Olen ns. kontrollifriikki. Olen myös ylivarovainen, suhtaudun fyysiseen turvallisuuteen liioitellen ja kärsin voimakkaasta korkean ja ahtaan paikan kammosta. Moni asia on pahentunut iän myötä, lapsena kyllä kiipeilin puihin ja tunkeuduin ahtaisiin luoliin vielä nuorena aikuisenakin. Mutta en enää pitkään aikaan. Olen klassinen arkajalka pelkuri, jolle ns. ekstreme-harrastukset eivät ole pelkästään vieras, vaan tyystin torjuttu asia. Jos jossain kuvavirrassa eteeni tulee kuva tai videonpätkä tyypeistä temppuilemassa jonkun radiomaston huipulla tai 600-metrisen pystysuoran pudotuksen reunalla, en jää ahdistumaan, vaan siirryn pois refleksin nopeudella. Katsoisin mielelläni näkymiä maanalaisista luolista, mutta en voi katsoa niitä osia, joissa sukeltaja työntyy vaivalloisesti läpi 30 cm levyisestä aukosta, jonka toisella puolella olevasta maailmasta ei ole mitään tietoa. Ajatus tukehtumiskuolemasta on kauhistuttava, vaikka kuolema sinänsä ei pelota.
Olen tietoinen siitä, että kaikki ihmiset eivät ole kaltaisiani, vaikka myös kohtalontovereita on. Myönnän avoimesti, etten enää muista, millaista on olla niin, ettei mahanpohjasta vihlaise pelkkä ajatus riskipitoisesta toiminnosta, josta rationaalisesti tarkastellen kaikki selviävät vaurioitta. Esimerkiksi Lintsillä minusta ei ole paljon iloa reippaille lapsille, koska ainoat laitteet, joihin uskallan pujahtaa mukaan, ovat Toukkajuna ja maksuton näköalakiekko, joka nousee kyllä kauhistuttavan korkealle, mutta jossa voi nojautua kohden kiekon keskipistettä ja pitää kaiteesta kiinni. Itse asiassa muistan hetken, jolloin ahtaan paikan kammoni ryöpsähti esiin. Olimme lasten kanssa menossa katsomaan Saint-Michelin kumpuhautaa (tumulus) Ranskan Carnacissa heinäkuussa 1990. Kun ovi iskettiin perässämme kiinni ja kirkas auringonpaiste muuttui hautakammion pimeydeksi, jouduin paniikkiin. Lapset rynnistivät uteliaina käytäville, mutta isäpappa huohotti eteisessä ja psyykkasi itsensä uskomaan, että paikka on täysin vaaraton. Luultavasti vain lasten läsnäolo sai minut onnistumaan. Vähitellen silmätkin uskoivat, että siellä haudassa ihan pimeää ollutkaan ja toisessa päässä sokkeloa oli kuin olikin lukitsematon ovi vapauteen.
Korkean paikan kammoni on tullut todistetuksi kymmeniä kertoja mitä pienimpien ja sievimpien näkötornien alatasanteella. Saan itseni pakotettua Viikin lintutorniin, koska reitti on aika suljettu, eikä alaspäin näe. Mutta jos on pelkät ritilät ja pudotus näkyy joka puolella, reiteni muuttuvat nopeasti käyttökelvottomaksi hyytelöksi, eikä mikään mahti saa minua ylemmäs. Paniikkini ulottuu myös niihin muihin ihmisiin, joiden näen olevan pudotuksen partaalla. Eikä kyse tarvitse olla omista tai tutuista lapsista, ihan kuka tahansa kelpaa. Siksi en voi katsoa äärimmäisiä harrastushurjasteluja, koska minua vihloo sietämättömästi. Olen paljon pohtinut syytä tai syitä siihen, miksi suhtaudun niin vahvasti tällaisiin sinänsä tavallisiin pelonaiheisiin. En ole maailman ainoa korkean ja ahtaan paikan kammoinen, meitä on paljon. Mutta miksi en pelkää hämähäkkejä tai käärmeitä (varon toki myrkyllisiksi tietämiäni), avoimia paikkoja tai jotain muuta fobioiden suuresta perheestä? Miksi en pelkää avoimia paikkoja, mutta istun teatterissa mieluiten rivin siinä päässä, josta on helpoin päästä pois esimerkiksi tulipalon sattuessa?
* * *
Luulen lopultakin löytäneeni selityksen fobioitteni ytimeen. Kyse ei ole pelkästään sinänsä luonnollisesta vakavan loukkaantumisen tai kuolemisen mahdollisuudesta, jotka molemmat sisältyvät korkeisiin ja ahtaisiin paikkoihin (en ahdistu asioista, jotka eivät oikeasti ole vaarallisia ihmisen terveydelle ja hengelle). Ainakaan omalla kohdallani ei ole kysymys vahingon todennäköisyydestäkään; minulle on yhdentekevää, onko satoja metriä syvän kanjonin yli rakennettu silta täysin turvallinen, täysin turvallinen tuulettomassa säässä vai turvallinen, kun noudatetaan annettuja ohjeita. Mikään rationaalinen turvallisuuden peruste ei toimi, koska pohjimmiltaan en laskelmoi turvallisuuden todennäköisyydellä. Minulle on turha vakuutella, että jokin on "täysin turvallista", kun pystyn itse toteamaan, että ilmaisu on katteeton ja tarkoittaa todellisuudessa turvallisuutta hyvin täsmällisin ehdoin ja oletuksin, joitten ulkopuolella turvallisuutta ei enää kukaan takaa. Mikään tekninen rakennelma ei ole sataprosenttisen kestävä. Yllättävällä sattumuksella on rajattomasti vaihtoehtoja.
Pystyn palauttamaan mieleeni hetken, jolloin tajusin, mitä itse asiassa pelkäsin, vaikka en tuolloin vielä osannut yhdistää ajatusta myöhemmin voimistuneisiin fobioihin. Puhutaan jostain 1990-luvun lopusta, jolloin pelasin jonkin aikaa ensimmäisiä 3D-toimintapelejä. Ne viehättivät uteliaisuuttani, jota kaksiulotteiset tasohyppelyt ja vastaavat eivät ole koskaan kutkuttaneet. Ensimmäinen Doom oli vaikuttava, koska vaikka sen grafiikka oli nykypäivän näkökulmasta naurattavaa tai säälittävää, sen ja mielikuvituksen avulla oli kuitenkin mahdollisuus eläytyä tilanteisiin aivan uudella tavalla. Tätäkin tärkeämpää oli pelissä kuolemisen ja henkiin heräämisen kokemus. En enää muista, mikä noista ensimmäisen aallon peleistä oli kyseessä, ehkä Doom II, mutta siinä piti liikkua ison alueen läpi hyvin kapeita väyliä pitkiin, käytännössä eräänlaisten kuilujen ohuita reunamia pitkin. Tila oli pimeä, väylän erotti juuri ja juuri. Jos astui vähänkin sivuun, putosi kuiluun ja kuoli.
Olin pitkään jännityksestä aivan sairaana ja odotin kauhulla sitä putoamista, joita tapahtui varmaan kymmenen ennen onnistumista. Eläydyin tilanteeseen ikään kuin se olisi ollut todellisuutta. Riittävän monen ylösnousemuksen jälkeen tajuntaani hiipi kuitenkin kumouksellinen ajatus: kauhuun ei ole syytä, koska tämä on peli, jossa ei oikeasti tapahdu peruuttamattomia vahinkoja. Tämän oivalluksen jälkeen pystyin pelaamaan jatkossa vastaavissa tilanteissa pelkästään ihokarvat pystyssä, mutta en maha kouristellen ja iho hikoillen. Myöhemmin olen tajunnut, että en pelkää vahinkoja sinänsä. Pelkään peruuttamattomia vahinkoja. Olen leikannut kymmeniä kertoja puukolla sormiani, saanut polviini verinaarmuja ja vastaavia, kaikille tuttuja pikkuvahinkoja. En ole ollut niistä huolissani, vaikka en ole niitä halunnutkaan. Olennaista on ollut, että tällaiset haavat ja naarmut paranevat, niistä toipuu, niistä ei seuraa peruuttamatonta vahinkoa.
* * *
Fobiani pohjautuvat siis peruuttamattoman vahingon pelkoon. En usko olevani ainoa, joka kärsii vähemmän elokuvassa syntyvästä ampumahaavasta olkapäässä kuin yakuzan tai mafioson katkaisemasta sormesta. Edellinen paranee, jälkimmäinen ei. Kun sormi on katkaistu, sitä ei enää ole. Kun ihmisen silmä sokeutuu jonkun typerän kiven tai huolimattomasti käsitellyn terävän esineen takia, sitä silmää ei saa takaisin. Jos ihminen lipsahtaa yli Norjan Preikestolenin näköalapaikan jyrkänteen reunan, hän kuolee 604 metrin pudotuksen jälkeen peruuttamattomasti ja varmasti. Jos maanalaisissa veden täyttämissä luolissa sukeltava jää kiinni ahtaaseen väylään, eikä häntä saada ajoissa pelastetuksi, kuolema on varma, peruuttamaton. Vahingon ja vahingon välillä on siis laadullinen ero. Yksi on harmillinen, mutta korjaantuva. Toinen on lopullinen, peruuttamaton.
Vaikka en haluaisi, joudun silti myöntämään, että minua syvästi kauhistuttava peruuttamaton vahinko on monelle muulle vastustamattoman kiihottava mahdollisuus haastaa itsensä ja tavoitella mielihyvän ryöppyä, jollaisesta minulla pelkurilla ei ole mitään käsitystä eikä tule koskaan olemaankaan (paitsi siinä toivottavasti ei-toteutuvassa tilanteessa, jossa joudun tahtomattani peruuttamattoman onnettomuuden uhriksi, mutta sitten jotenkin selviän hengissä ja ilman peruuttamattomia vahinkoja). Olen varma, että jokaisella ison riskin ottajalla on uteliaisuuden ja näyttämisen halun lisäksi kysymys sen mielihyvän tavoittelusta, jota selviäminen hengenvaarallisesta teosta tuottaa. En tiedä, mitä kaikkia hyvän olon aineita elimistö vereen pumppaa, kun aivot toteavat adrenaliiniryöpyn jälkeen uhkapelin onnistuneen ja persoonan olevan täysin elossa, kenties jopa juhlittuna sankarina. Mutta noita kemiallisia stimulantteja moni janoaa ja on valmis ottamaan suuriakin riskejä niitä saadakseen.
Tiedän, että fobiat rajoittavat elämääni. Minulta jäävät näkötornit, luolat ja kaupunkien epämääräiset alueet kokematta. Harmittelen itsekin sitä, että vaikka pystyn lentokoneessa psyykkaamaan läpinäkymättömän lattian ansiosta itseni näennäisen rauhalliseksi, koen jokaisen matkustuksen jossain määrin epämukavana. Lentokone voi pudota, laiva voi upota, juna voi suistua raiteilta jne. Jopa henkilöautoon istuminen on minulle hiukan ahdistavaa sekä siksi, että olen ylipäätään ahdettuna pieneen metallipurkkiin että siksi, että tuo metallipurkki kiitää kohta tappavan kovalla vauhdilla tuhansien muiden metallipurkkien keskellä ja peruuttamattomat vahingot estää vain niinkin epämääräinen asia kuin ajajien havainnointi- ja reagointinopeus. Mutta minkäs teet, ihminen ei ole tässäkään mielessä vapaa. En lupaa muuttua, kuolen varmasti yhtä paljon peruuttamatonta vahinkoa pelkäävänä kuin elänkin. Hetkinen, huomauttaa tarkka lukija, enkö juuri aiemmin todennut, etten pelkää kuolemaa vaan kuolemisen tapaa? Juuri näin. Kuolema itsessään on tervetullut, mutta jos valita saan, mieluummin ei kiitos elävältä haudattuna tai 300-metrisen televisiomaston huipulle jätettynä.
Kävin läpi joukon ahdistavia kuvia vain todetakseni, etten ainakaan niitä halua tämän tekstin yhteyteen. Lopulta löysin tämän näennäisklaustrofobisen, mutta todellisuudessa seesteisen rauhallisen kuvan. Se on otettu elokuussa 2022 Gotlannissa Holmhällarin suojelualueella.
Hyvä kuva!
VastaaPoista