Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 19. toukokuuta 2018

Kuolema on uni josta ei enää herää

Juha Hänninen on Terhokodin entinen johtaja ja luultavasti Suomen tunnetuin kuolevien hoidon asiantuntija. Hän on vastikään julkaissut eräänlaisen kirjallisen testamenttinsa, johon on koottu sekä tuoreita että vanhempia kirjoituksia kuoleman eri näkökulmista. Kuolemme vain kerran (Otava 2018) on kooltaan pieni, mutta sisällöltään painava (joku voisi sanoa "kuolemanraskas"). Hänninen käsittelee jokseenkin kaikkea, mikä kuolemaan lääkärin ja kuolevan itsensä näkökulmasta liittyy, mutta lähestymistapa on pohdiskeleva, esseemäinen, ei systemaattinen. Kirjan voi avata mistä luvusta hyvänsä ongelmitta. Ihmiselle, joka haluaa lukea Hännisen kokemuksen jalostamia pohdintoja, tämä on todennäköisesti hyvä lähestymistapa. Itseäni kirjan sisältöjen synty pitkän ajan kuluessa hitusen vaivaa, koska osien keskinäinen suhde jää osittain rakentamatta. Varsinaisena tietoteoksenakaan Hännisen kirjaa ei oikein voi pitää. Vahvasta konkretiasta huolimatta sen perussävy on filosofinen, kyselevä.

Itse arvostan suuresti sitä rehellisyyttä, jolla Hänninen kertoo niin omasta kuin muidenkin asianosaisten hämmennyksestä monen kuolemaan liittyvän yllätyksen äärellä. Hännisellä olisi perusteet lyödä perustukset ja käskeä astumaan valmiiseen taloon. Sellaiseen hän on kuitenkin aivan liian kokenut ja nöyrä. Kuolema ei puhumalla tyhjene eikä mikään määrä siihen liittyvää tietoa poista epävarmuutta, jonka kuoleman subjektiivisuus aiheuttaa. Lääkärit voivat sopia keskenään siitä, millä perusteella ihminen arvioidaan pysyvästi kuolleeksi. Siinä on kuitenkin kysymys jo tapahtuneen toteamisesta, millä ei kuolevalle tai omaisillekaan ole suurta merkitystä. Meillä voi olla tietoa vain elävistä, kuolleet vaikenevat pysyvästi.

Tekstini otsikko ei ole Juha Hännisen lausuma, vaan yksi niistä monista ajatuksista, joita Hännisen esseiden lukeminen minussa on synnyttänyt. En kykene käymään enkä halua käydä läpi koko kuolemisen kirjoa, vaan suosittelen Hännisen kirjan lukemista jokaiselle, jota kuolemaan liittyvät ajatukset vaivaavat tai ainakin liikuttavat. Kuten sanoin, se ei ole käsikirja, josta etsitään oikea reagointitapa eri tilanteisiin. Juha Hänninen kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät pelkää sanoa "minä en tiedä". Monistakin syistä Kuolemme vain kerran sisältää paljon tätä ei-tietämistä. Se voi tuntua valmiita ratkaisuja etsivästä pettymykseltä. Uskon kuitenkin itse, että kun Hänninen pohdintoihin paneutuu, hänen varovaisuutensa viisaus käy ymmärrettäväksi.

* * *

Saatan kuulua ihmisten joukossa vähemmistöön, kun totean ääneen, että elämän ja kuoleman vertailussa ei ehkä olekaan niin ilmeistä voittajaa kun automaattisesti ajattelemme. Ajatus iankaikkisesta elämästä on minusta kauhistuttava, ja jo paljon vähemmänkin, vaikka vain sata vuotta, herättää minussa jonkinlaisen kuoleman kaipuun. Tai on se kaipuu liian vahva sana, enemmän on kysymys siitä, että minun on helppo tuntea kuoleman olevan tervetullut loppu olemassa olemiselle. En löydä itsestäni raivoisaa elämään tarrautumista, en edes halua elää "mahdollisimman pitkään". Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos elän toimintakykyisenä vaikka muutaman vuosikymmenen vielä. Mutta en sitä vaadi tai toivo. Minua lohduttaa ajatella, että jonain päivänä voin vaipua uneen, josta en enää herää.

Juha Hänninen kirjoittaa paljon siitä, miten tärkeää on erottaa toisistaan kuolema ja kuoleminen. Ajattelen itse samalla tavalla. Kuolemaa ei voi paeta, joten sitä on turha pelätä (en paneudu nyt ollenkaan sellaisiin ajatuksiin, jotka sisältävät uskon kuoleman jälkeiseen, "sielulliseen" elämään, minulle sellaiset ajatukset ovat ajan tuhlaamista). Mutta kuoleminen on eri asia. On aivan luonnollista, että ihminen pohtii oman kuolemisensa eri puolia. Juha Hänninen keskittyy paljolti kuolemisen ikäviin puoliin, mutta vaistoan hänenkin ajattelevan, että kun kuolemisesta pääsee yli, kuolema onkin jo selkeä ja rauhoittava ajatus.

Kun kuolemaa tai kuolemista ei voi käytännössä harjoitella, ainoa mahdollisuus valmistautua siihen on ajattelu. Siltä osin ajatukseni ovat paljon yksinkertaisemmat kuin tuhansia potilaita ja omaisia työssään kohdanneella Juha Hännisellä. Hyväksyn kuoleman biologisena väistämättömyytenä. En näe oman minän kuolemassa mitään erityistä dramatiikka, vaikka tiedän hyvin, että asia muuttuu, kun kuoleva on lapsi, nuori tai ylipäätään ihminen, jonka "aika ei ole tullut" minkään kohtuullisen mittarin mukaan. Kaikki huoleni liittyvät kuolemiseen ja siihen tapaan, millä kuoleminen käytännössä tapahtuu.

* * *

En voi olla ihailematta sitä kärsivällisyyttä, jolla Juha Hänninen jaksaa suhtautua ihmisiin, jotka esimerkiksi vastustavat eutanasialain säätämistä. Hänninen ei ilku, vaikka hänellä olisi tiedollisesti siihen mahdollisuus. Silloin tällöin hän kuvailee sarkastisella ironialla esimerkiksi päättäjien poukkoilua. Erityisen herkullisesti hän kuvailee sitä intoa, jolla aiemmin täysin passiivisesti saattohoitoon suhtautuneet kansanedustajat torjuvat eutanasialakia vetoamalla "pannaan ensin kuntoon saattohoito", vaikka mitään toimia ei ole tähänkään asti ollut eikä todennäköisesti ole tulevaisuudessakaan. Omaa ammattikuntaansakin Hänninen suomii varsin pehmein ilmaisuin, vaikka ilmaiseekin erimielisyytensä avoimesti.

Juha Hännisellä on missio, mutta se ei ole niin konkreettinen kuin äkkiseltään voisi odottaa. Hän korostaa uudestaan ja uudestaan sitä, että "hyvä kuolema", määriteltiin se miten tahansa, ei viime kädessä ole lääketieteellinen tai edes hoidollinen asia, vaan siinä on kysymys ihmisyksilön arvostamisesta myötä- ja vastamäissä. Tukehtumiskuolemaa kauhulla pelkäävälle (kuten minulle) on lohduttavin ajatus Terhokodissa tarjolla olevasta syvänukutuksesta, mutta Hänninen nostaa koko ajan rinnalle potilaan puolelle asettuvan lääkärin, hoitajan ja muun ihmisen tärkeyden. Mikään teknologinen toimi ei korvaa sitä, että kuoleman edessä ihmisellä on vierellään toinen ihminen, johon voi luottaa ja tukeutua.

On vaikea arvioida, puhutaanko kuolemasta liikaa vai liian vähän. Ainakin julkiset keskustelut muistuttavat ikävästi paikalleen jämähtynyttä levysoitinta eli määrästä riippumatta laatu ei oikein innosta. Näkemykset ovat etäällä toisistaan, eikä ole mitään erityistä perustetta odottaa, että ne noin vain lähestyisivät. Juha Hänninen sitä tuntuu toivovan, mutta ei hänkään hirveän optimistiselta vaikuta. Kuolema tuntuu liian isolta asialta, jotta siitä voisi päästä sopuun edes itsensä kanssa. Ei ehkä tarvitsekaan. Mutta kyllä sitä sekä filosofisena että käytännöllisenä asiana on hyvä miettiä, ennen kuin on liian myöhäistä. Juha Hännisen elämänkokemuksesta saa tukea, kun asiaan sitten tarttuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti