Puoluesoturin pamfletti

Tämä kirja ei oikeastaan ole blogitekstin arvoinen, enkä tavoistani poiketen pysty nostamaan siitä esiin juuri mitään myönteistä ja tutustumisen arvoista. Lausun pari ajatusta lähinnä siksi, että olin jopa odotuksiini nähden varsin pettynyt, enkä pysty parhaalla tahdollakaan löytämään yleistä mielekkyyttä kirjan lukaisemiseen menevän ajan käytölle. Kirjan nimi on Tiede ja populismi : Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin (Kiuas Kustannus 2024) ja kirjoittajana Marko Hamilo.  Sekä otsikko että alaotsikko johtavat lukemista harkitsevaa harhaan. Kirja ei käsittele millään tavalla tai tasolla tiedettä, vaikka Hamilo itse vetoaa tuon tuostakin itsensä edustamaan tieteellisyyteen ja "tutkijoiden" näkemyksiin. Näin voi tehdä vain, kun ei osaa tai halua tehdä eroa tieteellisen metodin ja mihin tahansa asiaan kohdistuvan tutkimuksen välillä. Hamilo puhuu pääasiassa poliittisista mielipiteistä, joita voi toki tutkia myös tieteellisin menetelmin, mutta ilman lopputulosta, jonka mukaan jokin poliittinen kanta on oikeampi kuin jokin toinen.

Populismia Hamilo kyllä tutkailee sekä määritelmien että perussuomalaisten puoluejohtajien tulkintojen kautta. Mitään suhdetta tiede vs. populismi tai populismi tieteen näkökulmasta kirjasta on turha etsiä. Se vain klikkiotsikko, joka antaa 176-sivuiselle kirjalle otsikon, joka vihjaa jonkinlaisen tutkimuskirjallisuuden suuntaan. Mistään sellaisesta ei siis ole kysymys. Hamilo ei myöskään tutkaile perussuomalaisia "tiedetoimittajan" yleisin silmin vaan ihan vain omin, subjektiivisin Marko Hamilon silmin. Ehkä tämä titteli on niin houkutteleva, että siitäkin on rakennettu pieni koukku, johon toivotaan lukijan tarttuvan. Todellisuudessa Hamilo on opintonsa kesken jättänyt monialaosaaja, joka on toiminut urallaan myös tiedetoimittajana eli toimittajana, joka kirjoittaa populaaristi tieteen tapahtumista. Kirjan näkökulma ei kuitenkaan ole neutraalin toimittajan, vaan perussuomalaisen käännynnäisen.

Kirjan rehellinen nimi olisi ollut MIKSI MINUSTA TULI PERUSSUOMALAINEN, VAIKKA OLIN TIEDETOIMITTAJA. Se on hajanainen kirjoituskokoelma, joka samalla toimii tekosyynä julkaista uudelleen Hamilon vanhempia ja enimmäkseen ihan oikeasti jo aika vanhoja kirjoituksia, joiden tarkoitus lienee todistaa, kuinka kaukonäköinen Hamilo on ollut ja että ehkä tämä kääntyminen perussuomalaiseksi oli ollut tuloillaan jo pidemmän aikaa. Hamilo pyrkii monin tavoin todistelemaan, että populismi oli vain Timo Soinin puolueen piirre, ei Jussi Halla-ahon tai Riikka Purran. Hamilo puhdistaa nykyisen johdon kuvaa kuvaamalla, kuinka tehokkaasti puolue on ravistellut itseensä takertuneita "hörhöjä" kuten Ano Turtiaisen tai Ossi Tiihosen. Halla-aho ja Purra saavat Hamilolta puhtaat paperit kaikessa, vaikka Hamilo sovitteleekin päälleen jonkinlaisen fiksun oikeinajattelijan roolia.

* * *

Jonkinlaista mielenkiintoa on Hamilon kuvauksella siitä, miten hän itse lipui vuosien aikana kohti perussuomalaisuutta muuttuen lopulta sen uskolliseksi soturiksi (vaikka onkin häivyttänyt asian kokonaan kirjan otsikoinnista tai peräti harkiten luonut mielikuvaa jostain "tieteellisestä" objektiivisuudestaan. Kuvaus on kiinnostava lähinnä siksi, ettei se liene kuitenkaan perussuomalaisten keskuudessa mikään tavallinen tarina. Hamilon teksti on mielestäni huonompaa kuin niinä aikoina, jolloin luin hänen juttujeen Tiede-lehdestä. Kokonaisuus on hajanainen ja vaikuttaa kolumnien kokoelmalta tai pamfletilta enemmän kuin otsikon lupaamalta painavalta analyysiltä.

Laadun lasku tulee ehkä selvimmin esiin aina, kun Hamilo kirjoittaa ns. persutyyliin "vihervasemmistolaisista","suvaitsevaistosta" tai ylipäätään mistä tahansa nykyisen Hamilon inhoamasta ajattelutavasta. Ehkä hiukan yllättäen tähän ryhmään kuuluu myös Kokoomus, tosin vain Elina Valtosen nimi mainiten, koska tämä kuuluu Kokoomuksen hyviin tyyppeihin, joiden kanssa Hamilo on tehnyt yhteistyötä. Mikään nykyisen hallituksen kehukirja tämä ei tosiaan ole, ei myöskään vaalikirja (Hamilo on autuaan tietämätön perussuomalaisten kannatuskäyrän jyrkästä laskusta). Yleisradion syyttäminen vasemmistolaisuudesta on sentään mukana, vaikka yhtiö on ollut tiukasti kokoomuslaisten johdossa vuosikymmeniäl, minkä Hamilo taatusti tietää, mutta ei halua myöntää.

Vaikka kirjoitukseni on jokseenkin tyytymätön, on varmuuden vuoksi todettava, ettei Marko Hamilon todistelu heppoisimmillakaan vajoa rakkaan eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan Jani Mäkelän lapsekkaalle tai hoksaamattomalle tasolle. Hetkittäin Hamilo irtautuu seinäkankaan kaltaisesta persupuheesta ja pohdiskelee vaikkapa populismin määrittelyn aitoa ongelmallisuutta muustakin kuin perussuomalaisia puolustelevasta näkökulmasta. Valitettavasti en voi sanoa, että Hamilo kirjoittaa yhtä hyvin ennenkin, se olisi liioittelua. En tiedä, minkä prosessin seuraus tai tulos tämä kirja on, mutta jonkinlaisen egotripin tunnelmaa siinä on. Valitettavasti se substanssi ei ole oikein tuoretta eikä myöskään säkenöi uusia ideoita tai poliittisia vastustajia arvostavia riippumattoman ajattelun hetkiä. Tämä on puoluesoturin pamfletti. Pamfletin kansi näyttää ydinjätteen roskiksen varoitukselta.