Media ja vastuu

Seuraavaa tekstiä ei ole lähettänyt liikkeelle mikään yksittäinen tapahtuma, asia tai lausuma. Huomasin vaan pohtineeni pitkään sellaisia lauseita kuten "media on vastuussa siitä että" ja tulleeni siihen tulokseen, että moiset lauseet ovat enemmän tai vähemmän onttoja ja perusteettomia. Olen sitä mieltä, että joukkotiedotusvälineitä hallitsevien ja käyttävien tulisi kantaa vastuuta, mutta olen hyvin skeptinen sen suhteen, kantaako loppujen lopuksi kukaan muuten kuin kalpean teknisessä tai juridisessa mielessä.

Ajatusta "median vastuusta" hellitään erityisesti mediatyöläisten eli toimittajien puheessa. En tohdi epäillä toimittajakunnan enemmistön hyvää tarkoitusta ja vilpitöntä tavoitetta. Pelkään kuitenkin pahoin, että se mitä tavoitellaan ei useinkaan ole sama kuin se mikä toteutuu. Varsinkin Yleisradion ja Helsingin Sanomien kaltaisissa suuren kokoluokan toimijoissa yksittäisellä toimittajalla on käytännön syistä varsin alisteinen rooli, jollei satu olemaan omistajien ja toimeenpanevan johdon suosiossa.

Mitä itse asiassa tarkoittaa ilmaisu "kantaa vastuuta"? Mistä kaikesta oletamme median kantavan vastuuta, kun asiasta puhutaan? Yksityisillä medialan toimijoilla ei Lex Wahlroosin mukaan ole muuta vastuuta kuin tehdä maksimaalista taloudellista tuloa osakkeenomistajille. Paljonko osakkeenomistajat ovat valmiita maksamaan jonkin muun vastuun kantamisesta? Julkisen palvelun toimijoilla tilanne on hiukan toinen, ainakin teoriassa. Poliitikot voivat silti asettaa Yleisradiolle vastuita, joilla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa, kuten esimerkiksi pitää turpa kiinni erinäisistä pääministeriin liittyvistä asioista.

* * *

Se vastuunkanto, josta niin kauniisti puhutaan esimerkiksi laatujournalismin yhteydessä, on käytännössä aika suhteellinen käsite. Kun Helsingin Sanomat julkaisi taannoin jutun armeijan vakoilusta eli Viestikoekeskuksesta, lehden päätoimittaja joutui julkisesti puolustelemaan ja pahoittelemaan ratkaisuaan, ja loppujen lopuksi luvattu juttusarja typistyi yhdeksi jutuksi. Voidaan ehkä sanoa, että lehti yritti kantaa journalistista vastuutaan vakoilijoiden valtuuksien roimaa lisäämistä tarkoittavan lain valmistelutilanteessa, mutta joutui sitten toteamaan, että lehden omistaja päättää viime kädessä siitä, onko julkinen keskustelu tiedustelulaeista sellaista vastuunkantoa, johon Helsingin Sanomien on syytä osallistua. Omistajan mielestä ei ollut.

Aina silloin tällöin toimittajan henkilökohtainen moraali joutuu niin kovalle koetukselle, että ainoaksi vaihtoehdoksi osoittautuu eroaminen sen median palveluksesta, jolle toimittajan perustelluksi arvioiman vastuun kantaminen ei ole kelvannut. Emme tiedä, missä tapauksissa eroilmoitukset ovat osa journalistista prosessia, milloin henkilökohtaisen rajan julkisia piirtoja. On silti selvää, että ero- ja erottamistilanteissa on median sisällä syntynyt vakava erimielisyys siitä, pitääkö jossain kysymyksessä "kantaa vastuuta" ja mitä se käytännössä tarkoittaa.

Tässä tullaankin olennaiseen kysymykseen siitä, mikä tai kuka määrittelee, mistä median pitäisi sitä vastuuta kantaa ja vielä enemmän, millä tavalla. Vastuunkantohan ei ole ensisijaisesti määrällistä puuhailua vaan periaatteellista moraalisesti oikeaksi koetun puolustamista ja ajamista myös sellaisessa tilanteessa, jossa seurauksena voi olla medialle itselleenkin hankaluuksia tai jotain vielä pahempaa. Kun Hesari yhden yrityksen jälkeen vaikenee Viestikoekeskuksesta, määrittelyn lehden tehtävistä ja vastuista on selvästikin tehty toimituksen ulkopuolella, vaikka virallisesti sisällöstä päättää vain päätoimittaja.

* * *

Kannattaako median vastuista edes puhua tilanteessa, jossa valta on omistajalla tai esimerkiksi Yleisradion tapauksessa eduskunnan enemmistön kannatusta nauttivilla poliittisilla toimijoilla? Saahan toimittaja yrittää kantaa mitä vastuuta tahansa, mutta hänellä ei ole lopullista valtaa päättää asiasta. Eettisesti kritiikin kestävä vastuullisuus on tietysti arvokasta jo yrityksenä. Mutta jotain jää uupumaan, jos mielikuva median vastuusta on kovin ruusunpunainen tai kesätaivaansininen sen sijaan, että se olisi realistinen.

Minusta medialle ei pidä asettaa kuin yksi yleinen vastuullisuuden vaatimus: puhukaa ja puhukaa totta, älkää valehdelko, älkää vaietko. Näinkin yksinkertainen ja yksityishenkilöiden tasolla täysin realistinen toive on tietysti epärealistinen medialle osoitettuna. Osa viestimistä valehtelee systemaattisesti ja harkiten, koska ne ovat olemassa juuri sitä varten. Kaikki mediat valehtelevat joskus, kun niiden omistajan intressissä on valita valhe totuuden sijasta. Tähän syyllistyvät ainakin kaikki mediat, joilla on vähänkin valtaa. Myös vaikeneminen kiusallisista totuuksista on valehtelua, vaikka moni journalisti ei tätä myönnä vaan selittelee sen kuuluvan journalistisen valinnan piiriin. Vaikenemalla voi valehdella usein enemmän kuin aktiivisten ei-tosien väittämien julkaisemisella.

Eikö sitten ole yhteiskunnallisesti neutraaleja joukkoviestimiä, joiden toiminta perustuu aitoon vastuunkantoon eli asioiden kuvaamiseen sellaisena kuin ne ovat mielipiteistä riippumatta? En tiedä, vahvasti epäilen ettei ole. Esimerkiksi monet ns. yhden asian edistämiseen keskittyneet viestimet ovat usein varsin haluttomia välittämään vastustamansa kannan mukaisia näkemyksiä, vaikka se olisi journalistisesti vastuullista (jos tavoitteena ei ole "voitto" hinnalla millä hyvänsä). Turkistarhausta vastustava aviisi ei esittele turkistarhaajien näkemyksiä yhtään innokkaammin kuin ydinvoimateollisuuden äänenkannattaja ydinvoiman vastustajien ajatuksia.

* * *

Jos puhe median yleisestä vastuunkannosta on katteetonta, kuten edellä olevasta voi päätellä, onko parempi lopettaa valheelliset vakuuttelut vai yrittää lisätä mediatoimijoiden vastuullisuutta? Minusta pitäisi valita molemmat. On ainakin totuuden tavoittelulle vahingollista pitää yllä mielikuvaa vastuullisesta mediasta, jos ja kun sen toimintaa ohjaa omistajan, ei yleinen etu. Minusta olisi järkevää opettaa jo peruskoulussa suhtautumaan kriittisesti kaikkeen median välittämään sisältöön, julkaisijasta riippumatta. Mitä vaikutusvaltaisempi media, sitä kriittisempi täytyy tietysti olla, koska Hesarin valhe tai vaikeneminen kantaa kauemmas kuin Tiedonantajan tai Animalia-lehden.

Mediakriittisyyden rinnalla on silti yritettävä taistella yksittäisiä valheita ja varsinkin vaikenemisia vastaan. Isot viestittäjät voivat jättää suoran valehtelemisen vähemmälle, koska niitten toiminnassa kertomatta jättäminen on paljon tehokkaampaa, eikä siitä joudu käytännössä koskaan vastuuseen. Poliittisesti epämieluisan uutisen voi haudata pieneen laatikkoon sisäsivuille, jättää vain verkkoversion uumeniin tai sitten jättää kokonaan julkaisematta. Ei sitä ratkaisua koska tulla isosti ihmettelemään ja ketään vastuuseen saattamaan. Siksi on tärkeätä, että joukkoviestimien kuorossa on mukana toistensa ankaria vastustajia ja kilpailijoita (juuri tästä syystä Turkissa on tällä hetkellä tavoitteena sulkea kaikki yksinvaltiutta kritisoivat äänet).

Täysin neutraalia vastuunkantoa ei median maailmassa ole, jokainen viestin korostaa taustallaan olevien sanomaa ja heikentää eri mieltä olevien kuuluvuutta. Me viestejä lukevat rakastamme yleisesti ottaen mieluista valhetta ja ikävistä tosiasioista vaikenemista enemmän kuin totuutta. Sen varassa media teeskentelee yleistä vastuullisuutta jota se ei todellisuudessa toteuta. Ikävä tilanne, mutta ehkä silti parempi nähdä ja tunnustaa se kuin elää valheellisissa kuvitelmissa siitä, että media valvoo puolestamme. Sitäkin tapahtuu, mutta ei koskaan yli omistajan tahdon ja etujen. Ei ainakaan toista kertaa.