Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 21. toukokuuta 2018

Saksa - Mannerheim, 5-0

Tutkija Touko Perko puhuu kirjassaan Haastaja Saksasta 1918 : von der Goltz ja Mannerheim (Docendo 2018) "vapaussotakirjallisuudesta" tarkoittaen ilmaisulla mm. vuoden 1918 tapahtumien kuvailua Mannerheim-myytin näkökulmasta ja saksalaisten panosta väheksyen. Perko haluaa puhdistaa saksalaisten mainetta, erityisesti sen takia, että Seppo ja Marjaliisa Hentilä ehtivät julkaista kirjansa Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016) jo pari vuotta sitten ja viedä samalla tulkintoja faktallisesti oikeaan suuntaan, mutta johtopäätösten osalta liian "vasemmistolaiseen" tulkintaan. Perkon kirja pyrkii ennen muuta nostamaan Rüdiger von der Goltzin sekä persoonana että Saksan sotilaskunnian edustajana uudelleen kunniaan. Hintana on ennen muuta Gustaf Mannerheimista luodun myyttisen kuvan toistuva runtelu.

Touko Perkon kirja on vähän outo yhdistelmä elämäkertaa, vakavaa historiallista ajankuvaa ja poleemista väittelyä sekä muiden tutkijoiden että vallitsevien näkemysten kanssa. Perko lienee aivan oikein laskenut, että von der Goltzin elämäkerta ei olisi ollut suomalaisittain riittävän kiinnostava hanke, mutta nostamalla samaan kehään Mannerheimin ja keskittymällä ajankohtaiseen vuoteen 1918 saadaan aikaan uteliaisuutta herättävä valtataistelun kuvio. Perko suhtautuu Mannerheimiin korostuneen nihkeästi, koska ei edes yritä esiintyä neutraalina tutkijana, vaan aika vahvastikin tähtää historian tulkitsemiseen totutusta poikkeavalla tavalla.

Edellisestä asetelmasta ei pidä kuitenkaan olettaa, että Touko Perko olisi jotenkin lipeämässä valkoisen Suomen tukijoiden joukosta. Hän tunnustaa väriä ja puolta varsin suorasukaisesti, ilman vähäisintäkään myönnytystä modernin riippumattoman historiantutkimuksen suuntaan: "Tämän prosessin [pitkän itsenäistymisen - HP] tärkein vaihe oli Saksan tuella voitettu vapaussota, jolla kukistettiin kotoinen vallankumous, tehtiin selvä irtiotto Venäjästä ja estettiin bolsevismin leviäminen Suomeen. Olivat hyviä saavutuksia suursodan paineissa." (s. 401) Perkolle porvarillinen antikommunismi on luonnollinen asia, jota ei tarvitse erikseen perustella. Se sijoittaa hänet vääjäämättä tiettyyn jatkumoon.

* * *

Haastaja Saksasta 1918 ei ole mielestäni erityisen onnistunut kokonaisuutena. Touko Perkon kirjoitustyyli on jotenkin virkamiesmäistä, mitä harmittavampaa on kuitenkin lievä viimeistelemättömyys. Vaikuttaa siltä, kuin tavoitteena olisi ollut paksu, kovakantinen opus siitä piittaamatta, onko aineistoa riittävästi ja kestääkö sisäinen jäntevyys. Aineistoa tavallaan on, mutta sen yhdistely, jäsentely ja rytmittely ontuvat, koska Perko ei ole pystynyt päättämään, mistä näkökulmasta hän kirjoittaa. Lopputuloksena on, että Perko yrittää kirjoittaa samaan aikaan kronologista sotahistoriaa, yhden kenraalin elämäkertaa ja kahden poliittisen juonittelun hallitsevan aatelissotilaan monikymmenvuotista shakkipeliä. Minusta olisi ollut järkevää karsia esimerkiksi von der Goltzin ja häntä ihailleiden suomalaisten kanssakäymisen kuvailua, joka on kulttuurihistoriallisesti kiintoisaa, mutta jää isompien asioiden jalkoihin ja jotenkin puolitiehen, vaikka viekin paljon sivuja.

Minusta Perko on onnistunut parhaiten kuvaillessaan Mannerheimin ja saksalaisten pyrkimyksiä julkisuuden ja sitä kautta vallan hallitsemiseen. Perko ei kiistä Saksan itsekkäitä motiiveja Suomen tukemisessa, mutta pyrkii rakentamaan kuvaa von der Goltzin ja Suomen rakkaussuhteesta, joka nousi moisten ikävien suurvaltanäkökohtien yläpuolelle. Kovin imeläksi muuten kehkeytyvän kuvauksen jatkuvana häirikkönä ja vastavoimana on entente-mielinen, Venäjän keisarin paluuta kaipaileva Mannerheim, joka arvostaa Saksan tarjoamaa rautaa, mutta inhoaa sen hintana olevaa kukkoilua. Kenraaleja yhdisti kuitenkin - kuten niin monia muitakin valkoisen puolen toimijoita - sammumaton viha kommunisteja kohtaan. Se ja aatelisten käytöstavat pitivät huolen siitä, etteivät kilpailijat juuri törmäilleet ja jos tapaamista ei kerta kaikkiaan voinut välttää, muodollinen kohteliaisuus piti kutinsa.

Perko joutuu selvästi hiukan harmitellen toteamaan, että historia on ironian mestari. Sekä Mannerheim että von der Goltz kuolivat näennäisesti epäonnistuneina. Saksa hävisi kaksi maailmansotaa, eikä von der Goltz onnistunut nujertamaan Venäjän bolsevikkeja. Stalinkin onnistui elämään pidempään kuin kumpikaan häntä vastaan taistelleista aateliskenraaleista. Mannerheim onnistui tekemään monta paluuta ja rakentamaan itsestään erittäin kestävän myytin, mutta bolsevikkeja hänkään ei onnistunut nujertamaan ja rakas keisari jäi nostamatta valtaistuimelle. Touko Perkon mukaan von der Goltzin ja Mannerheimin nokittelu lieveni vuosikymmenten kuluessa, mutta ei kadonnut. Mannerheim ei voinut koskaan myöntää, että kevään 1918 taisteluiden lopputuloksen ratkaisi Saksan meri- ja maavoimien ammattimainen ja oikea-aikainen maihinnousu. Saksalaisten merkityksen vähättely on Perkon tulkinnan mukaan edelleen olennainen osa ns. vapaussotakirjallisuuden kaanonia. Hän itse tuntuu olevan sitä mieltä, että ilman saksalaisia valkoisille olisi käynyt kehnosti.

* * *

Pyrkimyksessään kiillottaa Rüdiger von der Goltzin kuvaa Touko Perko purkaa siis omalta osaltaan Mannerheim-myyttiä, mutta osallistuu samalla ajankohtaiseen keskusteluun siitä, mitkä asiat ratkaisivat historian kulun vuonna 1918. Perkoa selvästi kenkuttaa Hentilöiden ja aiemmin mm. brittitutkija Anthony F. Uptonin väite siitä, että Suomesta tuli käytännössä Saksan vasallivaltio, josta pelastuimme vain maailmansodan lopputuloksen ansiosta. Perko haluaa Saksan väkevän roolin tunnustamista, mutta toivoo samalla, että se rooli nähtäisiin jotenkin todellisuutta ruusuisempana. Perkon tulkinta on, ettei Suomella ollut vaihtoehtoja, Saksan tuki oli välttämätöntä (siis valkoisten voiton kannalta), eikä lahjahevosen hampaita pitäisi liian ankarin silmin tutkia.

On kuitenkin helppo nähdä, että sortumatta anakronistiseen jälkiviisauteen vuosien 1917 ja 1918 monet ratkaisevat päätökset olisivat aivan hyvin voineet mennä toisinkin. Punaiset olisivat voineet uskoa Leniniä ja yrittäneet vallan kaappaamista jo marraskuussa 1917 (äänestäjäthän olivat jo kerran antaneet vasemmistolle enemmistön eduskuntaan) ja onnistua. Mannerheimin paluu Suomeen olisi voinut epäonnistua ja Suomi jäädä vaille valkoista ryssänkenraaliaan. Mannerheim olisi voinut kertoa Svinhufvudille Trotskin lupauksesta, että Venäjän joukot Suomessa eivät ryhdy taistelemaan ja valkoisen armeijan operaatiot olisivat voineet pysähtyä alkuunsa. Ludendorff olisi voinut hylätä arvionsa Suomesta hyödyllisenä tukialueena Saksan armeijalle ja kieltää von der Goltzin maihinnousun. Maailmansota olisi voinut päättyä ilman Saksan romahdusta, jolloin Suomesta ehkä olisi tullut kuningaskunta. Historialla on aina tuhansia reittejä kuljettavana. Jälkikäteen "väistämätön" ei tietenkään todellisuudessa ole sitä juuri koskaan.

Touko Perko ei mitenkään peittele sitä pitkää prosessia, jossa Suomen ja Saksan sotilaallinen liittolaisuus 1941-1944 oli vain luonnollinen jatke vuoden 1918 päätökselle pyytää Saksalta valkoisia tukeva maihinnousu ja pyytää Saksan armeijaa organisoimaan Suomen sotilasvoimat. Samaan jatkumoon kuuluu myös osassa upseeristoa ja tietyssä ns. sivistyneistön osassa vuonna 1918 kukkaansa puhjennut rakkaus Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan. Mannerheimista ei tullut koskaan Saksan ihailijaa, mutta hänkin ymmärsi hyödyntää vuonna 1918 alkanutta aseveljeyttä, jonka rakentamisessa Rüdiger von der Goltzilla ja hänen karismallaan oli ollut merkittävä rooli. Ihan tämänkin teeman varaan olisi mielestäni voinut kokonaisen tutkimuksen rakentaa. Saksan, Venäjän, Englannin ja Ranskan ikuisessa valtakilpailussa Suomi pysyy statistina, mutta ainahan historiasta voi se statisti yrittää jotain oppiakin, ettei ihan alvariinsa varpaille poljeta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti