Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Yksityinen vs yhteinen

Vaikka Anne Berner onkin nyt määrätty jonkinlaiseen hallituksen hiljaiseen nurkkaan, ehti hän sitä ennen tulla yksityistämisen edistämisen symboliksi. Tarkoitan tätä Margaret Thatcherin ajoista tuttua vimmaista, ideologista yksityistämistä, jonka maksiimi on - harvinaisen epätosi - väite, että yksityinen tekee asiat tehokkaammin ja halvemmalla. Taustalla on markkinaliberalistien yhtä epätosi väite siitä, että markkinoiden näkymätön käsi (kysynnän ja tarjonnan toisiaan tasapainoittava voima) ratkaisee ongelmat ja tuottaa parhaan lopputuloksen. Tämä ajattelu on ideologista, koska yksityistämisvaatimukset kohdistuvat sekä taloudellisesti jotenkin kuviteltavissa oleviin toimiin kuten rautateihin ja vankilatoimeen että kirjastojen tai peruskoulutuksen kaltaisiin ei-kaupallisiin asioihin.

Inhoan näitä ideologisia yksityistäjiä. En siksi, että uskoisin myöskään siihen, että ei-yksityinen on aina parempi ratkaisu. Ei ole, esimerkiksi divarit ja kauneussalongit toimivat epäilemättä paremmin yksityisinä yrityksinä kuin valtion tai kunnan tai jonkin muun yhteisön pyörittäminä. Henkilökohtaisen motiivin piiskaavaa voimaa on paha kiistää. Mutta sen yleistäminen koskemaan kaikenlaisia palveluita on potaskaa. Maailmassa on yksinkertaisesti paljon asioita, jotka ovat aivan liian arvokkaita ja tärkeitä jätettäväksi sen "näkymättömän käden" tai suomeksi sanottuna henkilökohtaisen eduntavoittelun onnistumisen varaan. Inhoan sitä ajattelutapaa, joka saa suomalaisen kunnallisvaaliehdokkaan ehdottamaan, että kirjastoon uppoavat rahat jaettaisiin tasan jokaisen veronmaksajan kesken niin että "jokainen saa sitten ostaa juuri ne kirjat joista on kiinnostunut" eli suomeksi "ettei minun varakkaana oikeistolaisena tarvitse rahoittaa kaikenmaailman pummien ilmaista lukemista". 

On vaikea punnita yksityisen ja yhteisöllisen palveluntuottajan hyviä ja huonoja puolia, koska asia on niin vahvasti poliittis-ideologisesti latautunut. Käytännössä kaikki laajaamittaista yksityistämistä ajavat ovat oikeistolaisia, keskimääräistä varakkaampia ja sitä myöten lähtökohtaisesti kokevat yhteisin verovaroin (kyllä, monet varakkaat oikeistolaisetkin joutuvat maksamaan veroja, vaikka porsaanreikiäkin on toki keskimääräistä enemmän) tapahtuvan palvelutuotannon vastenmielisenä. Yhteisomistus on perinteisesti vasemmiston tavoite, koska on karvaasti saatu nähdä, että jos asian jättää porvarin hyväntahtoisuuden varaan, liian usein se siihen jääkin. Seuraavat ajatukset eivät siis saane myötätuntoa oikealla, mutta tuskinpa sieltä kovinkaan moni on eksynyt tätä blogia lukemaan, joten mielipahan määrä jäänee vähäiseksi.

* * *

Mikä saa yksilön uskomaan, että yksityistäminen ratkaisee ongelmat? Vai onko edes mistään uskosta kysymys? Ehkä yksityistäjä vain teeskentelee välittävänsä muusta kuin omasta edusta ja ihan hyvin tietää, etteivät kaikki asiat pyöri ihmisen ahneuden logiikalla (kuten vaikkapa kirjastopalvelu). Tuntuu pahalta ajatella, että joku esimerkiksi ponnekkaasti ajaa sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämistä vain siksi, että alan yrittäjät voisivat kupata kansalaisilta entistä enemmän rahaa. Kuten edellä totesin, varmasti on asioita, joiden pyörittämiseen ei yhteisö ole paras vaihtoehto. Maailmassa on paljon asioita, joissa tärkeintä on henkilökohtainen kunnianhimo, vimmainen paneutuminen yksityiskohtiin, pettämätön ammattitaito ja ennen muuta halu tehdä juuri sitä, minkä hallitsee.

Mutta vastapainona on valtavasti asioita, joita ei missään tapauksessa pidä jättää yksityisen eduntavoittelun armoille. Useimmat nyökyttelevät, kun tässä yhteydessä mainitsee peruskoulutuksen, kirjastot ja poliisin (jätän armeijan harkitusti pois, sen pohdiskelu vaatisi ihan oman tekstin). Mutta miksi ihmeessä apteekit, rautatiet, julkinen liikenne tai vakuutukset eivät kuulu samaan joukkoon kaikkien mielestä? Kaikki tiedämme, että lääkkeet maksavat liikaa, koska apteekit ovat yksityisiä ja apteekkarit johtavat useimmissa kunnissa veroäyritilastoja. Miksi lääkevalmisteilla ylipäätään pitäisi saada käydä kaupallista kilpailua? Minulle se on täysin käsittämätön ratkaisu. Samanlainen on vakuutuslaitos. Yksityinen vakuutusyrittäjä on silkka paradoksi. Vakuutusyrittäjän tavoite on (a) veloittaa vakuutettavalta maksimisumma rahaa vahingosta, joka (b) ei koskaan ole tarkoitettu yrittäjän maksettavaksi. Siksi ovat olemassa ne pienellä printatut osiot, joissa todetaan kaikki ne tilanteet, joissa vakuutus kuitenkaan ei ole voimassa. Kaikkien tuntema kauhistus on "vakuutuslääkäri", jonka ainoa tehtävä on todistella, ettei vakuutetulla ole korvaukseen oikeuttavaa vaivaa.

Minusta on häpeällistä, että edes osa sosiaali- ja terveyspalveluista on yksityisiä ("kauneuskosmetologia" ei mielestäni kuulu soteen). Toisen hädänalaisen tilanteen hyödyntäminen taloudellisesti on minusta moraalitonta touhua, jonka pitäisi olla rikoslaissa kiellettyä, ei suinkaan sallittua tai peräti edistettyä, kuten tällä hetkellä ns. terveysyrittäjien bisnes on. En myöskään käsitä, miksi kansalaisten oikeus päästä paikasta A kaikkiin muihin paikkoihin B-Ö kohtuuhintaan kohtuullisella aikataululla on jätetty pääosin kaupallisen yritteliäisyyden varaan, kun kuitenkin tiedetään ja on kaikkialla nähty, että tuloksena on hyvien palveluiden keskittyminen sinne, missä on riittävästi maksukykyisiä ihmisiä. Joukkoliikennepalveluiden tulisi olla perustuslakiin kirjattu oikeus. Jos yhteiskunnan tarjoamien joukkoliikennepalveluiden lisäksi on innokkaita yrittäjiä, jotka tarjoavat lisäpalveluita julkisiakin halvemmalla, mikäpä siinä. Mutta onhan se nyt ihan kohtuutonta, että Kajaanin rautatieasemalta ei pääse Sotkamoon ja Kuhmoon jokaiselta Helsingistä tulevan junan jatkeeksi. Juuri tällaisilla typerillä yksityisillä ratkaisuilla maa tyhjenee ja väki keskittyy pariin "kasvukeskukseen".

* * *

Olen täysin tietoinen siitä, että yhteisön palvelumonopoli voi johtaa huonon palvelun lisäksi tuhlailuun ja yleiseen leväperäisyyteen. Ratkaisuna ei kuitenkaan ole sekoittaa soppaan yksityisen yrittäjän oman edun tavoittelua vaan riittävän avoin ja julkinen valvonta. Yhteisten palveluiden valvontaa ei saa keskittää jonnekin ministeriön uumeniin vaan sen täytyy olla siellä missä palvelu ja palvelun käyttäjät ovat. Kyllä käyttäjä valvoo ja huomauttaa, jos se mahdollisuus tarjotaan. Siinä missä kaupallista yrittää yritetään pitää kaidalla tiedää sillä, että "asiakas äänestää jaloillaan", julkisen palvelun kohdalla periaatteena tulee olla "käyttäjä tuntee palvelusta vastaavat". Minusta julkisessa palvelussa olevan täytyy olla kansalaisen tunnistettavissa, oli hän kirjaston tiskillä tai bussin ohjaamossa. 

Yksityistämistä ei yleensä vaadita sinne, missä bisneksen voitollinen tekeminen ei näytä mahdolliselta. Yleisesti ottaen näin onkin, mutta jopa kirjaston kaltainen palvelu saattaa ankarimpien ideologien mielessä vaikuttaa kiusalliselta anomalialta, joka pitäisi saattaa "normaalin" markkinatalouden piiriin. Jokunen hapuileva yritys on tehtykin maksullisen kirjavuokraamon suuntaan. Erittäin huonolla menestyksellä. Ainoa jollain lailla menestynyt bisnes on tieteellisten julkaisujen myyminen tieteellisille kirjastoille. Senkin kohdalla sietämättömän korkeat hinnat ovat johtaneet mittaviin boikottitoimiin, joihin ovat yhtyneet kirjastojen lisäksi myös tieteellisen tiedon tuottajat ja käyttäjät.

Lapsenuskoinen ajattelee, ettei kukaan niin hullu ole, että yrittäisi tehdä bisnestä esimerkiksi maantien kaltaisen perusinfrastruktuuriin kuuluvan asian kanssa. Se on valitettavasti täysin väärä luulo. Kaikki mitä ihmisten on pakko tehdä, herättää kaupallisen saalistajan mielenkiinnon. Teoriassa voimme hohottaa ajatukselle, että hengittämisestä ja veden juomisesta pitäisi maksaa yksityiselle yrittäjälle. Todellisuudessa vallitseva taloudellinen paradigma lähtee juuri tästä: jos jotain voi hoitaa yksityisen yritteliäisyyden kautta, se täytyy hoitaa sitä kautta. Ilman kohdalla olemme toistaiseksi turvassa, koska kukaan ei ole vielä keksinyt, miten ilmasta tehtäisiin yksityisomistuksessa oleva niukkuustuote. Veden kohdalla tilanne on toinen maapallon kuivemmissa osissa. Siksi on tärkeää, ettei luovuteta pois ideaa siitä, että kaikille tärkeitten asioitten palvelutuotannon täytyy säilyä yhteisissä käsissä. Henkilökohtainen luksus olkoon yksityisyritteliäisyyden kultamaa jatkossakin, mutta vain se.

1 kommentti:

  1. Anu Partanen vertailee kirjassaan Pohjoinen teoria kaikesta (Tammi 2017) Suomen ja Yhdysvaltain verotusta ja mitä sillä saa. Toisin sanoen julkisin varoin rahoitettavat palvelut ja yksityiset. Luulen että nauttisit kirjasta suuresti.

    "Viimeisenä vuotena, jonka asuin Suomessa ja työskentelin kokopäiväisesti, tienasin 47 700 euroa eli reilusti yli mediaanitulon. Kuinka paljon maksoin veroja? Tulo- ja kunnallisverojen sekä sairausvakuutusmaksujen yhteenlaskettu summa oli 13 500 euroa eli 30,6 prosenttia tuloista.
    […] Tässä muutamia asioita, jotka ostin suomalsilla veroillani: hyvin toimiva ja kattava terveydenhuolto, kokonainen vuosi osittain korvattua sairauslomaa, lähes vuosi palkallista vanhempainvapaata jokaista lasta kohti ja pienempi kuukausimaksu kahden lisävuoden ajan (mikäli jompikumpi vanhemmista päättäisi jäädä kotiin hoitamaan lasta pidemmäksi ajaksi), edullinen ja korkealaatuinen päivähoito, yksi maailman parhaista peruskoulutuksista, ilmainen yliopisto tai muu valmistava oppilaitos.” (S. 215-216.)

    ”Olin kuullut koko ikäni juttuja siitä, miten Euroopassa oli paljon korkeampi verotus kuin Yhdysvalloissa. Siksipä yllätyinkin melkoisesti, kuinka korkea amerikkalainen veroasteeni oli, kun laskin yhteen kaikki Yhdysvalloissa maksamani tuloverot ja sosiaaliturvamaksut: liittovaltion, osavaltion ja kaupungin tuloverot sekä eläke- ja Medicare-maksut. [… K]iinteistöverot ovat Yhdysvalloissa tyypillisesti paljon korkeampia kuin Suomessa. Kun olin käynnistänyt pari vuotta uutta uraani freelancetoimittajana New Yorkissa, vuoden 2011 tuloni olivat kulujen jälkeen jokseenkin vaatimattomat noin 30 000 euroa. Selvitettyäni verovuoden talouskiemurat tein laskelmat. Kävi ilmi, että maksaisin New Yorkissa enemmän veroja kuin Suomessa, mutta saisin rahoillani huomattavasti vähemmän vastinetta.” (S. 230.)

    (Vielä toistaiseksi lapseton) Partanen ei Yhdysvalloissa verojensa vastineeksi saanut sairauspäivärahaa, vanhempainvapaakorvauksia, edullisia päivähoitomaksuja eikä lapsilleen koulutusta, ja maksettuaan kaikki verot Yhdysvalloissa hänen oli edelleen käytettävä tuhansia dollareita sairausvakuutukseensa.

    ”Veroasteiden analysointi on kuitenkin edelleenkin jokseenkin turhaa, ellei kerrota, mitä rahojen vastineeksi saa. Pohjoismaalaisten verorahoilla saamat hyvät ja luotettavat palvelut – mukaan lukien kaikille kuuluva julkinen terveydenhuolto, edullinen päivähoito, ilmainen koulutus, anteliaat sairauspäivärahat, vuoden mittaiset vanhempainvapaat, eläkkeet ja niin edelleen – saattavat maksaa amerikkalaisille kymmeniä elleivät satojatuhansia dollareita vielä verojen jälkeenkin.”

    Yhdysvalloissa pitää lisäksi itse säästää eläkettä varten, Suomessa siitä huolehtivat työeläkemaksuja sijoittavat eläkeyhtiöt. Lasten varttuessa opiskeluikään vanhempien menot räjähtävät, yliopistot maksavat huimia summia. Lasten koulutuksen vanhemmille aiheuttamasta talousongelmasta Partanen kirjoittaa pitkästi.

    VastaaPoista