Tiedettä vai eskapismia?

Tähdet ja avaruus on vankasti tieteellisellä perustalla toimiva tähtitiedettä populaaristi esittelevä aikakauslehti. Siinä julkaistaan silti myös yksittäisiä juttuja, joiden näkökulmat saattavat olla journalistisesti mielekkäitä, mutta jotka omalla tavallaan hellivät eskapismia, jota tiedelehden ei mielestäni pitäisi koskaan edistää. Kun ihmiskunta ja sen myötä koko planeetta Maa ovat välittömästi eksistentiaalisten uhkien edessä, on mielestäni vastuutonta julkaista juttu, jossa uhat on lykätty jonnekin neljän-viiden miljardin vuoden päähän, jolloin aurinkomme kuolema tuhoaa myös aurinkokunnan tai ainakin sen elämän. Sakari Nummilan kokoama juttu Kohti uutta kotitähteä : Turvautuuko supersivilisaatio tähtimoottoriin? (T&A 1/2025, s, 38-41) ohittaa kokonaan ne uhkat, joiden takia ihmiskunta ei pelkästään jätä muuttumatta "supersivilisaatioksi" vaan on omilla toimillaan tekemässä planeetta Maan elinkelvottomaksi seuraavan 50-100 vuoden kuluessa.

Puolustus voi todeta, että jutun pääpointtina on vain pohtia, voisiko Maan siirtää kehityksensä kivassa vaiheessa olevan uuden auringon hellään huomaan, ei väheksyä välittömiä ongelmia. Minusta planeetan kokoisen avaruudessa liikkuvan massan siirtely jollain tähtimoottorilla ei ole harmitonta ääneenajattelua, koska siihen sisältyy ajatus, etteivät ilmastonmuutos, luontokato tai sotahulluus "tietenkään" ihmiskuntaa tuhoa, vaan jatkamme jonkin ihmeen deterministisen "kehityksen" myötä kohti "supersivilisaatiota", jolle planeettoja siirtelyn tekniikka on kuin jotain siltojen rakentamista nykyään. Mutta mitä tolkkua on pohdiskella miljardien vuosien päässä tapahtuvaa, kun näyttää vahvasti siltä, ettei ihmiskunnan kohtaloista päättävä eliitti aio luopua tämänhetkisen rahan ahnaasta kahmimisesta, vaikka se tarkoittaisi kollektiivista itsemurhaa?

Valitettavasti jutussa haastatellut suomalaiset tähtitieteen ammattilaiset (Mikko Tuomi, Esko Valtaoja ja Kari Enqvist) eivät hekään nosta ajankohtaisia ongelmia etusijalle, vaikka suhtautuvat skeptisesti ideaan työnnellä planeettaamme ympäri galaksiamme. Minusta täysin relevantti vastaus toimittajan kysymyksiin olisi ollut todeta ne täysin epäajankohtaiseksi ajatusleikiksi, johon ei kannata uhrata paperia ja kynää mittavampaa kapasiteettia. Näin on ainakin loogisesti, sillä jos ihmiskunta ei selviydy hengissä ja tieteellisen osaamisen kannalta vähintään nykyisellä tasolla edes seuraavia vuosikymmeniä, ei voi olla mitään siirtymää sen paremmin Kardašovin kuin kenenkään muunkaan asteikolla. Siitä, että ihminen on kyennyt muutaman kymmenen tuhannen vuoden evoluution tuloksena melkein jo tuhoamaan omat elinmahdollisuutensa, ei mielestäni voi järkevästi tehdä ennustetta, että elämme miljoonia saati miljardeja vuosia. 

* * *

Minusta on eskapismia eli todellisuudesta pakenemista ajatella ihmisen elämää kosmisten aikavälien mittakaavassa. Maan evoluutio ei tunne niin pitkäikäisiä tai niin sopeutuvia lajeja, jotka olisivat bakteereita monimutkaisempia. Bakteerit eivät tavoittele "supersivilisaatiota", miksi ihmisenkään pitäisi, kun jo pari vuosisataa teknistä osaamista ja (kapitalistista) ahneutta on saanut meidät tuhon partaalle. Viihteeksi tarkoitettu tieteistarina saa siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen, koska tiedämme, että se on vain fantasiaa, jonka toteutuminen on nykyisillä parametreillä sepä epätodennäköistä että epäuskottavaa.

En tarkoita, että tähtitieteen rahoitus täytyy muuttaa ilmastonmuutoksen tai luontokadon torjumiseen. Meillä on resurssit jatkaa tieteellistä tutkimusta ja samalla tehdä rakenteellisia muutoksia, joiden avulla vaarallisen nopeasti kuumeneva planeettamme saa nykyisen biologisen lajiston näkökulmasta lisäaikaa. Ei-biologinen planeetta ei tunnetusti tunnusta muuta kuin loputtoman muutoksen periaatetta, jossa planeettojen kaltaiset pikkuriikkiset materiapallukat ovat kuin muovailusavea lapsen käsissä. Maailmankaikkeus on kaiken biologisen kannalta äärimmäisen vihamielinen ja mahdoton ympäristö. Jopa tutkijat tuntuvat usein unohtavan sen, että meidän silkka olemassaolomme biologisina eliöinä voi olla äärimmäisen harvinaisen sattuman seurausta.

Kun mitään merkkejä biologisesta elämästä Maan ulkopuolella ei ole löytynyt, joudumme tekemään työoletuksen, että olemme suunnattoman laajan maailmankaikkeuden ainoat biologisen olomuodon edustajat ja samalla ainoat entiteetit, jotka pohdiskelevat pienessä pelastusaluksessaan sen ulkopuolisiakin asioita. Vaikka maailmankaikkeudella ei tietääksemme ole omaa näkökulmaa mihinkään, voidaan ajatusleikkinä todeta, että samaan aikaan kuin suunnattomat voimat repivät maailmankaikkeuttamme eri suuntiin, me biologiset ihmisoliot kuvittelemme vakavissaan elävämme miljardeja vuosia ilman kaiken mietiskelyn päättävää kosmista yllätystä.

* * *

Eksistentiaalinen eskapismi on sallittua ja yleistä. Ehkä useimpien ihmisten elämää kannatteleva optimismi kumpuaa juuri eskapistisesta huolettomuudesta. Ehkä biologinen evoluutio jopa suosii lajeja, jotka eivät nopeasti ajaudu itsetuhoon eskapistisen toivon täydellisen puuttumisen vuoksi. Jos emme luottaisi siihen, että elämme itse suunnilleen yhtä pitkään kuin tilastojen mukaan kaltaisemme elävät, emme varmaan olisi innokkaita lisääntymään, saamaan jälkeläisiä. Miksi rakentaa mitään kestävää, kuten kirkonkylän markettia, jos emme melkein jokainen luottaisi sokeasti siihen, että jotenkin tässä pärjätään ja selvitään. En väitä, että poikkeaisin tässä suhteessa mitenkään keskimäåäräisestä Maan biologisesta ihmisasukkaasta.

Toisaalta mikään tiedossani oleva tosiasia ei tue vahvaa optimismia ainakaan kosmisissa mittakaavoissa. Maahan on iskeytynyt sen olemassaolon aikana lukemattomia erikokoisia kivenmurikoita, jollaisia seilaa galaksimme muista osista aurinkokuntamme sisälle. On vain ajan kysymys, milloin tänne iskeytyy massasukupuuton aiheuttava vähän isompi asteroidi, joka ei tyydy katkaisemaan nettiyhteyksiä pariksi tunniksi. Ei luottaisi kovasti siihenkään, ettei kaiken elämän Maan päältä (ja ehkä altakin) pyyhkäisevä supernova nyt vaan ilmaannu missään vaiheessa aurinkokuntamme kiusaksi. Niitäkin räjähtelee kauempana ja lähempänä aika paljon, kun aikaa kuluu ja katse lavennetaan galaksin mittakaavaan. Mustista aukoista nyt puhumattakaan.

En ajattele ahdistuneena tilastollisesti epätodennäköistä, mutta silti ajan mittaan mahdollista kosmista katastrofia. Jos niin käy, emme voi sitä estää tai edes pehmentää (jonkin pienen kivenmurikan torjuntaan voi löytyä resursseja ja tekniikkaa, ei paljon muuhun). Kosminen katastrofi tulee, jos on tullakseen juuri meidän aikanamme. Sen sijaan todennäköisyys sille, että meitä Maan asukkaita kohtaa paikallinen, itse aiheutettu katastrofi ilmaston lämpenemisen ja luontokadon muodossa, on 100 %, jos emme kykene kääntymään jyrkästi sivuun tuhon tieltä. Jos emme kykene täysin omassa vallassamme olevaan elämäntavan suunnanmuutokseen, pidän naurettavana ja suorastaa typeränä pohdiskella sitä, voisimmeko ehkä miljoonien tai miljardien vuosien kuluttua seilata Maata avaruusaluksena käyttäen johonkin kivaan, kosmisista katastrofeista vapaaseen pisteeseen maailmankaikkeudessa.

Nikolai Kardašovin rakentama asteikko, jolla mitataan ihmislajin kyvykkyyttä hyödyntää energialähteitä. Minusta siitä puuttuu selvästi ihmiskunnan nykyistä kykyä kuvaava nollalla alkava vaihe, jossa määritelmä voisi olla "Pystyy hyödyntämään Maan pintakuoren energiavaroja, mutta ei kestävällä tavalla." (T&A 1/2025, s, 38-41)