Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Tavataanko enää hiekkakuopan reunalla?

Satavuotista itsenäisyyttä juhlivalla Suomella on ikävä ongelma. Luuranko, jota pian sata vuotta on yritetty piilottaa ja hävittää, huojuu kalisten voittajan kaapissa. Tuo kalina nostaa nopeasti pintaan voimakkaita tunteita, jotka näyttävät olevan yhdistelmä häpeää, raivoa, katkeruutta ja sammumatonta vihaa. Tuoreen näytön kalinan voimasta tarjoaa kiihtynyt keskustelu valtiovarainministeriön tilaamasta ja Rahapajan toteuttamasta juhlarahasta, jossa otsikon "Kansalaissota / Suomi Finland" alla teloitetaan oletettavasti vuoden 1918 sisällissodan uhreja.

Vanhaan valokuvaan perustuva tyylitelty kaiverrus ei kerro, ammutaanko punaisia vai valkoisia. Historiaa tuntevat kuitenkin tietävät, että punaisiahan siinä hiekkakuoppaan ollaan taas ampumassa - oli kuva kuinka lavastettu tahansa, kuten on epäilty. Juhlarahan raivoisa vastaanotto - ironian huippuna rahatilauksen allekirjoittaneen ministeri Petteri Orpon "toivomus" rahan vetämisestä markkinoilta - kertoo sekä kuvallisen symboliikan monitulkintaisuudesta että satavuotisten tapahtumien elinvoimasta.

Tamperelaisen Suomen historian professorin Pertti Haapalan mielestä sekä historiantaju että hyvä maku ovat pettäneet - liikaa realismia? Verkkokeskustelijoiden ennalta hyvin arvattavissa puheenvuoroissa haukutaan juhlarahan tekijöitä sekä "vanhojen asioiden ja haavojen kaivelusta" että juhlavuoden ilon pilaamisesta moisella synkällä aiheella. Useimmat kiihtyneet tuntuvat kuuluvan sisällissodan voittaneeseen oikeistoon, vaikka joukossa jokunen lahtarienvastainen kommenttikin on makua antamassa. Karvat ovat pystyssä kaikilla.

* * *

Juhlaraha on juhlaraha, mutta siellä taustalla on tietysti oikeasti isoja asioita. Tärkein kalinan aiheuttaja on tietenkin se, ettei voittanut valkoinen Suomi ole koskaan aidosti myöntänyt omia rikoksiaan tai sitä, että myös valkoisten lain mukaan rikoksia tehneet vapautettiin vastuusta. Pitkään tekohengitetty myytti sisällissodan haavat umpeuttaneesta "talvisodan ihmeestä" on tämän päivän keskustelun valossa kuollut ja kuopattu. Vuoden 1918 haavat sykkivät tuoreina, vaikka maailma ympärillä on muuttunut ja käytännössä kaikki sisällissodan kauhut henkilökohtaisesti kokeneet ovat jo kuolleet. Sitä sopii miettiä, miksi tuo sota jatkuu edelleen suomalaisten mielissä.

En itse asiassa tiedä, jatkuuko se enää nuorempien keskuudessa. Oma veikkaukseni on, että ei jatku. Uudet sodat ja järkytykset ovat peittäneet alleen sen, mitä virallisten satavuotisjuhlien yhteydessä on pakko vähän muistella, vaikka niin mielellään ei muisteltaisi ollenkaan. Tuon muistelun tarjoamaan mahdollisuuteen kiistellä vuoden 1918 tapahtumista, syistä ja seurauksista koskettaa luultavasti vielä 1970-luvun sisällissodan kokeneita suuria ikäluokkia, mutta sitä nuorempia jo aika vähän. Oman iättömän ryhmänsä muodostavat ne molempien äärilaitojen luokkakantaiset, joiden mielestä vastapuoli on syyllinen maailman kaikkiin ongelmia menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa.

Olen itse pohtinut, tarttuisivatko suomalaiset nyt aseisiin kuten vuonna 1918, jos joku riittävän raivokkaasti yllyttäisi? Yhteiskunta ei tietenkään ole yhtä rujosti jakautunut köyhiin ja hyvin pärjääviin, mutta eihän se jako oikeasti ole minnekään kadonnut. Suomalainen äärioikeisto käy jo hanakasti sekä kotoisten vasemmistolaisten että mitä tahansa aatetta edustavien muualta Suomeen tulleitten kimppuun. Monet asiat jakavat kansan tiukasti kahtia homoliitoista Natoon. Jos joku tarpeeksi yllyttää, nouseeko telkkarin ääreen lysähtänyt hakkaamaan naapurissa asuvan "vääränlaisen" suomalaisen kuoliaaksi?

* * *

En tiedä, mitä valkoisen Suomen ihailijat ajattelevat, kun he kieltävät kaivelemasta vanhoja asioita ja muistuttelevat keskustelijoita siitä, miten Suomen olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet. Tuntuu siltä, että voittajien puolella ei ole koskaan rohjettu käydä asioita läpi itsekriittisesti. On pidetty tärkeämpänä rakentaa kestämättömällä pohjalla olevia myyttejä kuin myöntää, että sisällissota oli huono ratkaisu ja sitä seurannut yhteiskunnallinen vaino vielä huonompi. Kuvittelevatko valkoiset suomalaiset todellakin, että jollain talvisotajutuilla vuoden 1918 vääryydet on pesty puhtaaksi? Ei selvästikään kannattaisi kuvitella, pyykki on suurelta osin edelleen pesemättä ja näillä näkymin myös pesemättä jää nykyisiltäkin vallanpitäjiltä.

Ehkä suurimman katkeruuden vuoden 1918 hävinneiden perillisissä ja tukijoissa (jollainen itsekin olen) synnyttää se, että valkoiset voittajat ovat omineen itsenäisyystahdon, vaikka merkittävä osa oikeistosta olisi ilomielin lahjoittanut tuoreen itsenäisyyden tsaarille tai saksalaiselle kuninkaalle, vaikka ei punaisille. Myytti epäisänmaallisista punaisista on mielestäni väkevin haavoja auki pitävä yksittäinen väite. Siitä ei kyetä keskustelemaan rauhallisesti, jos muutenkaan. Valkoisille olisi liian suuri myönnytys todeta, että pääosa punaisten puolella taistelleista halusi kiihkeästi rakentaa itsenäistä Suomea, tosin ilman teollisuus- ja pankkimiesten sekä suurtilallisten ökyvaltaa. Oikeiston sisällähän monimutkainen suhde itsenäisyyteen on aina jäänyt juhlapuheiden varjoon. Kapitalistille koko ostava ja kuluttava maailma on ainoa isänmaa. Mutta eihän sellaista ääneen voi sanoa. Voi vähemmän luokkakantainen havahtua.

Valkoinen Suomi tekisi palveluksen myös itselleen uskaltamalla olla rehellinen. On selvää, että sadan vuoden myyttien purkaminen sattuu. Mutta jos palkkiona olisi kansakunta ilman luurankojen kalinaa ja sykkivän haavan poltetta? Ettei meistä tulisi koskaan kansakuntaa, joka hakee oikeuteusta nykyisille väkivallanteoilla satojen vuosien takaisista epäoikeudenmukaisuuksista, kuten on käynyt esimerkiksi Unkarissa. Punaisella Suomella on vähemmän peiliin katsomista, koska sen synnit pengottiin alusta alkaen perusteellisesti ja niistä myös rangaistiin, joskus aiheesta, useimmiten kohtuuttomasti. Silti se itsetunnoltaan terve kansakunta tarvitsee myös punaiseen Suomeen itsensä yhdistävien kykyä muuttaa viha ja katkeruus vapaaehtoiseksi sovuksi.

Nyt vuonna 2017 ennusmerkit aidon sovun löytämisestä vuonna 2018 eivät ole kummoisia. Ns. valtiomiesainesta ei Suomen poliittisesta johdosta löydy. Toivo onkin tavallisten ihmisten tasolla. Siellä jos missään, voidaan vuoden 1918 yli joskus päästä. Mutta ei unohtamalla, vaan olemalla rehellinen.


PS Tuoreen uutisen mukaan Petteri Orpon "toivomusta" on noudatettu ja kansakunta jatkaa totuuden pelkäämistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti