Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Kaksi näkökulmaa luovuuteen

Sain samaan aikaan luetuksi kaksi äkkiseltään hyvin erilaista kirjaa, Juha Hurmeen Nobel-eiku-Finlandia-palkitun Niemen (Teos 2017) ja David Eaglemanin Aivot (Atena 2018). Kun pohdin kummankin kohdalla, kannattaako kokonaista blogitekstiä vääntää, päädyin tähän itselleni harvinaiseen kaksi kärpästä kertasutaisulla -ratkaisuun. Pelkästä hätäratkaisusta ei silti ole kyse, kyllä näillä aika vahva yhteyskin on olemassa eli Eaglemania lukemalla voi vähän arvailla, mitä Hurmeen aivokopassa on voinut tapahtua. 

Minun piti kyllä ihan tarkistaa, että saiko Juha Hurme tosiaan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tällä suomalaisuuden ja suomen kielen esihistorian Freak Brothers -versiolla. Tietokirjahan tämä oikeasti on, vaikka poikkeuksellisen rennolla ja kaunokirjallisesti lihotetulla tyylillä kirjoitettu. Sinänsä tällaisilla rajanvedoilla ei tietysti ole suurta merkitystä, mutta ehkä tämä palkinto täytyy tulkita niin, että ihan kaikkea Hurmeen suupielestään päästämää ei voi pitää silkkana totuutena, vaikka varsinaisesta savolaisuudesta ei kysymys olekaan vaan enemmän savonsukuisuudesta.

Hurmeen lukeneisuus ja ilkikurinen von oben -asenne palkitsevat kyllä lukijan, joka pian alkuräjähdyksen alkaa pohtia, montako sataa sivua vielä tarvitaan, että päästään Agricolaan ja Kiveen. No aika monta, sillä Hurmeen metodiin kuuluu hypätä asiasta toiseen, kolmanteen ja niis edespäin. Se on enimmäkseen hupaisaa, hetkittäin opettavaista ja aina silloin tällöin vähän häiritsevääkin. Hurme saa minulta pisteet täysin epäkunnioittavasta suhtautumisesta pönöttävään oikeassaolemisuskomiseen ja todellisen historian veren ja väkivallan karnevaalin näkemisestä jollain lailla myös hilpeänä prosessina. Jälkimmäiseen on tietysti varaa vain sillä, jota itseään ei uhkaa teilipuuhun joutuminen siksi, että epäilee maapallon asemaa maailmankaikkeuden napana. Minulta miinusta tulee perustekstiin upotetuista slangisanoista ja kirosanoista. Ei siksi, että Hurme niitä käyttää vaan siitä, että ne tuntuvat päälleliimatuilta todisteilta siitä, että tässäpä teille kirjoittaja, joka uskaltaa vaihtaa tyylilajia lennossa eikä pelkää olla banaali. Itse olisin kyllä uskonut vähemmälläkin.

* * *

Siinä missä Juha Hurme hurmaa lukijansa kertomalla yleisellä tasolla tutun tarinan uusista ja yllättävistä näkökulmista ja höystettynä hurjalla määrällä runollisia sitaatteja, brittiläinen aivotutkija Davis Eagleman luottaa angloamerikkalaiseen tieteen popularisoinnin hyviksi koettuihin konsteihin, tosin kaikeksi onneksi ilman jenkkikirjailijoiden nolostuttavaa "vitsikästä" kirjoitustyyliä. Eagleman kirjoittaa ns. suurelle yleisölle rauhallisesti, asiallisesti, asiantuntevasti ja sensaatioita vältellen. Mukana on kohtuullinen määrä omien hankkeiden mainontaa ja varovaista spekulointia teemoilla, jotka tietää suurta yleisöä kihelmöittäviksi kuten tekoäly. Eagleman haluaa kuitenkin maksimoida kirjansa levikin ja välttää tarkasti sellaisia väitteitä, joista voisi joutua julkiseen kaakinpuuhun tai tulla syytetyksi vaikkapa "taistelevasta ateismista".

Eagleman kirjoittaa aivoista ja aivotutkimuksesta rehellisen oloisesti korostaen koko ajan, että valtavista edistysaskelista huolimatta olemme vasta alussa, tiedämme aivan liian vähän voidaksemme tehdä vahvoja yleistyksiä ja johtopäätöksiä. Sen Eagleman haluaa silti välittää lukijalle, että monet hiukan vanhemmat "tutkimustulokset" on paras unohtaa, sillä aivot ovat osoittautuneet paljon monimutkaisemmaksi järjestelnäksi kuin vielä 10-15 vuotta sitten kuviteltiin - tai toivottiin. Aivan erityisesti Eagleman muistuttaa siitä, että aivot eivät ole erikoistuneista yksiköistä koostuva mekaaninen tuotantolaitos vaan äärimmäinen joustava, lähes rajattoman tuntuisesti muokkautuva järjestelmä, jonka avulla ihmisen elimistö toimii eliöyksilön ja sen yhteisön parhaaksi.

Ihmisen kuvitelmille vapaasta ja tietoisesta tahdosta Eaglemanin viesti on tyly: suurin osa aivojen ratkaisuista tapahtuu ilman tietoista käsittelyä ja päätöksentekoa, myös silloin kun kuvittelemme olevamme tiukasti hereillä ja peräsimessä. Tämä ei ole sinänsä uusi tieto, mutta Eagleman suorastaan herkuttelee kuvaamalla, miten usein me vain kuvittelemme olevamme tilanteen ja aistimiemme herroja. Todellisuudessa ihminen ei näe, kuule, maista ja tunne aistellaan yhtään mitään, vaan ne ovat vaan kanavia tuottaa aivoille informaatiota ulkomaailmasta. Liki taikuudelta tuntuvat Eaglemanin kuvaukset siitä, kuinka joustavat aivot oppivat esimerkiksi tulkitsemaan mekaanisia vartalon painalluksia näköaistimusten lähteenä. Vaikuttaa siltä, että mikä tahansa aistimus voi tulla mistä päin tahansa, sama se aivoille.

* * *

Siinä missä Juha Hurme nautiskelee ihmisaivojen kirjallisista tuotteista ja luomiskyvystä pohtimatta sekuntiakaan niiden perustaa ihmisaivoissa, Eagleman on hyvin varovainen pohtiessaan kysymystä älystä, tietoisuudesta ja luovuudesta biologisten aivojen ulkopuolella. Näissä kohdissa Eaglemanin teksti on suorastaan ärsyttävän "populistista". Tekoäly ja muut kiehtovat käsitteet ovat mukana, mutta tutkija tyytyy tökkimään niitä kysymysmerkeillä. Eagleman korostaa tietoisuuden syntyvät aivojen eri osien vuorovaikutuksesta eli ettei kysymys on jossain aivojen kohdassa jököttävästä erikoispalasesta vaan laadullisesti erityislaatuisesta yhteistoiminnasta. Mutta kun lukija haluaisi syventyä juuri sanottuun, Eagleman hyppää jo seuraavaan asiaan. On kuin hän haluaisi jättää osan kiinnostavista asioista kokonaan seuraavaan best selleriinsä.

Aivan erityisen avoimeksi Eagleman jättää tavattoman kiinnostavan kysymyksen siitä, voisiko aivojen "ohjelmistot" saada toimimaan jollain muullakin kuin biologisella alustalla eli onko ihmisen kaltainen älykkyys simuloitavissa tekoälyn mikropiireillä ja algoritmeilla. Eagleman tuntuu olevan varovaisesti sitä mieltä, ettei tätä mahdollisuutta ainakaan voi sulkea pois, koska tietämyksemme on vielä niin vähäinen ja aivotutkimus tarjonnee myös jatkossa suuria yllätyksiä. Samaan aikaan Eagleman varoo selvästi lupaamasta liikoja eli sortumasta tieteen popularisoijien yleiseen vikaa, amatöörilukijan harkittuun kiihottamiseen näkymillä, joiden uskottavuutta ei vielä kyetä arvioimaan.

Sekä Juha Hurme että David Eagleton ylistävät omalla tavallaan ihmisaivojen häkellyttäviä kykyjä. Hurme kuvaa, kuinka yksi on surkea säkeiden töhertäjä ja toinen jumalaisen taitava sanojen käyttäjä. Eagleton pyrkii selittämään, miksi meistä ketkään pystyvät luomaan miljoonia muita kiehtovia tarinoita, runoja ja mietelmiä. Molemmat ovat korvanneet Jumalan ihmisaivoilla, joita yksi tulkitsee luovien töiden kautta, toinen neuronien uskomattoman monimutkaisella ja -puolisella vuorovaikutuksella. Hurme jättää tarinansa hetkelle, jolloin Niemi siirtyy Ruotsista Venäjälle. Eagleton puolestaan jättää meidät pohtimaan, voiko tutkija joskus myöhemmin luvata, että "meidät", siis aivojemme sisältö, voidaan digitoida ja siirtää biologisen ruumiimme ulkopuolelle. Tieteistarinoiden perusjuttu kun on aivotutkimuksen näkökulmasta vielä kaukainen haave, ei mikään lähivuosien varma läpimurto. Jäämme siis odottamaan kahden jatkokertomuksen seuraavia osia.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti