Köyhempi?

Helsingin Sanomien testin mukaan olen köyhempi kuin keskivertosuomalainen. Suomalaisten talouksien varallisuus on keskimäärin 110.000 euroa. Keskimäärin tuo varallisuus perustuu omistusasuntoon. Varakkaimpia ovat uutisen mukaan 65-74 -vuotiaat (keskimääräinen varallisuus on 186700 euroa eli kyse on markkamiljonääreistä) eli olen ikäluokkani varsinainen petturi, koska en omista käytännössä yhtään mitään.

"Köyhempi" ei tietenkään tarkoita samaa kuin köyhä. Minulta ei puutu omasta mielestäni mitään olennaista, vaikken omista mitään tilastoissa näkyvää tai edes niihin tarkoitettua. Onko tuo varallisuusmittari siis täysin väärässä? Mittaako se - ainakaan Suomessa - mitään muuta kuin omistusasunnon arvoa? Mihin ihminen tarvitsee edes keskimääräistä varallisuutta?

Olemattoman varallisuuteni takana on kaksi isoa syytä. Olen koko ikäni ollut suhteellisen pienipalkkaisessa kirjastotyössä enkä ole halunnut asunnon omistajaksi. Olen maksanut vuokraa, menettänyt mahdollisuuden kartuttaa omistusasuntovarallisuutta ja saanut elää velattoman huoletonta elämää. Monen mielestä olen toiminut todella typerästi ja siksi minun oikea paikkani onkin siellä keskimääräistä köyhempien joukossa.

* * *

Varallisuus, omistaminen, raha - mikäpä tätä ihmisten maailmaa tehokkaammin pyörittäisi. Ihminenhän ei biologisesti kauhean paljon tarvitse, mutta yhteisön jäseninä meistä tulee helposti rahan perässä ryntääviä egoisteja senkin jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty, kuten on asian laita Suomessa, vaan ei kaikkialla maailmassa. Mikä saa ihmisen himoitsemaan enemmän kuin tarvitsee? Miksi on niin vaikeaa tyytyä siihen, mitä tarvitsee?

Suomessa asuminen on iso asia, koska ilmasto pakottaa elämään huomattavan osan vuodesta sisätiloissa. Asunto on meillä iso pakko. Ei siis ihme, että sen ympärillä liikkuu merkittävä osa suomalaisesta varallisuudesta. Grynderit ja pankit eivät voisi hyvin ilman tätä lämpimästi asumisen pakottavaa tarvetta. Asumistavan valinta on kuitenkin pitkälle ideologinen ratkaisu. Suomessa on onnistuttu hyvin pitkälle toteuttamaan oikeistolainen ihanne siitä, että vain epäonnistuneet eli köyhät asuvat vuokra-asunnossa. Onnistunut ihminen asuu omassa asunnossa, oli se tiiliseinäinen omakotilatalo tai kerrostaloasunto. Sivitysmaissa vuokra-asuminen on normaalia, Suomessa ei.

Olen siis suomalaisittain vapaaehtoisesti epäonnistunut, huono ihminen, josta ei ole ollut asianmukaista hyötyä grynderille eikä pankkiirille. En myöskään elätä asuntobisnestä, joka pyörittää jatkuvasti valtavaa vaihtorulettia. Kymmenet sivut asuntoilmoituksia menevät kokonaan silmieni ohi tekemättä mitään vaikutusta. Olen viheliäinen kansalainen, koska olen opetellut iloisen kuluttamisen sijasta kysymään jokaisen hankinnan kohdalla, onko kyseessä halu vai tarve. Ja kyllä, valintani on ollut tietoinen ja ideologinen. En ole koskaan halunnut elää rahan ehdoilla. Kun olin päässyt eroon ensimmäisen PC:ni hankintaa varten ottamastani 10000 markan lainasta 1980-luvun lopulla, päätin pysytellä jatkossa erossa velaksi elämisestä.

* * *

Itseäni ei hätkähdytä kuulua keskimääräistä köyhempien joukkoon. Asumisoikeusasunnossa kiinni oleva pantti on vanhempien perintöä sekin, ei itse hankittua. Enemmän olen yllättynyt siitä, mitä paljon varallisuutta kotitalouksilla keskimäärin on. Tilastokeskus tietysti muistuttaa, että 10% omistaa kaikesta varallisuudesta 45% eli melkein puolet. Voi siis arvata, että keskimääräistä köyhempien joukkomme on todellisuudessa aika suuri, mutta kaikki suomalaiset eivät ole vähävaraisia.

Tekeekö omistusasunto tai muu varallisuus ihmisen onnellisemmaksi kuin hän olisi ilman tätä varallisuutta? Tutkimukset ovat muistaakseni toistuvasti osoittaneet, että onnellisuus on suhteellista, eikä sitä voi noin vain lisätä rahalla ja varallisuudella. Tämähän ei tarkoita, että kukaan meistä nauttisi kurjista asumisoloista, käyttörahan niukkuudesta, nälästä tai mistään muustakaan perustarpeiden puutteesta. Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, keskiöön nousee ihmisen onnellisuutta mitattaessa sosiaalisen arvostuksen, onnistumisen kokemusten ja vastaavien ei-mitattavien arvojen osuus. Rahalla voi tunnetusti ostaa palveluita, mutta ei aitoa rakkautta, välittämistä ja arvostusta, joita kaikkia ihminen haluaa enemmän kuin mitään muuta.

Jos saisin yhtäkkiä päätösvaltaani ikäisteni keskimääräisen varallisuuden, tietäisin kyllä, miten sen jakaisin rahaa itseäni enemmän tarvitseville. Isompikaan lottovoitto ei olisi mikään ongelma, kaikelle löytyisi mielekästä käyttöä. Kaiken tuon pois jakamallakin jäisin maailman mittakaavassa keskimääräistä rikkaammaksi. Se on aito ongelma, joka täytyy ratkaista.