Kirja maanalaisista asioista

Marisen silloin tällöin käännöskirjojen otsikoiden ratkaisuista, koska en periaatteessa hyväksy sitä, että käännöstä levitetään semanttisesti eri nimellä kuin originaalia. Marcus Rosenlundin Maanalainen elämä (S&S 2024, suomennos Veli-Pekka Ketola) on taas tällainen tapaus. Rosenlund on kirjoittanut kirjan Den underjordiska boken, joka ei nyt ollenkaan ole sama asia kuin "Maanalainen elämä"! Kun kirjan on lukenut, näkemys myös vankistuu; tämä on kirja kaikenlaisesta maanalaisesta ja itse asiassa enimmäkseen vähemmän elämästä kuin kivestä. Onneksi käännösnimi ei vaikuta kirjan sisältöön, suomennos on hyvin sujuva. Sen sijaan on pakko ääneen kysäistä, ollaanko Kustantamo S&S:llä tyytyväisiä kirjan alkupuolen painojälkeen? Ikävämpi vaihtoehto nimittäin on, että oikoluku ja jäänyt tekemättä ja alkupuolen sivuilta löytyy iso joukko yhteen kasvaneita sanoja, jotka eivät ole yhdyssanoja. Ilmiötä voi esiintyä, jos kirjainten välejä säätelevä ohjelma menee sekaisin ja pakottaa sanat mahtumaan riveille poistamalla tyhjävälin kokonaan. Tämä vain huomiona asiasta, joka ei ole kirjoittajan vastuulla.

Rosenlund on löytänyt oivan ekologisen lokeron tiedettä popularisoivalle työlleen sekä Ylen ruotsinkielisellä puolella ohjelmallaan Kvanthopp että suosituilla luontoaiheisilla kirjoillaan, joiden sarjaan myös Maanalainen elämä neljäntenä sijoittuu. En ole jostain syystä näihin Rosenlundin kirjoihin aiemmin törmännyt, mutta kun tässä oli luvassa luolia, louhoksia ja geologiaa, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta. Sain nopeasti huomata, että Rosenlundin ote on totta tosiaan rento ja hänen assosioivat loikkansa usein sekä nopeita että pitkiä. Kirja ei missään nimessä jumitu geologian vaiheisiin, vaikka se asian luonteen takia onkin jonkinlainen kivinen ja punainen lanka.

Jotkut kirjan esittelemät ilmiöt olivat tuttuja, osa ei. Näin onkin hyvä, sillä reissulla on mukavampaa, kun ei ole koko aikaa täysin ulalla, mutta ei myöskään haukottele kaiken tuttuutta. Rosenlund kertoo avoimesti kärsivänsä sekä ahtaan että korkean paikan kammosta ja saa näin kohtalontoverin nyökyttelemään ymmärtäväisesti. Se kun tarkoittaa, ettei voi koskaan omakohteisesti tutustua moniin maan pinnan kätkemiin ihmeellisyyksiin, koska se edellyttäisi työntymistä kapeiden rakojen välistä siinä uskossa, että toisella puolella odottaa valtava halli täynnä ihmeitä. Pahinta kaikessa on se, että sama ryömintä täytyy tehdä monissa kohteissa uudelleen ja uudelleen - ja sitten palatessa sama vielä uusintana. Samahan koskee myös oikein korkeita kohteita (joita on tässä kirjassa onneksi vähemmän), eikä fobiasta kärsivä osaa sanoa, onko nouseminen vai laskeutuminen kauhistuttavampaa.

* * *

Tässä ei tietenkään ole tarkoitus pilata kirjaa lukemattomien edessä olevaa löytämisen ja yllättymisen iloa, mutta sallittaneen muutamaa erityisen kiintoisaa tapausta hiukan hipaista. Yksi tällainen on Mary Anning ja hänen käsittämätön palveluksensa paleontologiselle tutkimukselle aikana, jolloin vain vauras, valkoinen mies saattoi ja sai olla tutkija. Mary Anningillä ei ollut ainuttakaan tarvittavaa ominaisuutta, mutta koska hän syntyi Lyme Regisin kylään Englannin Dorsetissa 1799, hänellä oli mahdollisuus yrittää pysytellä hengissä keräämällä kallioseinämän rapautumisen rannalle tuomia muinaisten eläinten jäänteitä ja myymällä ne (halvalla) niille oikeille tiedemiehille. Kerääminen ei ollut mitään romanttista vanhojen luiden putsailua harjalla, vaan jääkylmällä rannalla nopeasti tehtyä pelastustyötä säästä riippumatta, sillä jos ei fossiileja nopeasti korjannut talteen, meri hotkaisi ne salamannopeasti sisuksiinsa palauttamatta koskaan mitään.

Mary Anning onnistui löytämään jurakautisista kalliosta irronneita, tieteelle siihen asti tuntemattomia eläimiä, joista sittemmin on tullut yleisesti tunnettuja aikakauden symboleja, kuten kalalisko Ichthyosaurus, joutsenlisko Plesiosaurus ja lentolisko Pterodactylus. Tarinan ikävämpi puoli syntyy siitä, että vaikka Anningin kanssa asioineet miespuoliset tutkijat arvostivat hänen uurastustaan (se sisälsi myös paljon alan perusteiden opiskelua), varsinaista tieteellistä kunniaa ja mainetta hänelle ei suuremmin suotu, ei myöskään löytöjen todellista arvoa vastaavia palkkioita, vaikka se nälkä pysyikin loitolla. Senkin vähän, minkä Anning oli saanut kerättyä sukanvarteen, hän menetti jollekin huijarille ja kuoli 47 vuoden ikäisenä. Todellinen kiitos ja arvostus tulivat vasta paljon myöhemmin, toivottomasti myöhässä, kuten niin usein.

Tällaiset tarinat Rosenlund osaa kertoa erinomaisella tavalla, joka muistuttaa enemmän tarinointia nuotion äärellä kuin luonnontieteellis-historiallista pienoisluentoa. Myös suolan historiaa kuvaava luku on samantyyppinen, vaikka vähemmän henkilöhistoriallinen. Kun Suomen kallioperästä puuttuvat useimmat Välimeren ja Keski-Euroopan ihmeellisyydet, voimme vain kateellisina lukea kuvausta vuorten sisään kaivetuista valtavista suolasaleista, joiden sisältö on vuosisatojen aikana kulkenut ihmisten elimistön läpi takaisin sinne, mistä se on peräisinkin eli valtameriin. Välimeren pohjassakin on valtava kiteytyneen suolan kerros, koska kauan aikaa sitten Gibraltarin salmi sulkeutui maan myllerrysten takia, veden virtaus Atlantilta estyi (Suezin kanavaa ei ollut) ja Välimeren allas kuivui vedettömäksi ja suolapintaiseksi. Näky on kiehtova ja samaan aikaan aika pelottava, sillä Välimeren pohja on yleensä hyvin kaukana. Syvimmillään 5 267 metrin päässä leppoisasta merenpinnasta.

* * *

Voin kertoa oppineeni Rosenlundin kirjasta kaksi muutakin asiaa, joista en ollut koskaan ennen tiennyt yhtään mitään. Ensimmäinen on pelkkä sana, mutta kerrankin ytimekäs ja siksi helpohko muistaa. R E O L O G I A eli oppi aineiden virtauksista. Erinomainen tietosanakilvan kysymys ja varmasti vastaus, joka lyö kaikki muut ällikällä. Itseäni mietitytti lähinnä se, miksi en muista koskaan ennen sanaan törmänneeni, vaikka olen sentään harrastanut geologiaa melkein koko ikäni. Sillä geologian maailmassa kivi on yllättävän usein hyvinkin virtaavassa olomuodossa ja sitä myöten reologian piirissä. En tosin tiedä, onko maailmassa montaakaan reologian professoria. Googlen mukaan on kyllä, vaikka Suomessa ei alan professuuria olekaan ja ehkä se muuallakin on vain yksi tutkimusten osa-alue.

Toinen, vielä hämmästyttävämpi tieto oli se, että Färsaarilla on nykyään valtavan tiheä ja laaja tunneliverkosto, jonka ansiosta färsaarelaisten ei tarvitse enää vaivalloisesti taapertaa kapeita vuorten alarinteitä pitkin päästäkseen linnuntietä hyvin lähellä olevien sukulaisten luo kyläilemään. He ajavat sinne nopsasti ja kätevästi kymmenen saarta yhdistäviä tunneleita pitkin. Joulukuussa 2023 jo 90 % färsaarelaisista oli tunneleihin perustuvan tieverkoston piirissä. Tämä uskomaton operaatio on onnistunut, koska Färsaaret sijaitsee vulkaanisesti rauhallisella alueella (toisin kuin luoteinen naapurinsa Islanti, joka sijaitsee vulkaanisesti erittäin aktiivisella vyöhykkeellä) ja kalliot ovat jokseenkin yhtenäisesti kovaa basalttia, jonka poraaminen on sopivilla välineillä suhteellisen helppoa. 

Maanalainen elämä ei ole hakuteos, mutta olisi se silti hakemiston ansainnut. Taas on säästetty väärässä kohdassa. Kirjaan ei pidä muutenkaan suhtautua millään odotusten systematiikalla. Rosenlundin tarinat perustuvat mielleyhtymiin, joita seurataan riippumatta siitä, olisiko lukija halunnut paneutua vielä syvemmin. Myönnän olevani joissakin geologiaa hipovissakin asioissa sen verran pakkomielteinen, että huomasi hetkittäin ärtyväni siitä, että Rosenlund jättää sen "todella mielenkiintoisen" kohteen ja hypähtää seuraavan aasille sillan tarjoaman liikkeen avulla ihan muualle. Erityisesti minua jäi vaivaaman ajatus vedestä tyhjästä Välimerestä. Kun se aikoinaan kuivui synnyttäen valtavat suolakerrostumat pohjalleen (miten edes voi käsittää 3 kilometrin paksuisen suolakerroksen!), ei ollut ihmistä jättämässä jälkiä itsestään. Jos Välimeri kuivuisi nyt, tilanne olisi aivan toinen ja geologien (ja tietysti uponneita kulta-aarteita himoitsevien) ohella paljastunutta pohjaa olisi kiihkolla tutkimassa myös joukko arkeologeja. Sen sijaan turismilla eläneet puisivat nyrkkiään ja matkustaisivat touhuamaan Atlantin rannikolle. Kiehtova mielikuva.