Addiktoidun, olen siis ihminen?

Perinteinen näkemys pakkomielteisestä riippuvuudesta eli addiktiosta on ollut sidoksissa alkoholin, nikotiinin ja muiden huumaavien aineiden käyttämiseen. Adam Alterin kirja Vastustamaton (Terra Cognita 2017)  todistaa monin esimerkein, että tämä on valitettavasti kovin rajoittunut ja virheellinen näkemys. Addiktiot eivät ole ilmiöinä pohjimmiltaan kemiallisia vaan sosiaalisia ja käyttäytymiseen liittyviä. Huumaviin aineisiin addiktoitunut ihminen ei aivojen toiminnan tasolla poikkea millään olennaisella tavalla ihmisestä, joka on addiktoitunut Facebookin tykkäyksiin, juoksemiseen tai koukuttavaan verkkopeliin. Itse asiassa taitaa olla niin, että perinteiset huumeaddiktit jäävät lukumääräisesti hännille, kun erilaiset verkkoaddiktiot leviävät.

Adlerin kirjaa voi kehua siitä, että se pakottaa lähestymään koko addiktion kysymystä perinteistä laajemmasta näkökulmasta. Addiktiot eivät ole "muiden", vaan myös useimmissa tavoissa "minun" ongelmia. Adler ei varsinaisesti analysoi syitä siihen, miksi toiset addiktoituvat helpommin kuin toiset. Hän kuitenkin korostaa, että addiktio ja soveliaat olosuhteet ovat erottamaton pari. Monesta Vietnamissa taistelleesta yhdysvaltalaissotilaasta tuli heroiinin käyttäjä, koska olosuhteet - pitkästyminen, stressi, pelko - houkuttelivat etsimään lohtua mistä tahansa ja tässä tapauksessa heroiinia oli historiallisista syistä johtuen paljon tarjolla. Toisaalta kaikkia heroiininkäyttäjät eivät kuitenkaan jatkaneet palattuaan kotiin normaalien ärsykkeiden ja viihdykkeiden maaimaan. Lyhyesti: olosuhteet tekivät monesta heroinistin, ei niinkään itse huume.

Adlerin kirjan esimerkit heijastelevat pitkälle yhdysvaltalaisen elämäntavan piirteitä, mistä syystä kaikki tulkinnat eivät tunnu ihan yleispäteviltä. Sitä on kuitenkin vaikea kiistää, että siinä missä huumeaddiktio on "arvoitus" lähinnä aivokemiallisista ja -biologisista syistä, kirjan keskusaihe eli "käyttäytymisaddiktio" on tullut vakavan tutkimuksen piiriin vasta 1990-luvun aikana ja varsinkin 2000-luvulla. Syy on selvä: internet levisi maailmalle 1990-luvulla ja 2000-luku on ollut mobiililaitteiden kultakautta. Mahdollisuus olla käyttäytymisaddikti ajasta ja paikasta riippumatta on synnyttänyt ilmiöitä ja ongelmia, joita ei aikaisemmin kerta kaikkiaan voinut olla. Käyttäytymisaddiktioiden kohdalla ei puhutakaan enää pienesta "huonosti käyttäytyvästä vähemmistöstä" vaan kansalaisten suuresta enemmistöstä. Ilmaisu "oopiumia kansalle" on saanut aivan uudet kasvot.

* * *

Tutkijat ovat eläinten kanssa tekemillään kokeilla osoittaneet, ettei käyttäytymisaddiktiivisuus ole vain ihmisen ominaisuus. Monet eläimet rauhoittavat itseään vankeudessa toistamalla samaa käyttäytymismallia tunnista, päivästä ja vuodesta toiseen. Surullinen näky häkissään samaa polkua kiertävästä upeasta kissapedosta on valitettavan tuttu kaikkialta maailmassa. Eläinten addiktiot ovat luonnossa kuitenkin melko vähäisiä, koska elinympäristöt eivät mahdollisuuksia sellaiseen juuri tarjoa. Mutta ihmisen tilanne on toinen. Pakotamme miljoonat eläimet reagoimaan tylsistyttävään ja usein myös tuskalliseen elinympäristöön toisteisilla liikkeillä, mutta eläimillä ei ole suurta riskiä jäädä verkkopelaamisen tai lohtusyömisen vangiksi.

Ihmisen maailmassa kaikki on toisin. Emme ainoastaan ole alttiita addiktoitumaan, vaan teemme sen yleensä vapaaehtoisesti, mielellään ja tulevaisuutta suuremmin pohtimatta. Tätä alttiutta on kautta aikojen myös käytetty hyväksi, vaikka vasta mobiili verkkomaailma on tarjonnut taloudellisen voiton tavoittelijoille sekä lähes rajattoman asiakaskunnan, myös ennennäkemättömän laajan ja monipuolisen valikoiman erilaisia tapoja addiktoitua milloin mihinkin. Adler kuvaa kiintoisasti sitä, miten etenkin pelien "koukuttavuus" on täysin harkittua ja suunniteltua, vaikka täysosuman yleispätevä resepti on edelleen keksimättä. Nykypäivänä verkkopelin menestyminen edellyttää koukuttavuutta, joten uudet tavat vangita kuluttajan huomio ovat tervetulleita innovaatioita myös menestyneille toimijoille.

Kun Netflix vuonna 2012 toi nettikatselun markkinoille nimellä post-play tunnetun tekniikan eli mahdollisuuden katsoa televisiosarjan kokonainen tuotantokausi saman tien, toteutettiin samalla pieneltä tuntuva mutta radikaalisti toiminnan addiktiivisuutta lisäävä tekninen muutos. Kun ennen piti klikata, jos haluaa katsoa lisää, käyttöön otettiin nerokas keksintö, jonka mukaan ihmisen on klikattava, jos ei halua jatkaa katsomista. Psykologisissa kokeissa on havaittu, että niinkin mitätön asia kuin klikkaus toiston keskeyttämiseksi vaatii energiaa ja aktiivisuutta, jonka useimmat ihmiset mieluummin välttävät. Siksi oli nerokas oivallus kääntää perinteinen asetelma nurin. Olen itsekin tähän muutokseen kiinnittänyt huomiota, tosin tajuamatta sen kumouksellista luonnetta. Otin sen itse vastaan ja South Parkin kohdalla myös käyttöön myönteisenä uudistuksena...

* * *

Sen lisäksi että addiktiivisuuden tutkiminen on mielenkiintoista ihmisen käyttäytymisen selvittämistä sinänsä, käyttäytymisaddiktioiden nopea yleistyminen käytännössä kansalaisten enemmistön toimintamalliksi on nostattanut esiin kysymyksen siitä, onko esimerkiksi peliriippuvuus yhtä vaarallista kuin tulla riippuvaiseksi nikotiinin tai heroiinin kaltaisesta vaarallisesta myrkystä. Pinnallisesti katsoen on helppo sanoa, ettei mikään tavanomainen käyttäytymisaddiktio ole sinällään yhtä vaarallista kuin myrkyllisten kemikaalien jatkuvasti kasvava käyttäminen. Asiaa tarkemmin pohtimalla joutuu kuitenkin myöntämään, että addiktoituminen erityisesti kyltymättömän mielen viihdyttämiseen valitettavasti tuo tullessaan myös ikäviä seurauksia. Mikään ei edelleenkään näytä olevan täysin ilmaista.

Yhdessä ääripäässä ovat onnettomuudet, joihin ihminen joutuu vain siksi, että tuijottaa kännykän tai pädin ruutua samalla kun liikkuu vaarallisessa ympäristössä. Ainakaan toistaiseksi sellaiset eivät uhkaa suurta enemmistöä yhtään sen enempää kuin pakkomielteinen juokseminen ja muu kuntoilu. On myös edelleen epäselvää, aiheuttaako loputon väkivaltaisten pelien pelaaminen moraalikoodiston pysyvää murenemista tai vääristynyttä todellisuudentajua. Mutta se on jo kiistatonta, että uudet tavat addiktoitua milloin ja missä tahansa ovat johtaneet dramaattiseen nukkumisen vähentymiseen. Varsinkaan nuoret eivät vain mene nukkumaan myöhemmin, vaan he eivät ehdi nukkua niin paljon kuin elimistön terveenä pysyminen edellyttäisi. Aivan erityisen haitalliseksi on osoittautunut näyttöruutujen "sininen valo", joka viestittää aivoille aamusta, ei suinkaan yöstä ja unesta. Markkinoille on tiettävästi jo tullut laitteita, joitten näytön värin "sinisyyttä" voi vähentää niin että aivojen melatoniinin eritys ei vaikeudu.

Näyttää valitettavasti siltä, että olemme ihmislajina aikoja sitten ohittaneet rajan, jolla olisi ainakin teoriassa voinut valita toisen tien. Olemme niin kietoutuneita uuteen teknologiaan, ettei sen tarjoamien uusien addiktoitumistapojen täydellinen välttäminen ole mahdollista, vaikka kuinka tiedämme ja uskomme, että ihminen tarvitsee aitoa ihmisten välistä kommunikaatiota ja kasvokkain tapaamista kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi. Silti on tärkeätä olla antamatta periksi, koska todistusaineisto käyttäytymisaddiktioiden epäterveellisyydestä ja muista ikävistä seurauksista on murskaavaa. Yksikään lapsi ei synny näyttöpäätteeseen addiktoituneena, vaan sekin opitaan. On meidän aikuisten vastuulla, ettemme salli kauppiaitten tyrkyttää pädejään yksivuotiaille emmekä itse delegoi lasten kasvattamista 24 tuntia vuorokaudessa virikkeitä tarjoaville näytöille. Ehtii sen myöhemminkin ja itsensä tarkkailua voi harrastaa milloin vain. On jo hyvä alku, jos pystyy nimeämään omat addiktionsa.