Satavuotinen sota palestiinalaisia vastaan

Kustantaja Siltala on tehnyt sekä kulttuuriteon että osoittanut poliittista riippumattomuutta julkaisemalla Columbian yliopiston professorin, palestiinalaistaustaisen Rashid Khalidin kirjan The Hundred Years' War on Palestine (2020) Anna Tuomikosken onnistuneena suomennoksena Palestiina : Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917 – 2017 (Siltala 2024). Kirja on kirjoitettu 2019, mutta tähän laitokseen on otettu 15.2.2024 päivätty tekijän jälkikirjoitus, joka tuo tarinan paitsi Joe Bidenin hallituskaudelle, myös sen toistaiseksi verisimpään ja lohduttomimpaan jaksoon eli 7.10.2023 käynnistyneeseen Gazan kansanmurhan yrityksen symboloimaan historian hetkeen. Vaikka juuri nyt tätä kirjoittaessani Israelin tuhon armeija pitää Gazassa taukoa ja murhaa "vain" Libanonin, Syyrian ja Länsirannan asukkaita, kaikki mitä Khalidi jälkisanoissaan toteaa, pätee tähänkin hetkeen.

Khalidin kirja ei ole aivan viileän neutraali historiikki, koska kirjoittaja on paitsi palestiinalainen, myös merkittävän sikäläisen suvun jäsen, joka on itsekin osallistunut erilaisiin neuvotteluihin ja kokouksiin ja jonka sukulaisia on vainottu ja surmattu, vaikka Khalidit ovatkin olleet palestiinalaisten "yläluokkaa", kuten kirjoittaja kertoo. Teksti ei kuitenkaan ole millään tasolla kiihkoilevaa saati yksisilmäistä. Käydessään läpi yli sadan vuoden pituista palestiinalaisten pettämisen ja tuhoamisen historiaa Khalidi suhtautuu erittäin kriittisesti palestiinalaisten omiin epäonnistumisiin, keskinäiseen kiistelyyn ja huonoon valmisteluun. Khalidi ei peittele sitä, että Israelin sionistiset rakentajat ovat olleet monessa vaikka eivät kaikissa asioissa paremmin valmistautuneita, ovelampia ja ennen muuta yksituumaisempia.

Aivan erityisesti Khalidi suomii kaikkia palestiinalaisten edustajiksi eri aikoina syntyneitä järjestöjä (PLO, Fatah, Hamas jne.) ja niiden epäpäteviä ja myös korruptoituneita johtajia. Erityisen voimakkaasti Khalidi arvostelee Suomessa parhaiten tunnettua Jasser Arafatia ja ns. palestiinalaishallinnon (PA) johtajana edelleen toimivaa Mahmud Abbasia. Äkkiseltään voisi ajatella, että siinä yksi Yhdysvalloissa turvassa oleva professori syyttelee miehiä, jotka ovat olleet hengenvaarassa. Todellisuudessa Khalidin kritiikki on hyvin eriteltyä, perusteltua ja johdonmukaista. Palestiinalaisia ei kirjassa siis ihannoida, vaikka ymmärrettävästi heidän taistelutahtoaan ja nujertamattomuuttaan Khalidi ymmärtää ja ihailee kautta kirjan. Suomalaisittain voisi sanoa, että Khalidin mielestä palestiinalaisilla on ollut pirun huono herraonni.

* * *

Palestiina on erinomainen oppitunti niille, jotka kuvittelevat jotain tietävänsä Palestiinan ja Israelin yhteisestä historiasta. Khalidi korostaa kautta kirjansa, että mikään ei alkanut 1948 tai 1967 tai 1973, täytyy mennä vuoteen 1917 ja ns. Balfourin julistukseen, jolla brittiläinen imperiumi lupasi sionistien puhemiehelle, paroni Edmond de Rotschildille Palestiinan juutalaisten uudeksi kotimaaksi. Lupauksen julisti ulkoministeri Arthur Balfour, joka näin pääsi sattumalta antamaan nimensä lupaukselle, jota sionistit kiittävät ja palestiinalaiset kiroavat. Israelin valtio oli ollut tarkoitus perustaa jo aiemminkin, mutta Hitlerin valtaannousu ja toinen maailmansota lykkäsivät ratkaisua. Britit olivat kuitenkin siis jo 1917 päättäneet kantansa, vaikka vasta 1940-luvulla pääsivät toteuttamaan sen Palestiinan "mandaattialueen" hallitsija.

Presidentti John F. Kennedyn suuhun on laitettu lause "It was hardly Britain's to give away", jolla on viitattu siihen, ettei Isolla-Britannialla ollut mitään "oikeutta" antaa Palestiinaa yhtään kenelläkään, vaan kyseessä oli puhtaasti siirtoajan ilmiö, kolonialistisen röyhkeyden ja ylimielisen piittaamattomuuden tuottama historiallinen vääryys. Onkin tärkeä ymmärtää, että Israel oli alusta alkaen ja on edelleen korostuneen kolonialistinen projekti, joka keskittyy maan hallinnan ympärille piittaamatta siitä, onko kyseessä historiallinen oikeutus, ostaminen vai ryöstäminen. Britit halusivat päästä eroon hankalasta alueesta ja vaikutusvaltaiselle Rotschildin suvulle antamastaan lupauksesta ja siinä tilanteessa ei ketään kiinnostanut kysyä, mitä mieltä alueella asuneet arabit olisivat. Se arvattiin ja tiedettiin, mutta siitä ei piitattu yhtään sen enempää kuin kolonisoitujen kansojen oma näkemys koskaan tai missään oli merkityksellinen.

Khalidi on halunnut korostaa sitä, että vaikka Israelin valtion perustaminen 1948 tapahtui hirvittävällä väkivallalla ja vääryydellä, se ei ollut ensimmäinen eikä varsinkaan viimeinen kerta. Pikemminkin on niin, että valitsee minkä tahansa jakson Israelin historiasta, menetelmät ovat suunnilleen samat, väkivallan muodot ovat kaikessa laajuudessaan käytössä ja kaikki toiminta perustuu syvälliseen rasismiin ja herrakansamentaliteettiin kaikkien sionististen oppien mukaisesti. Myös valheet ja petokset ovat aina kuuluneet kuvaan, ehkä vain loputon uhriutuminen oli toisen maailmansodan tuloksena jonkinlainen uutuus maanryöstön ja etnisen puhdistuksen paletissa.

* * *

 Khalidin kirja on tietoteos, vaikka sitä voi pitää myös "palestiinalaismyönteisenä" paljastusteoksena. Kirja kronikoi varsin tarkasti Israelin ja palestiinalaisten yhteisen historian tärkeitä käännekohtia, joista osa on myös Suomessa tuttuja Israelin propagandan myötä. Muistan itse, kuinka vuoden 1967 sotaa hehkutettiin "pienen Israelin" mahtavana voittona aggressiivisista arabimaista; siihen aikaan ei tarvinnut olla poliittisesti korrekti. Todellisuudessa Israelin armeija oli jo tuolloin ylivoimainen, eikä sille tuottanut vaikeuksia tuhota arabimaiden huonosti varustettuja ja ilmeisesti riitaisia asevoimia. Neuvostoliitto tuki jotenkin arabimaita, Yhdysvallat Israelia. Khalidi muistuttaa kuitenkin siitä, ettei näin ollut aina. Heti Israelin perustamisen jälkeen se sai molempien suurvaltojen tuen, minkä jälkeen päätukijaksi – myös ydinaseen rakentamisessa – tuli Ranska. Yhdysvallat yritti Kennedyn aikana itse asiassa estää Israelin oman ydinaseen, mutta ei onnistunut. Varsin monet ovat Yhdysvalloissa vakuuttuneita siitä, että Israelin tiedustelupalvelu Mossad salamurhasi Kennedyn kostona tästä. Vuoden 1967 jälkeen Yhdysvallat on ollut Israelin päätukija, rahoittaja ja turvamies.

Rashid Khalidi tunnustaa Israelin olemassaolon kansakuntana ja pitää sen kiistämistä ja vaatimuksia Israelin lakkauttamisesta sekä kohtuuttomina että epärealistisina. Hän on selkeästi kahden valtion mallin kannattaja, eikä suostu näkemään muita vaihtoehtoja hyväksyttävinä, koska yhden valtion malli edellyttäisi joko kaikkien juutalaisten tai palestiinalaisten karkottamista tai surmaamista. Tulkitsen asiaa niin, että Khalidi pitää kaikkein jyrkimpiä molemmilla puolilla suurimpana esteenä rauhalle ja rauhanomaiselle rinnakkainelolle. Hän ei ole 15.2.2024 päiväämässään kommentissa järin toiveikas, vaikka ei haluakaan luopua kaikesta toivosta: "Kivuliaiden historiallisten tosiasioiden tunnustamisen raskaalle prosessille, keskinäiselle tunnustukselle, oikeudenmukaisuudelle ja yhtäläisille oikeuksille perustuvaa rauhaa ei ole näköpiirissä. Kaikesta huolimatta toivon yhä, että lapsenlapseni vielä näkevät tämän sodan lopun ja kestävän rauhan." (s. 333)

Lukijan on vaikea pitää yllä optimismiaan kaiken tämän kirjan historiallisen todistusaineiston perusteella. Olen itse sitä mieltä, ettei Israelin vahvasti sionistinen juutalaisväestö tule koskaan vapaaehtoisesti myöntymään Palestiinan olemassaoloon. Se ei tule vapaaehtoisesti luopumaan mistään ryöstöllä ja väkivallalla anastamistaan alueista ja oikeuksista. Se ei yksinkertaisesti halua rauhaa, joka sisältää palestiinalaisten ihmisoikeuksien tunnustamisen. Suhteellinenkin rauha on mahdollista vain siinä tapauksessa, että Israel menettää kansainvälisen suojelunsa (EU, USA ja lännelle lojaalit arabivaltiot) ja joutuu eristämisen uhalla sopeutumaan kahden valtion malliin. Israel muistuttaa monella tapaa entistä Etelä-Afrikkaa, mutta meiltä puuttuvat sekä Israelin Frederik Willem de Klerk että Palestiinan Nelson Mandela. Palestiinalaisia ei voi pysyvästi nujertaa, mutta ei myöskään Israelia nykyisine tukijoineen.