Soitto syntyy, kun on syntyäkseen

Kun huomasin kirjastomme uutuusluettelosta, että Rauno Nieminen ja Jyrki Pölkki ovat julkaisseet kirjan nimeltä Soiton synty (Santa Kustannus 2024), ailahti mielessä lähes epäuskoinen ilahtuminen. Kerron syyn tähän alkuun, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä kirjauutuuden ja varsinkaan sen sisällön kanssa. Sattuneista syistä olen nimittäin noin kaksi vuosikymmentä sitten osallistunut em. herrojen kanssa projektiin, jonka tarkoituksena oli julkaista Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarjassa kirja nimeltä Soiton synty I. Eikä homma tuolloin jäänyt pelkäksi puheeksi, vaan toukokuussa 2007 meillä oli alustavat tiedostot kasassa ja itse oletin saavamme homman seuraavana vuonna ulos. Oli siinä paljon hiomista ja vastaavaa tiedossa, mutta kun nyt selailen Soiton syntyä vuosimallia 2024, kyllä samasta projektista on kysymys. Jouduimme tuolloin toteamaan, ettei tekijöillä ollut resursseja kirjan viimeistelyyn ja se laitettiin hyvässä sovussa, vaikka ehkä hiukan haikeasti odottamaan aikoja parempia. Emme kerinneet edes tavata toisiamme fyysisesti, vaikka sellainen oli tuohon aikaan vielä ihan tavallista ja meilläkin sen suuntaisia aikeita oli.

Olen siis tavattoman ilahtuneena selaillut valmista kirjaa ja todennut, että aika lailla samanlaisesta kirjasta oli jo 2007-2008 kysymys. Omassa työkappaleessani oli viime vaiheessa 123 sivua hakemistoineen, mutta ilman monia kaivattuja kuvia. Formaattikin oli sama A4 kuin nyt on toteutunut. Kaikesta näkee, että Nieminen ja Pölkki ovat luotettavia wanhan kirjantekijäliiton miehiä, jotka eivät hurahda korean perään vain siksi, että niinkin voisi tehdä. Kuvitus on nyt paljon parempilaatuista kuin mihin olisi 2008 ollut varaa, eikä edelleenkään ole tuhlailtu väreihin. Mitä nyt kansikuvan soittajapoikaa ympäröi vienosti rusehtavan harmaa taustaväri. Ollaan siis asian ytimessä ja siinä myös pysytään, vaikka välillä tuntuu siltä, että kirja kattaa valtavan alueen. Niin se kattaa, mutta syynä on soiton synnyn monimutkaisuus, ei itsetarkoituksellinen tarinan suoltaminen.

Kuten silloin, ei asiantuntemukseni eli pätevyysalueeni ulotu sanomaan Soiton synnyn sisällöstä mitään nasevaa tai hyödyllistä. Maallikkolukijana totean vain, että monet osiot luin suurella uteliaisuudella ja kotona akustista kitaraa näppäilevän musiikkikirjastonhoitajan vähäistä tietämystä kartuttaen. Välillä meni sormi niin syvälle suuhun, että katsoin viisaammaksi mennä rivakasti eteenpäin ennen itsetunnon putoamista lattian läpi. Onneksi näitä jaksoja on vähemmän ja valtaosa kirjan sisällöstä eli informaatiosta on kenelle tahansa musiikista kiinnostuneella erittäin hyödyllistä tietoa. Ero on siinä, että tieto on omaksuttavaan muotoon rakennettua informaatiota ja siksi minkä tahansa tietokirjan tärkeimpiä ominaisuuksia on sisältää enemmän tietoa kuin informaatiota ja dataa niin vähän kuin mahdollista.

* * *

Soiton syntyä 2024 on ollut tekemässä aika iso porukka, vaikka päävastuu onkin levännyt Niemisen ja Pölkin harteilla. Syykin on looginen: soitto syntyy hyvin monen asian haaran yhdistymisestä, joten yhden tai kahdenkin on kaikkea yhtä hyvin hallita. Tähän suoraan liittyen on hauska huomata, kuinka kirjoittajat muistavat nostaa historian hämäristä niitä useita suomalaisia keksijöitä, jotka ovat antaneet oman panoksensa kansainväliseen akustiikan ja äänitekniikan keksimiseen. Suomalainen Eric Tigerstedt keksi ensimmäisen tavan tallentaa elokuvaan ääniraita optisesti vuonna 1915. Sama mies osallistui myös elektroniputken kehittelyyn keksimällä triodin, joka merkitse mullistusta radiotekniikassa ja elektroniikassa. Mutta oliko Tigerstedt sadan suurimman suomalaisen listan kärkipäässä 2017?

Soiton synnyssä on ehkä hämmentävintä se, miten paljon äkkiseltään kaukana toisistaan olevia asioita liittyy ääneen, jolle olemme antaneet nimen musiikki. Toki ääntä tutkitaan ja käytetään myös musiikin ulkopuolella, mutta musiikki on se useimpia alalla toimeliaita yhdistävä asia ja heti sen jälkeen ne välineet, soittimet, joiden avulla musiikkia synnytetään ihmisen kurkussa olevien biologisten ääntimien lisäksi. Ja kyllähän ihmisen musiikkikurkku on soitin siinä missä viulu, sähkökitara, munniharppu tai theremin. Yksi alue, joka on sekä Niemistä että Pölkkiä hyvin lähellä, jää tässä kirjassa kuitenkin sivuosaan, nimittäin soitinrakennus. Se on toisen kirjan kokoinen aihe ja siksi suosiolla jätetty tästä pois, vaikka koko ajan siitäkin puhutaan ja yhdessä luvussa tarjotaan soitinrakentajalle laskuoppia. Mutta höyläpenkin, puristimien, liimojen ja lakkojen maailmaan ei sentään mennä.

Viritysoppi on aina ollut lähellä kaltaista harrastelijaakin, koska aina kun samassa tilassa on useampi kuin yksi soitin, ensimmäiseksi on selvitettävä, voidaanko niitä soittaa yhtä aikaa ilman hermoston liiallista rasitusta. (Tietysti jo sitä ennen pitäisi varmistaa, että se oma soitin on subjektiivisesti katsoen vireessä.) Meillä kitaroita soittavilla on elämä jokseenkin helppoa, koska virittäminen tapahtuu nopsasti pieniä vipuja vääntelemällä ja nykyään digitaalista viritystason tarkkailijaa tarkkaillen. (Jätän tämän ajatuksen ulkopuolelle 12-kieliset kitarat, joista useimmat taitavat olla painajaismaisen vaikeita virittää viittä sekuntia pidemmäksi ajaksi.) Mutta jos sillä toisella onkin klarinetti, täytyy sopia, kumpi ryhtyy hivuttautumaan lähemmäs. Pianisti voittaa aina, koska kukaan ei odota flyygelin virittämistä ukulelen mukaan. Ehkä myös harpisti voi katsoa soittokumppania sillä silmällä.

* * *

Kuten lukija huomaa, juttelen niitä näitä Soiton synnyn ulkolaidalla ja syy on jo edellä todettu eli kompetenssia ei vaan ole. Kirjassa on jo nyt niin vaikeatajuisia osuuksia, että joko ne ottaa todesta ja lopettaa muminan tai sitten saa luvan kirjoittaa kilpailevan oppaan. Sillä opashan tämä kirja on mitä suurimmassa määrin, vaikka myös alan historiaa siinä sivussa kertaileva. Se keventää lukijan roolia ja muistuttaa toistuvasti siitä, että nykyisten ihmeiden takana on ollut valtava määrä innostuneita ja kekseliäitä ihmisiä. Mikä parasta, aina löytyy asioita, jotka voi tehdä paremmin tai ainakin vähän toisella tavalla. Soitto syntyy suurelta osalta fysiikan, kemian ja biologian lakien tiukassa käsittelyssä, mutta kun soiton kokijana on ihmisen kaltainen transbiologinen otus, moni teoriassa selvä asia on käytännössä perin epäselvä ihmisen psykologian takia.

Hyvä esimerkki asiasta on em. viritysoppi. Siihenhän on jokaisella toimivat kuuloelimet omistavalla subjektiivinen oikeus, koska emme ollenkaan tiedä, mitä muut kuulevat, meillä on hämärä käsitys vain siitä, miten itse koemme kuulemamme (jokainen ihminen järkyttyy kuullessaan ensimmäisen kerran omaa puhe- tai lauluääntään äänitettynä: mitä! onko mulla noin karmea ääni!). On helppo pilkata lauluyhtyeen jäsentä siitä, ettei hän osaa laulaa puhtaasti. Mutta emme me tiedä, miten hän oman laulunsa kuulee. Luultavasti aivan riittävän puhtaana, ei hän muuten olisi mukana lauluyhtyeessä. Älykkään suunnittelijan puuttumisen huomaa nimittäin siitäkin, miten vaikea äänialaa on jakaa "puhtaasti soiviin" ja "epäpuhtaasti soiviin. Teki niin tai näin, aina jäädään teoreettisesta täydellisyydestä. Siksi on suurelta osin tottumisen eli sosiaalisen kulttuurisopeutumisen asia, mitkä sävelsuhteet koemme yhteisesti "puhtaiksi", mitä emme. Mikrotonaalisuus ei ole kiusantekoa, se on inhimillistä todellisuutta.

Olisin todella iloinen, jos suomalaiset soittimista, akustiikasta, sähköisistä vempaimista ja vastaavasta kiinnostuneet löytäisivät Soiton synnyn. Tiedän, miten helposti tällaiset pienten kustantajien julkaisut katoavat saamatta edes ehdottomasti ansaitsemaansa huomiota. Tämänkin tekstin ehdottomasti tärkein tavoite onkin edistää Soiton synnyn tunnettuutta ja vihjaista, että se olisi syytä hankkia ainakin isompien kirjastojen kokoelmaan. Tekstin otsikko on tällaista boomereitten sanaleikkiä, joka tässä tapauksessa viittaa tämän kirjan hitaaseen synnytysprosessiin. Mutta nyt on syytä nostaa malja! Soitto on syntynyt!