Kiinalainen juttu

Kannattaako suomennoksena julkaistavan kirjan nimeä ruveta kauheasti muuttamaan siitä, mihin kirjoittajat ja alkuperäinen kustantaja ovat päätyneet? Uusi keisari Xi Jinping herättää nimittäin odotuksia ja mielleyhtymiä, joita alkuperäinen nimi Xi Jinping - der mächtigste Mann der Welt ei ole lähelläkään. Kirjan kirjoittajat, saksalaiset veteraanitoimittajat Stefan Aust (Der Spiegelin entinen päätoimittaja) ja Adrian Geiges (mm. Sternin kirjeenvaihtaja ja Bertelsmannin kiinalaisen tytäryhtiön toimitusjohtaja) eivät muistaakseni kertaakaan esitä vertausta Kiinan aiempiin keisareihin, vaan he avaavat Xi Jinpingin tämänhetkisen mahtiaseman taustoja liioittelua ja sensaatiohakuisuutta vältellen. Veikkaan, että Bazar Kustannuksen ratkaisu ei ole välttämättä ollut saksalaisten mieleen. He eivät nimittäin katso olevansa väittämässä mitään täsmällistä, vaan esittelevät Xin sisä- ja ulkopoliittisia linjauksia sekä teoriassa että käytännössä.

Kirja on jopa yllättävän kuivakka, eikä Sari Ristolaisen asiallinen käännös anna vihjeitä siitä, että alkuteos olisi ollut tätä riehakkaampi. Kirjoitusvirheitä on vähän, mutta henkilöhakemiston puuttuminen on selvä kustantajan moka, kiinalaisten nimien haltuunotto on suomalaiselle lukijalle muutenkin haastavaa. Kun yhdessä kohdassa puhutaan "punaisista taistolaislauluista", on vaikea tietää, onko kyse kääntäjän alitajuisesta virheestä ("taistelulauluista") vai harkitusta piiloviestistä. Austin ja Geigesin kirjallinen yhteistyö ei ehkä ole ollut täysin saumatonta, sen verran asioita toistellaan ja varmistellaan, että muistaahan lukija nyt varmasti tämän ja tämän asian.

Mitään varsinaisesti uutta Kiinan tapahtumista ei kirja kerro, mutta ainakin itselleni juuri Xi Jinpingin henkilöhistoria sisälsi paljon informaatiota, jota en ole tiennyt (en ole varsinainen "sinologi" missään suhteessa, korkeintaan utelias generalisti). Toisaalta kaikki hänen persoonaansa liittyvä teksti on selvästi kohteliaan suodattimen läpi kuljetettua, minkä lisäksi hetkittäin oikein hieraisee silmiään, kun muuten niin pontevan antikommunistiset kirjottajat näkevät Xin politiikan myös ymmärtäväisin silmin ja ennen muuta päästävät ääneen monia saksalaisia toimijoita, jotka puolustelevat Kiinan valitsemaa politiikkaa, vaikka eivät kaikista sen yksityiskohdista olekaan samaa mieltä. Tältäkään osin kirjan suomenkielinen otsikko ei vastaa ollenkaan kirjan sisältöä.

* * *

Edellä sanotusta ei pidä päätellä, että Aust ja Geiges olisivat Kiinan kommunistisen puolueen uskollisia sotureita. He kritisoivat maan demokratiavajetta (demokratiaa ei ole edes muodollisesti) voimakkaasti ja kuvaavat esimerkiksi Kiinassa valittua totaalista henkilövalvontaa samaan aikaan vaikuttavana esimerkkinä modernin digitaalisen tekniikan hyödyntämisenä ja eurooppalaisen individualismin syvimpänä painajaisena. Kiinan puoluekeskeisyyttä ja -valtaa kuvataan jokseenkin inhorealistisesti, mutta jostain syystä Aust ja Geiges eivät pohdi enempää kysymystä siitä, kuulostaako virallinen propaganda kiinalaisten korvissa yhtä naurettavalta, pompöösiltä ja epäuskottavalta kuin eurooppalaisen mielestä. Pikemminkin kirjoittajat korostavat uudestaan ja uudestaan, että puolueen linjalla on vankka kannatus, koska kiinalaisia kiinnostaa vain arjen sujuvuus.

Itselleni tuli tuon tuostakin olo, että jokaisen kiinalaisten viranomaisten kanssa tekemisiin ryhtyvän täytyy kyetä teeskentelemään huippunäyttelijän veroisesti ja jaksaa kuunnella päivästä toiseen sisällyksetöntä menestyspropagandaa, joka muuttaa kurjuuden loistoksi ja vääryydet oikeudeksi. Aust ja Geiges ovat selkeästi päättäneet, että heillä on kahdet kasvot: kovaakin kritiikkiä pehmentää sen toteaminen, että Kiina on toteuttanut uskomattomia harppauksia, vaikka esimerkiksi ympäristötuhojen hinta on ollut hirvittävä. Kirjoittajat eivät ole halunneet piilottaa sitä, että Xi Jinpingin johdolla Kiina on aivan oikeasti eikä vain propagandan tasolla noussut maailman johtavaksi teollisuusmaaksi ohi Yhdysvaltojen. Xi vakuuttaa, että Kiina haluaa toimia globaalina hyvän jakajana, ei Yhdysvaltain kaltaisena maailmanpoliisina. Ongelma on, että kiinalaisten ja varsinkin vähemmistökansallisuuksien todellisuutta havainnoimalla on vaikea Xin lupauksiin uskoa.

Xi Jinping on osoittanut odotukset hallinnon pehmentymisestä katteettomiksi. Hän on jatkuvasti kiristänyt otetta sekä Kiinan sisällä että sen ulkopuolella. Vaikka han-kiinalainen on kaikissa tilanteissa etuoikeutettu uiguureihin tai tiibetiläisiin verrattuna, Xin ankara suhtautuminen vähäiseenkin kritiikkiin ja itsenäiseen ajatteluun on kauhistuttavaa luettavaa. Kiinalainen poliisi on sekä mieli- että väkivaltainen, eivätkä aina edes hyväveliverkostot pelasta tavallista kansalaista kohtuuttomalta kohtelulta. Tämä ei ole vahinko, vaan poliisi toimii, kuten johtava puolue ohjeistaa. Ei ole liioittelua sanoa, että Xi Jinpingin johtama Kiina on päättänyt toteuttaa sataprosenttisen kansalaisten valvonnan, paljastaa kaiken, vähäisenkin itsenäisen ajattelun ja rangaista ankarasti jokaista, joka antaa vähäisenkin aiheen mielivaltaiseen tuomioon. Kiina ei ole edes muodollisesti demokraattinen, vaan se on yhden puolueen diktatuuri ja juuri tällä hetkellä tuota diktatuuria ohjaa lujin ottein Xi Jinping.

* * *

Kirjassa pohdiskellaan jossain määrin sitä, miten Xi ja muut johtajat hahmottavat propagandistisen ideologiansa ja kapitalistisen tuotantotavan välisen ristiriidan. Tällä hetkellä pääpaino on selkeästi "kiinalaisuuden" korostamisessa eli nationalismin nostamisessa sosialismin rinnalle. Omissa korvissani kiinalaisten "sosialismi" on kovin ontto käsite, koska siitä puuttuvat kokonaan oikeusvaltion ja kansalaisten aidon osallistumisen mahdollisuus. On totta, että Kiina haastaa ns. läntisen kapitalismin, mutta vain taloudellisesti. Se ei edes yritä esittää olevansa teknisesti demokraattinen. Kun on riittävän iso, ei tarvitse varsinaisesti miellyttää ketään muuta. Riittää, että tottelevat. Se näyttää olevan Xi Jinpingin keskeinen ideologia matkalla kohti maailmanhegemoniaa, jota moni kammoksuu, mutta moni myös odottaa innostuneena, koska länsimaitten militaristinen ja siirtomaahenkinen sortovalta ei sekään herätä minkäänlaista sympatiaa.

Tässä yhteydessä on aina kysyttävä, voiko maailma aidosti luottaa siihen, että Kiina haluaa kyllä olla ykkönen, mutta ei muiden kustannuksella. Kiina on käyttänyt valtavasti rahaa saadakseen valtaa, mutta ennen muuta vaikutusvaltaa ympäri maailmaa. Se on toiminut toisin kuin Yhdysvallat, joka alisti suuren osan maailmasta valtansa alle lähinnä uhkailemalla, kaatamalla hallituksia ja silkalla rahan voimalla. Kiina on toiminut hitaammin, mutta ehkä taitavammin. Se on jakanut rahaa, mutta halunnut vastineeksi joko passiivisen tai aktiivisen tuen omille pyrkimyksilleen. Kun tarpeeksi rahaa siirtyy valtiosta toiseen, halu julkiseen kritiikkiin vaimenee tehokkaasti. Tämän kirjan perusteella Kiina on jo "ostanut" merkittävän osan maailmasta hallintaansa. Omahyväiset entiset siirtomaaisännät eivät asiaa ehkä hahmota, mutta kun hahmottavat, on jo myöhäistä reagoida.

On vaikea kiistää kiinalaisten oikeutta rakentaa tulevaisuuttaan haluamallaan tavalla. On kuitenkin mahdotonta tietää, keiden tahdon mukaisesti Kiina tällä hetkellä kehittyy. Kun puolue on itse itseään täydentävä suljettu organisaatio, eikä kansalaisilla ole edes alkeellisia lailla turvattuja vaikutuskanavia, on lähinnä arvailua, kuinka vahva tuki Xi Jinpingin politiikalla on kansan keskuudessa. Siitä päätellen, miten vahvaa poliisi- ja valvontavaltiota Xi pontevasti kehittää, hän pelkää omia kansalaisiaan enemmän kuin vaikkapa Yhdysvaltain asevoimia, jotka härkkivät herkeämättä Kiinan rajoilla (Kiina ei ole moiseen syyllistynyt, vaan on pitänyt asevoimansa tiukasti omalla maaperällä). Ehkä kyseessä on täydellisen yksinvallan tuottama näköharha, joka synnyttää vainoharhaisuutta ja epäluuloisuutta. Näennäisesti Xi Jinping voi nukkua rauhassa, mutta hänen toimensa ja ankaruutensa vihjaa, että tämä keisari tietää olevansa jonkinlainen nykypäivän Stalin.