Tavallista suurempi puhallus

Tämä on pakollista luettavaa jokaiselle, joka välittää luonnosta, ihmisen elinympäristöstä, poliittisesta päätöksenteosta ja kaivosteollisuuden vaikutuksista. Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala ovat nimenneet erinomaisen raporttinsa synkästi - Talvivaaran vangit (Siltala 2016) - ja synkkä on itse tarinakin. Se on kuitenkin kirjoitettu niin lempeästi (lue: journalistisen varovaisesti), että lukijan täytyy tehdä kaikkein ikävimmät johtopäätökset itse ja lausua ne myös ääneen. Teen sen omalta osaltani seuraavassa.

* * *

Jos en olisi muuttanut Sotkamosta vuonna 1985 noin kymmenen asumisvuoden jälkeen, olisin epäilemättä joutunut pieneksi osaksi Talvivaaran tarinaa. Olin Kainuussa asuessani aktiivisesti mukana luonnonsuojelutoiminnassa, enkä olisi mitenkään voinut olla sotkeutumatta Talvivaaran asioihin. Olen toki seurannut asioita tiiviisti vuoden 1985 jälkeenkin, mutta pitänyt näppini erossa paikallisesta kuohunnasta. Ei se ympäristöaktiivisuus varsinkaan tientuoman edustamana ollut silloinkaan erityisen suosittua. "Luontoa mitään suojella tarvitse, kyllä sitä kaikille riittää, vaan toisin on työpaikkojen kanssa". Puoliksi totta, ja nuo työpaikat ovatkin ikävyyksien inhimillisesti surullisen puoli. Luontohan ei murehdi tai kärsi, vaikka kuinka runnotaan ja tuhotaan, se murehtiminen on ihmisen osa.

En pohdi Talvivaaran tapausta neutraalisti, vaan tunnen kiukkua kaiken prosessiin liittyneen valehtelun, huijauksen ja ihmisten julman pettämisen takia. Tunnen myös jonkinasteista huonoa omaatuntoa siksi, että tiedän tehneeni vähemmän kuin olisin voinut. Kauppisen ja Oinaalan kirjan jälkeen tosin kolkutus on hiukan vaimentunut. Talvivaara on ollut niin taitavasti hoidettu operaatio, ettei sitä mikään aktivismin määrä olisi estänyt. Niitä kultareunaisia unelmia, joilla paikallinen tuki hankkeelle saatiin, ei olisi millään lisäinformaatiolla kyennyt muuksi muuttamaan, saati saada katoamaan. Siihen tarvittiin monen kohdalla henkilökohtainen tragedia, eivätkä kaikki silti vieläkään usko, että kyseessä oli puhallus.

Miksi käytän ilmaisua "puhallus", jolla tarkoitan kulissien takana suoritettua operaatiota, jonka laskun maksaa joku muu kuin siitä hyötyvä? Minusta Talvivaara täyttää klassisen puhalluksen tunnusmerkit siksi, että jättiläismäinen lasku - jotain 400-1000 miljoonan euron välillä, kukaan ei vielä tiedä lopullista summaa - tulee lankeamaan suomalaisille veronmaksajille, joiden mielipidettä ei missään vaiheessa ole kysytty. Talvivaara on puhallus, koska hankkeen primus motor Pekka Perä ei ole rutiköyhä ja koska kukaan muukaan ei suostu kantamaan vastuuta epäonnistumisesta.

* * *

Talvivaaran huijaus koostuu erilaisista osista. Yksi koskee kaivostoimintaa, toinen ympäristöä ja kolme taloutta ja päätöksentekoa. Kaivostoiminnan huijaus voidaan pelkistää siten, että vaikka ympäristöystävälliseksi kuvailtu bioliuotusmenetelmä sinänsä on todellinen prosessi, se ei selvästikään täytä taloudellisesti kannattavan teollisen toiminnan ehtoja. Se ei ole tuottanut luvattuja nikkelimääriä, mutta se on vajaatehoisenakin tuottanut mittavia ympäristötuhoja ja -riskejä, jotka kuuluvat kaivosteollisuuden kokonaistaseeseen - vaikka ne tässäkin tapauksessa on ulkoistettu veronmaksajille. Pekka Perä ei tule maksamaan euroakaan Talvivaaran ympäristön kunnostustöistä, jos saan veikata. Talvivaaran mustaliuskeen hyödyntäminen on toki teknisesti mahdollista. Normaali kaivosteollisuus perustuu kuitenkin tuotannon voitollisuuteen. Vain strategisesti välttämättömiä aineksia voidaan uuttaa maaperästä taloudellisesti tappiollisella tavalla. Nikkeli ei ole tällainen tuote, kuten sen kansainvälisestä hintakehityksestä voi nähdä.

Ympäristönsuojelullisesti Talvivaara on ollut lähes alusta lähtien joka suuntaan ongelmia synnyttävä katastrofitehdas. Vaikka mitään näistä ongelmista ei olisi tarkoituksella aiheutettu (piittaamattomuudesta ja säästösyistä kylläkin), Talvivaaran puuhamiehet ovat syyllistyneet koko ajan biologisten, geologisten ja kemiallisten faktojen väheksymiseen. Pekka Perä & Co ovat alusta alkaen tienneet, että mustaliuske on jo itsessään hankalaa tavaraa joutuessaan veden ja ilman kanssa tekemisiin. Kun Talvivaarassa on myös käytetty valtavia määriä ylimääräisiä happoja ja muita prosessissa tarvittuja kemikaaleja, ei tarvittu kuin hiukan taivaalta satavaa vettä - jota vedenjakajaseuduilla tunnetusti riittää - ja ongelmat olivat väistämättömiä. Systemaattinen päästöjen vaikutusten kiistäminen ja vähättely ovat ehkä teollisuuden normaalia käytäntöä, mutta Talvivaarassa tähän yhdistyi myös systemaattinen lupaehtojen rikkominen. Kesän 2016 näkökulmasta on ilmeistä, ettei kaivos olisi koskaan saanut lupaa sille toiminnalle, jota se on todellisuudessa harjoittanut ja niille ympäristövaikutuksille, jotka ovat toteutuneet.

Pekka Perä myi Talvivaara-hankkeensa alusta lähtien tarinalla, jonka useimmat uskoivat tai ainakin halusivat uskoa. Erityisesti Kainuussa vahvoilla oleva Keskusta kytkeytyi monin näkyvin ja näkymättömin sitein Talvivaaraan tavalla, joka ei varmaankaan ole ollut poikkeuksellista, mutta jonka kielteiset vaikutukset kansalaisille ovat ilmeisiä. Ilman voimakasta poliittista kytkentää alkuperäiset lupaehdot olisivat ehkä olleet tiukemmat, Kainuun ELY-keskuksen valvonta olisi ollut asiallista (kirjan kuvauksen mukaan se on ollut selkeästi kaivosyhtiön tarpeiden sanelemaa) ja yhtiö olisi mennyt nurin ilman veronmaksajien valtavaa ja vastentahtoista panosta. Kaivos on kiistämättä tuottanut Kainuussa ja laajemminkin työtä, toimeentuloa ja ehkä jopa optimismin yleistymistä. Hinta on kuitenkin ollut hirvittävän kova, eikä tällä hetkellä näytä siltä, että Kainuu jäisi prosessissa voiton puolelle. Kainuun matkailu saattoi selvitä säikähdyksellä, kun Talvivaarasta ei tullutkaan Euroopan suurimpiin kuuluvaa uraanintuottajaa. Katinkullassa kellivä turisti ei varmaankaan uhraa ajatuksiaan Talvivaaran ympäristön metallipitoisuuksille. Mutta jos Nuasjärvi, jonka rannalla Katinkultakin lepäilee, muuttuu Talvivaaran jäteliemialtaaksi, tilanne voi muuttua ja kokonaistase kääntyä paljon nykyistäkin enemmän miinukselle.

* * *

Suurtakaan puhallusta ei välttämättä ole tarkoitettu vain puhallukseksi. Pekka Perä on hyvinkin voinut uskoa tarinaansa myös itse, ainakin aluksi. Hän ei kuitenkaan ole voinut pitää illuusioitaan yllä vuosien mittaan tosiasioiden edessä. Ne tosiasiat kertovat, että Talvivaara ei ole koskaan kyennyt luvattuihin tuotantomääriin, se ei ole koskaan tuottanut voittoa eikä se ole koskaan pysynyt ympäristönsuojelullisesti lupaehtojensa rajoissa. Töitä se on tarjonnut, mutta sen ei pitänyt olla koko hyvä tarina. Pekka Perän hyvä tarina ei tee enää vaikutusta alan ihmisiin, Talvivaaran osakkeen arvo on nolla euroa, eikä maailmalta näytä löytyvän ketään riittävän hölmöä tai hyväuskoista laittamaan rahojaan peliin. Se kertoo asiasta itse asiassa kaiken olennaisen. Kupla on puhjennut ja alan toimijat tietävät sen.

Merkillisintä tässä puhalluksessa on se, ettei sitä ole vieläkään myönnetty ja peliä puhallettu poikki. Poliitikkojen tuki saattaa silti olla niillä hilkuilla, sillä kovinkaan kepulainen solidaarisuus ei kestä loputonta avointa piikkiä. Siksi ei ole ollut yllättävää, että vaikka toisesta suupielestä yritetään sitä menestystarinaa pitää joten kuten hengissä, siitä toisesta sanotaan suoraan, että ellei yksityistä rahoittajaa löydy, kaivos suljetaan. Tämän kokoluokan puhallusten tyyliin löytyy edelleen niitä, jotka ovat upotettujen kustannusten harhan vallassa. Eli ettei kannata sulkea, kun näin paljon on jo käytetty. Harha on yleinen, mutta tulee aina kalliiksi, aina. 

Se nikkeli ei katoa minnekään, vaikka kaivos suljetaan. Maailma on täynnä suljettuja kaivoksia, joista osa on avattu myöhemmin menetelmien kehittymisen seurauksena. On vaikea tietää, käykö Talvivaaralle samoin. Kaivoksen vangiksi jäävät joka tapauksessa kaikki ne ihmiset, joiden unelmia kaivos ei sitten kuitenkaan toteuttanut ja varsinkin ne ihmiset, joiden lähivesiä kaivoksesta valuvat jäteliuokset kiusaavat ehkä seuraavat 2000-3000 vuotta. Vesi liikkuu aina ja vedenjakajalta se liikkuu kahteen suuntaan, mukanaan geologisesti kiinnostava, mutta terveydellisesti haitallisia pitoisuuksia metalleja sisältävä keitos. Suljettukaan kaivos ei jätä ympäristöään rauhaan. Kerran auki rouhaistu mustaliuske ei vähällä vaikene.