Ei ketään komentosillalla

Joris Luyendijkin menestysteos Rahan ruhtinaat (Ateena 2016)  on minusta vain puoliksi onnistunut. Se on kyllä varsin valaiseva kuvaus Lontoon Cityn pankkimaailman rakenteesta ja sosiopsykologiasta (vai pitäisikö sanoa psykopatologiasta). Kirja onnistuu myös kohtalaisen hyvin selittämään suuren "paljastuksensa" eli sen, ettei kansainvälinen pankkijärjestelmä ole enää kenenkään hallittavissa. Yksittäiset pankkiirit voivat olla mitä tahansa myötätuntoa herättävistä epäonnistujista empatiakyvyttömiin huijaripaskiaisiin, mutta olennaista on, ettei heistä kukaan ole tämän paatin komentosillalla. Se on typötyhjä, paatti seilaa ilman kapteenia tai perämiestä.

Kansainvälisen talous- ja pankkijärjestelmän (ne eivät ole aivan sama asia, vaikka moni onkin sitä mieltä, että talousjärjestelmä on vain pankkijärjestelmän sivujuonne) toistuvat kriisit voidaan toki selittää sillä, ettei komentosillalla tosiaankaan ole ketään. Oikeaoppinen markkinatalousajatteluhan lähtee siitä väittämästä, ettei ohjaajia tarvita, koska markkinat hoitavat asian ja hoitavat sen aina paremmin kuin valtiolliset tai muut säätelijät. No, tällaista tilannetta ei oikeasti ole koskaan ollutkaan, markkinoita on aina säännelty enemmän tai vähemmän, olivat ideologit ja teoreetikot mitä mieltä tahansa.

Vuoden 2008 kriisi säikäytti myös useimmat markkinauskossa olevat, sillä tapahtumien ja vastatoimien rajuus osoittivat, että kapitalismi ei pelkästään ole kriisihakuinen talousjärjestelmä (sen teoreetikotkin myöntävät), vaan se on muuttunut globaalin tuhon mahdollistavaksi, lähes hallitsemattomaksi hirviöksi. Lyuendijk kuvailee kiehtovasti sitä, miten romahdusta aivan läheltä seuranneet jättipankkien keskeiset toimijat olivat pelosta lähes toimintakyvyttömiä. Vuoden 2008 ei ollut vain yksi romahdus entisten jatkoksi, siinä käytiin koko talousjärjestelmän romahtamisen portilla.

* * * 

Luyendijk on toimittaja, ei taloustieteilijä. Ehkä sen takia tai ehkä vielä enemmän kirjan materiaalin keräystavan takia (anonyymejä haastatteluja vaikeimman kautta) hän välttää melko tarkasti koskemasta itse markkinatalouden eli kapitalismin perusteisiin ja sieltä kumpuaviin selityksiin. Sanaa "kapitalismi" ei kirjassa taida esiintyä kuin muutaman kerran, vaikka sen pitäisi tietysti olla pohdinnan ytimessä. Sillä kapitalismin rakenteellisista ongelmista on luonnollisestikin kysymys silloin, kun komentosilta on tyhjä ja "markkinat" eivät toimikaan siten, kuin teoria lupaa.

Sitä Luyendijk muistaa korostaa, ettei vuoden 2008 romahdusta tai ylipäätään finanssijärjestelmän ongelmia voi selittää pelkällä inhimillisellä ahneudella. Vaikka sitäkin esiintyy, ahneus sinänsä tai yksinään ei johda välttämättä katastrofaalisiin tilanteisiin. Vaikka Luyendijk ei sitä oikein saa suoraan sanotuksi, ongelmat ovat tosiaankin rakenteellisia, eivät ihmisluonnosta ja sen raadollisuudesta kumpuavia ja sitä kautta korjattavissa olevia juttuja. Kuten Luyendijk hyvin toteaa, vaikka Cityn koko pankkiirikunta potkittaisiin pellolle, meno olisi lyhyen ajan kuluttua aivan samanlaista kuin ennenkin, business as usual.

Voi tietenkin olla, että Luyendijk suunnitelee kirjalleen jatko-osaa, jossa hän käy löytämänsä rakenteellisen katastrofaalisuuden kimppuun. Tätä analyysiä jää kyllä kaipaamaan, jos haluaa ajatella, että asialle täytyy tehdä jotain ja sille täytyy voida tehdä jotain. Tätä mieltä olivat yllättävän monet Luyendijkin haastattelemat pankkiirit itsekin, joskaan eivät kaikki. Pankkimaailman huipulla on aina myös yksilöitä, jotka pystyvät olemaan piittaamatta niin pienistä kuin isoistakin katastrofeista, jos vain itse lähtee paikalta aiempaa rikkaampana.

* * *

Ei niin, etteikö Luyendijk esittäisi kysymystä siitä, voidaanko ongelmia ratkaista. Mutta koska hän ei osaa tai halua kytkeä kysymystä kapitalismin ideologiaan ja politiikkaan, analyysi jää väkisinkin puolitiehen. Luyendijk kyllä toteaa aivan oikein, että osa poliitikoista haluaisi mielellään estää finanssisektorin kohtuuttomuudet, mutta riittävän moni on niin syvällisesti korruptoitunut edunsaajaksi, ettei yksien halu muutu kaikkien pyrkimykseksi. Se on osasyy siihen, ettei edes vuoden 2008 katastrofi saanut aikaan merkittävää korjausliikettä ja ollaan taas business as usual -tilanteessa.

Sitä Luyendijk ei kuitenkaan saa sanotuksi, että poliittisten päättäjien ratkaisu jättää pankit rauhaan on pohjimmiltaan ideologinen. Se kumpuaa ennen muuta porvarillisen ajattelun tärkeimmästä tabusta eli omistusoikeuden pyhyydestä. Sen varaan on kapitalismi rakennettu ja sen takia myös markkinatalous on pysyvässä kriisissä, eikä vain siinä, vaan tuhoisan globaalin tuhon partaalla. Koko finassimaailma rakentuu ajatukselle siitä, että shareholder's value on arvoista tärkein ja loukkaamattomin. Ihmiset kuolkoot nälkään, maailma tuhoutukoon, mutta omistusoikeuteen ei saa koskea.

Parantumaton optimisti ajattelee, että kyllä tämä tästä jotenkin, jos vain hallitsemattoman suuriksi ja käsittämättömän monimutkaisiksi muuttuneet finanssiyksiköt saadaan pilkotuksi, estetään vastuuton keinottelu ja säännellään muutenkin pankkisektoria sopivasti, vaan ei liikaa. Puuttuu vain käsitys siitä, millä näihin tavoitteisiin päästäisiin maailmassa, jossa pääomat kasautuvat Marxin ennustamalla tavalla ilman että kukaan edes suoranaisesti pyrkisi siihen. Puuttuu myös ymmärrys siitä, miten henkilökohtaista taloudellista hyötyä saavien poliitikkojen päät saataisiin kääntymään. Mikään ei nimittäin muutu vain sillä, että ongelma todetaan ja kuvaillaan. Kapitalismin rakenteellisia ongelmia ei ole mahdollista korjata kapitalismin peruselementit ja ideologiset arvot säilyttäen. Siksi kuljemme kohti seuraavaa romahdusta, joka voi olla myös se viimeinen. Tuskin sitä kukaan haluaa, mutta eliitin selvä enemmistö on valmis ottamaan senkin riskin.