyttäytyminen - annetaan ääni sellaiselle, jonka on usein nähnyt televisiossa pällistelemässä - on sinänsä ymmärrettävää. Yhtä selvää on se, ettei tv-julkkiksen äänestäminen lisää millään tavalla todennäköisyyttä, että tälle äänestäjälle tärkeitä asioita hoidettaisiin entistä paremmin. Ehkä äänestäjä onkin luopunut jo toivosta ja äänestys on pelkkää rutiininomaista sijaistoimintoa.

* * *

En itse kuulu edustuksellisen demokratian ystäviin. Myönnän, että se on valistumatonta yksinvaltiutta parempi tapa hoitaa yhteisiä asioita. Mutta se on niin kaukana ihanteellisesta, ettei tyytyväisyyteen ole suurempaa syytä. Miksi yhden julmurin diktatuurin ainoana vaihtoehtona pitää olla pienen poliittisen eliitin valta, jonka haastamiseen ei ole rakennettu mitään toimivaa tapaa?  Suomessakin tuo eliitti esiintyy mielellään parlamentarismin puolustajana, koska se on yksi tapa sanoa, että kansan on turha haaveilla vallankäyttöön osallistumisesta. Samasta syystä kansanäänestyksiin ja kansalaisaloitteisiin suhtaudutaan kuin herkästi tarttuvaan kulkutautiin, tympein ilmein ja pitkin pinsetein. Presidentinkin kansalaiset pääsivät valitsemaan suoraan vasta sitten, kun presidentiltä oli riisuttu kaikki merkittävä toimeenpanovalta. Sauli Niinistöllä voi olla karismaa, Jenni ja Lennu, mutta todellista yhteiskunnallista valtaa hänellä on erittäin vähän.

Tarrautuminen parlamentarismiin selitetään helposti sillä, ettei parempaakaan vaihtoehtoa ole olemassa. Sveitsin toistuvia kansanäänestyksiä milloin mistäkin ei haluta pitää esimerkkinä toimivasta suorasta demokratiasta, vaan pikemmin siitä, ettei koskaan voi tietää etukäteen, mitä mieltä kansa tulee olemaan. Tässä osutaankin asian ytimeen. Mikään ei suorassa demokratiassa ole niin pelottavaa - siis eliitin näkökulmasta - kuin yllätysten mahdollisuus. Jos Vantaalla valtuustoon valitaan peräti kuusi homekoulujen vastustamisesta voimansa saanutta ihmistä, mitä voisikaan tapahtua, jos kansa ihan oikeasti saisi päättää kaikesta siitä, mistä nyt päätetään edustuksellisesti eli puolue-eliitin ohjeiden tai suorien määräysten mukaan?

Parlamentarismissa on ripaus käytännön sanelemaa pakkoa (suora demokratia on myös logistinen haaste), mutta pääaineksena on valtaeliitin huoli siitä, mitä suora demokratia voisi tuoda tullessaan eli uhkan eliitin vallan johdonmukaiselle jatkumiselle. Puolueitten johtajat on suhteellisen helppo saada ymmärtämään, miksi kauungin on kaavoitettava tämä tai tuo alue niin, että grynderi saa maksimaalisen tuoton. Saman asian pakottaminen korkeista asumiskustannuksista kärsivän kansalaisen kurkusta alas olisi paljon haastavampaa. Voisi jopa käydä niin, että grynderi ei saisi mitä haluaisi. Niin kauhistuttavan tilanteen estää se, ettei kansaa tarvitse todellisuudessa koskaan kuunnella.

* * *

Parlamentaariset vaalit ovat mitä suurimmassa määrin teatteria. Suomessa jo yli 40 % kansalaisista on todennut tämän ja jättää äänestämättä. Yhdysvalloissa presidentiksi pääsee neljänneksellä potentiaalisista äänistä ja vaikka vähemmillä kuin kilpailija. Eliittiä ei legitimiteetin hentous häiritse. Edustajanpaikat täytetään aina, oli protestoivia kuinka paljon tahansa. Tämä onkin parlamentarismin nerokas vallankäytön idea: kaikki näyttää demokraattiselta, vaikka hädin tuskin puolet äänioikeutetuista haluaa oikeuttaan käyttää. Teatteriesitys on myös henkilötasolla aitoa, koska moni poliitikkokin kuvittelee - ainakin uransa alkuvaiheissa - olevansa vilpittömästi äänestäjiensä asialla. Siksi ilon ja pettymyksen tunteet ovat laskennan jälkeen aitoja, ainakin politiikan omalla mittarilla mitattuna.

Presidentinvaalien suuri suosio viittaa siihen, että äänestäminen eli demokraattinen vaikuttaminen koetaan kiinnostavammaksi, kun sen oman äänen voi laittaa suoraan perille. Muistan itsekin nuorempana kokemieni valitsijamiesvaalien latteuden. Äänesti ketä tahansa, lehmänkauppoja oli luvassa, aina. Mutta suora kansanvaali sallitaan myös Skandinaviassa vain tilanteissa, joissa aitoa valtaa ei ole jaossa. Ne muutamat kerrat, jolloin kansaa on muista syistä ollut pakko kuulla, ovat olleet eliitille kuumottavia tapahtumia. EU-jäsenyyskin oli sen verran täpärällä, että siinä piti laittaa Ruotsi auraamaan tietä edellä ja euron kohdalla riskiä ei enää otettu. Eikä missään tapauksessa tulla ottamaan Nato-jäsenyydestä, ennen kuin gallupit lupaavat liittymiselle varman tuen.

Eliitin haluttomuus päästää kansalaisia aidosti vallan lähimaillekaan on tietysti historiallisesti ikivanha ilmiö. Uutta - sekin lainausmerkeissä - on lähinnä se, kuinka todellinen vallankäyttö naamioidaan parlamentarismin näteillä kostyymeillä. Helsingissä asioista päättää ehkä 5-10 hengen suuruinen porukka, vaikka valtuustossa istuu 85 edustajaa. Fiksuimmat siellä tietävät olevansa näytelmän statisteja ja nostavat kiltisti kokouspalkkionsa, eivätkä rettelöi esimerkiksi vaatimalla kansalaisten näkökantojen ottamista huomioon valtuuston päätöksissä. Minäkin kävin äänestämässä, koska parlamentarismi ei anna nukkuvalle edes illuusiota, jonka äänestäminen suo. En silti ajattele, että äänen antaminen merkitsisi todellisuudessa muuta kuin pientä mielenilmaisua. Ei se paljon ole. Minusta aito demokratia tarkoittaa jotain aivan muuta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti