Naisoletettu

Toimittaja Sonja Saarikosken tuore kirjoitus ns. poliittisesti korrektin puhekulttuurin aiheuttamista ongelmista on tervetullut, vaikka jääkin analyysissään ja johtopäätöksissään kiltisti puolitiehen. Kun olen itse yrittänyt pysytellä mahdollisimman etäällä PK-maailmasta, Saarikosken teksti tarjosi kuitenkin uusia kielellisiä elämyksiä. "Naisoletettu" (normaalikielellä "nainen") oli ehkä hätkähdyttävin ja kirvoitti tämän tekstin kannattimiltaan.

Koska PK-ajattelua on mielestäni syytä ironisoida kaikin mahdollisin tavoin, lisään tähän alkuun "liipaisinvaroituksen" eli ilmoitan, että tulen tekstilläni aiheuttamaan mielipahaa herkille PK-ihmisille ja mahdollisesti traumatisoin sellaisen, jonka mielestä sanat ovat maailman vaarallisin asia. Tulen käyttämään PK-kiellettyjä sanoja ja lyhyesti ilmaisten kirjoittamaan poliittisesti epäkorrektilla tavalla poliittisesti korrektista asiasta.

Samaan hengenvetoon varoitan myös siitä, että olen edelleen sananvapauden ankara puolustaja, enkä piittaa PK-kulttuurisista heristelyistä. Kannatan myös pontevasti ihmisen oikeutta olla sukupuolisesti juuri se, mikä tuntee olevansa, kunhan se ei rajoita muiden vastaavaa oikeutta. En hyväksy mitään ihmisen syrjintää hänen mielipiteittensä tai geneettisten ominaisuuksiensa takia. Ihmistä on syytä arvioida vain hänen tekojensa perusteella.

* * *

Tämän tekstin otsikkona olisi voinut olla myös "N. E. Ekeri". Tuosta n-sanastahan on tullut PK-ideologian symboli onnistuneelle kielen takautuvalle rankaisemiselle. Yli puolet elämästäni tuo sana oli vain yksi muiden lähinnä mantsan kirjan kautta tuttujen neutraalien sanojen joukossa. Kunnes PK-väki päätti minulta mitään kysymättä, että se loukkaa afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia ihmisiä. Tiedän ja osittain hyväksynkin sen perustelun, että sanaa on myös Suomessa sittemmin ruvettu käyttämään loukkaavassa tarkoituksessa. En siksi käytä sanaa "neekeri" tilanteessa, jossa voisin kuvitella sen kuulostavan loukkaavalta siitä riippumatta, mitä tarkoitan. Kieltäydyn kuitenkin siirtämästä sitä muiden keksimään ja ylläpitämään kiellettyjen sanojen luetteloon. Sellaista ei tunne myöskään Suomen rikoslaki.

En myöskään aio ryhtyä käyttämään "naisoletetun" kaltaisia sukupuolifanatismin synnyttämiä naurettavuuksia. Tällainen äärivarovainen PK-puhe liukuu ilman ennakkovaroitusta painajaiseksi, jossa kiihkoileva sanojen vahtiminen korvaa kohteliaan suvaitsevuuden, luonnollisen pyrkimyksen olla toista tahallaan loukkaamatta. Itse en aio olla moisessa mukana ja luotan siihen, ettei myöskään ihmiskunnan suuri enemmistö ole mukaan huijattavissa ihan siitä riippumatta, mitä itse kunkin reisien välissä on tai ei ole.

Vaatimus julkisen puheen ja tekstin täydellisestä loukkaamattomuudesta johtaa sekä jo toteutuneeseen arjen kiihkoiluun, josta netin pidäkkeetön solvailu antaa inhorealistisen kuvan että sanamagiaan, jossa joku ylipappi tai -papitar ilmoittaa, mitä rikkaan kielen sanoista saa käyttää ja mitä ei. Moinen vallan poisluovutus on demokraattisen sivistysyhteiskunnan mahalasku, osittain jo todellisuutta (ei Sonja Saarikosken olisi juttuaan muuten kannattanut kirjoittaa). Kun mitään ja ketään ei saa loukata, loukataan meitä kaikkia ihmisinä.

* * *

 On inhimillisesti ymmärrettävää, että pitkään syrjitty ääni on helposti ylimitoitettu ja kokematon. Ei pitäisi kuitenkaan olla mitään perustetta sille, että esimerkiksi sukupuoliin liittyvä keskustelu perustuu syrjinnän uudelleenjärjestelyyn sen poistamisen sijasta. Sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksien ajaminen voi sekin johtaa epätasa-arvon lisääntymiseen, uusiin syrjimisen muotoihin ja yleiseen ikävään käytökseen. Kun kiihkoilija kirjoittaa pelin säännöt itse, joku aina kärsii. Se voi olla myös valkoihoinen, heteroseksuaalinen, keski-iän ylittänyt mies, joka ei voi vedota minkään vähemmistön mandaattiin ja on siksi helposti vapaata riistaa eli sanoi tai kirjoitti mitä tahansa, on syyllinen johonkin.

Vaikeinta näyttääkin olevan luontevan tasapainon löytäminen. Liiallinen painostus syö nopeasti vähemmistön tarvitsemaa suuren enemmistön tukea. Julkisuuttakin voi olla myös liikaa, vaikka sitä ei taistelun tiimellyksessä helposti tajua. Suomessa suuri enemmistö on suvaitsevaista ja kohteliasta porukkaa, mutta jos sitä vaaditaan puhumaan "naisoletetuista" myös yltiöfeministisen seminaarin ulkopuolella, myötätunto haipuu iltaan mennessä olemattomiin. Sama suvakki voi kysyä, tehdäänkö meillä enää dokumenttielokuvia, joiden aiheena ei ole sukupuoliseen vähemmistöön kuuluminen iloineen ja suruineen?

En väitä, että PK-kulttuuria viljelevät kaikki tietoisesti pyrkivät heikentämään sananvapautta ja yleisiä demokratian puitteita. Niin voi silti käydä, kun kiihko peittää harkintakyvyn ja tolkun. Fanatismi ei koskaan tuota hyviä tuloksia, mutta sivuvahinkoja sitäkin enemmän. On tärkeää, että sukupuolisuuden kirjosta puhutaan avoimesti ja realistisesti, koska siitä nouseva syrjiminen ja epäasiallinen kohtelu on sinänsä suhteellisen helppo poistaa. Kannattaa kuitenkin samalla pitää huolta siitä, ettei syrjinnän vastustaminen muutu itse syrjiväksi, syyllistäväksi ja tuomitsevaksi. Valmista alkaa olla vasta, kun kukaan ei tunne tarvetta järjestää tai vastustaa Gay Pride -kulkuetta.