Ei sotaa vaan vakautta

Vakaus vaakalaudalla : Ajatuksia turvallisuuspolitiikkamme suunnasta (Into 2017) on demarivetoinen, mutta puoluepoliittisen kirjon aika hyvin kattavan kirjoittajajoukon panos ajankohtaiseen väittelyyn Natosta, Venäjästä ja turvallisuuspolitiikasta. Kustantajaa ja toimittaja Timo Hakkaraista voi onnitella nimekkään, joskin ehkä turhankin yksituumaisen kirjoittajajoukon keräämisestä. Ehkä muutama kiiluvasilmäinen Nato-haukka olisi piristänyt kekkereitä? Nyt on kuitenkin valittu se tie, että perusteluita Nato-jäsenyyden torjumiselle ja Venäjän demonisoinnin vastustamiselle etsitään hyvin erilaisista näkökulmista. En tiedä, ovatko kirjoittajat saaneet vapaasti valita aiheensa, mutta hiukan päällekkäisyyttä pamfletin teksteissä esiintyy, ei kuitenkaan kiusallisessa määrin.

Osa teksteistä on korostuneesti ns. asiantuntijanäkemyksiä, kuten Matti Klingen Venäjä-artikkeli ja Heikki Talvitien vastaava Ruotsista.  Myös Esko Seppäsen paneutuminen sopimuksiin, jotka kuljettavat Suomea Yhdysvaltain liittolaiseksi, tarjoaa hyvää läpivalaisua huonosti julkisuudessa käsiteltyyn asiaan. Yllättävän mielenkiintoinen on kenraaliluutnantti (evp) Markku Nikkilän kuvaus Natosta otsikolla "Helkkarin poliittinen ja kankea". Yleensähän Naton ihailijat puhuvat siitä hyvin yleisellä ja teoreettisella tavalla, kun taas Nikkilä on tylyn realistinen, vaikka ei mitään salaisuuksia paljastakaan eikä ole mitenkään Nato-vastainen.

Myönteisen yllätyksen tarjoaa mielestäni myös toinen kenraali eli Gustav Hägglund, joka toimi puolustusvoimain komentajana koko sen 1990-luvun, jolloin Suomi oli EU:n jäsenä.  Hägglund on profiloitunut aiemminkin keskustelijana, joka ei arastele sanoa näkemyksiään kiertelemättä. Tässä tapauksessa hänen suorapuheisuutensa varmasti kylmää niitä, joiden mielestäni ammattisotilaat ovat automaattisesti Naton kannattajia, joita siviilien on syytä kuunnella. Eivät ole ja Hägglund perustelee kantansa varsin hyvin, suorastaan "epäsotilaallisen" hyvin. Kukaan poliitikko ei nykypäivänä uskalla sanoa Hägglundin tavoin, että "Naton laajentuminen oli virhe". 

* * *

Yhtä vähän kuin kenraali Hägglundia voidaan vasemmistolaisuudesta syyttää Kokoomuksen pitkäaikaista toimihenkilöä Jarmo Virmavirtaa, jonka kirjoitus "Herää Eurooppa, sota on jo ovella!" on ihan muuta kuin mitä ennakkoluuloisesti voisi kokoomuslaiselta odottaa. Virmavirtaa voi ehkä parhaiten kuvailla inhorealistiksi, joka uskaltaa todeta suoraan, että Suomen valtamedia - "se on Yle ja HS" - on luopunut krittisyydestä (suhteessa vallankäyttäjiin). Virmavirta ei myöskään ujostele julistautua Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajaksi myös vuonna 2017. Sitähän ei kukaan aktiivipoliitikkomme tohtisi tehdä.

Tässä suhteessa ainakin itselleni tuotti tämän kirjoituskokoelman suurimman pettymyksen Erkki Tuomioja, joka on saanut kunnian päättää kirja "kokeneen ja viisaan demarin" roolissa. En toki ole kaikista Tuomiojan näkemyksistä ja johtopäätöksistä eri mieltä, mutta kyllä nyt on äänessä varovainen EU-poliitikko, ei se idealistinen nuorisopoliitikko, jonka kanssa minulla on ollut kunnia jakaa poliisin pidätystoimiin liittyviä kokemuksia Persian shaahin vastaisissa mielenosoituksissa vuonna 1970. Tuomioja pyrkii olemaan niin valtiomiesmäinen (etten sanoisi "valtiosetämäinen"), että hänen Nato-kielteinen kantansakin alkaa muistuttaa komiteamietintöä, eikä sitä oikein jaksa keskittyneesti lukea. Tuntuu kuin Tuomiojalle olisi tärkeintä, ettei kukaan vaan pääse syyttämään häntä EU-vastaisuudesta tai Venäjän myötäilystä.

Jotkut valikoiman tekstit ovat valitettavasti vähän pakkopullaa, mutta otan esimerkiksi vain ehkä kiintiökepulaisena mukana olevan Seppo Kääriäisen tekstin "Puolustus tukee ulkopolitiikkaa". Kun tietää, miten lupsakasti Kääriäinen osaa puhua, tämä itsenäisen puolustuksen puolustuspuheenvuoro on tylsän särmätön ja ennalta-arvattava. Ei tietenkään ole vain kirjoittajan vika, jos ei ole mitään uutta ja mielenkiintoista sanottavaa. Mutta ei sellainen lukijaakaan innosta. Kuten sanoin, Kääriäinen ei ollut edes ainoa lajissaan, mutta ei nyt mennä siihen, jokainen lukee ja arvioi itse.

* * *

Tällaisten yksituumaisten kirjoituskokoelmien julkaiseminen on aina vähän mietityttävä juttu. Asia on tärkeä, kirjan teemoista on äärimmäisen tärkeää saada aikaan aitoa keskustelua nykyisen kuurokorvaisen räksytyksen sijaan. Vaikka mukaan on saatu monipuolinen kattaus erilaisia kirjoittajia, voi silti kysyä, kuinka moni Nato-intoilija tällaiseen valikoimaan tarttuu? Kun ei siellä mukana ole ketään aitoa toisinajattelijaa (tässä tapauksessa atlanttisten suhteiden ja Naton ystävää), kirjan on helppo ohittaa yksipuolisena propagandana (ei se oikeasti ihan yksituumainen ole, mutta päälinjaltaan kuitenkin).

Epäilemättä on haluttu välttää tylsä inttäminen, joka Naton kannattajien puolella on valitettavasti aika yleistä, vaikka vastassa on selkeä kansan enemmistö, joka ei jaksaisi kuunnella niitä yksiä ja samoja perusteluita uudestaan ja uudestaan. Silti houkuttaisi kirja, jossa 2-3 ei-kiihkoilevaa asiantuntijaa esittäisi keskeisistä väittämistä oman näkemyksensä niin että muitten on kuunneltava vastaväitteitä omaan puheenvuoroonsa asti. Televisiossa tällaista pidättyvyyttä ei juuri esiinny, mutta kirjamuodossa se olisi teknisesti helppo toteuttaa.

Nihilisti tietenkin kysyy , mahtavatko kaikki edes aidosti haluta asiapitoista keskustelua? Sellaiselle, joka näkee Nato-jäsenyyden isänmaallisena missiona, joka pitää sujauttaa Suomi-neidon kurkusta alas vaikka lupaa kysymättä (kuten Suomesta tehtiin euromaa), aito keskustelu, joka saattaisi jopa lisätä kansalaisten Nato-vastaisuutta, on tietenkin vastenmielinen ajatus. Ei kukaan Nato-missiota vuosikausia toteuttanut, esimerkiksi Helsingin Sanomien omistaja, halua istua pöytään jonkun Gustav Hägglundin tai Esko Seppäsen kanssa väittelemään, koska turpaanhan siinä tulee. Juuri siksi jokainen tilaisuus argumentoida kunnolla tulee käyttää, vaikkapa sitten näin. Tästä Erkki Tuomiojakin viisaasti muistuttaa: olemme aivan uudella tavalla riippuvaisia toisistamme ja kyvystämme ratkaista ongelmia yhdessä. Sotilaallista ratkaisua ei enää ole, joten sitä ei kannata etsiäkään.