Oman onnensa sepät ja muita valheita

Lapsena luulin, että sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" tarkoittaa, että sepät ovat työssään erityisen onnellisia. Sittemmin olen saanut oppia, että kun joku käyttää tuota sanontaa, hän ei hyväntahtoisesti muistuta, että ihmisen omat valinnat vaikuttavat myöhempään onnellisuuteen vaan haluaa itse asiassa väittää, että menestyminen ja sen vastakohta, yhteiskunnallinen luuserius, ovat vain omasta tahdosta ja tahdonvoimasta kiinni. Tämähän on "amerikkalaisen unelman" peruseetos: mikä tahansa on mahdollista, jos vain yrittää tarpeeksi ja on peräänantamaton - tai itse asiassa mikä tahansa menestys on mahdollista vain jos yrittää tarpeeksi.

Onkin totta, että Yhdysvalloissa on mahdollista "nousta ryysyistä rikkauteen" ja moni sen muutoksen on toteuttanutkin. Eivät siellä kaikki rikkaat ole omaisuuttaan perineet, vaikka useimmat varmaan ovatkin. Ongelma on siinä, että Yhdysvalloissa ihmiset tuntuvat ihan aidosti uskovan siihen, että kenellä hyvänsä on mahdollisuus suorittaa loikka ryysyistä miljonääriksi ja mikä pahinta, jokaisen pitää sitä myös yrittää eli olla "oman onnensa seppä". Jos ei edes yritä, on luuseri, loinen, toisen luokan kansalainen, trumpilaisessa maailmassa myös jonkinlainen petturi, epäisänmaallinen kommunisti tai - mikäli mahdollista - jotain vielä pahempaa eli "ei-amerikkalainen".

Euroopasta katsoen näyttää helposti siltä, että kokonainen kansakunta on menettänyt järkensä. Yksinkertainen arkilogiikka riittää vakuuttamaan siitä, että vaikka jotkut voivat pärjätä köyhistä lähtökohdista, on täysin mahdotonta, että kaikki sitä yrittävät pärjäisivät, koska yhden rikkaus edellyttää monien suhteellista köyhyyttä. Tuo "amerikkalainen unelma" sitä paitsi perustuu myös eriarvoisuuden kokemukseen, vain joittenkin rikastumiseen. Mitä iloa niistä miljoonista olisi, jos kaikki muutkin olisivat miljonäärejä? Donald Trump esimerkiksi ei voi nauttia aidosti omista miljoonistaan, koska Jeff Bezos on häntä ainakin sata kertaa rikkaampi. Sellainen vie rikkaalta elämänilon.

* * *

Lukija arvannee tai tietää aiempien tekstieni perusteella, etten arvosta "oman onnensa seppä" -ajattelua ja vielä vähemmän pidän mielekkäänä uskoa "amerikkalaiseen unelmaan". Edellinen on ideologinen moukari, jälkimmäinen sillä moukarilla taottu jättimäinen valhe. Me emme synny yhtäläisin kyvyin tai yhtäläisiin olosuhteisiin. Geneettisen sattuman lisäksi kohtaamme jatkuvasti ympäristövaikutusten ruletin iskuja, joiden vaikutuksesta mahdolliset geneettisesti tasaveroiset mahdollisuudet muuttuvat hyvin erilaisiksi. Tiedämme, että älykkyys ja ahkeruus eivät suinkaan aina saa palkkaansa ja toisaalta rikkaiden ja muuten näennäisesti menestyneiden joukossa on kognitiivisesti heikosti varustettuja laiskureita. Esimerkkejä ei varmaan tarvitse ruveta nimeämään.

Sekin on totta, että jotkin luonteenpiirteet ja fyysiset ominaisuudet lisäävät pärjäämisen todennäköisyyttä myös olosuhteissa, jotka muuten eivät suosi sosiaalista tai taloudellista nousua. Yhdysvalloissa tällaisen oikotien konkreettisesti ryysyistä rikkauteen tarjoavat erityisesti urheilu ja viihdeteollisuus. Mustaihoinen nuorukainen voi pärjätä aivoillaankin, mutta kaikki muuttuu helpommin ja nopeammin, jos sattuu olemaan lahjakas koripalloilija tai laulaja. Euroopassakin näin voi käydä, mutta koska lähtökohdat ovat yhteiskunnan toimien takia usein paremmin tasoitetut kuin Yhdysvalloissa, meillä näitä "tuhkimotarinoita" harvemmin kerrotaan tai korostetaan. Hyvää kilpa-autoilijaa tai hiihtäjää ei Suomessa hirveästi ylennä työväenluokkainen tausta tai kuuluminen etniseen vähemmistöön eikä varakkuus vastaavasti alenna. Kaikki formulakuskit ja parhaat kiekkoilijat ovat miljonäärejä.

Nämä poikkeuksellisen lahjakkaille - ja tietenkin myös ahkerille - avautuvat oikotiet ovat kuitenkin poikkeuksia, jotka eivät ole useimmille mahdollisia. Kun vartta on 165 senttiä ja Cooperin testin tulos reilusti alle kilometri, ei juuri ole mahdollisuuksia uudeksi laurimarkkaseksi tai edes kimiräikköseksi. Useimmat meistä maailmaan syntyvistä ihmisistä joutuvat tyytymään siihen, että vähäisenkin menestymisen eteen täytyy tehdä kovasti töitä. Unelmoida aina voi, mutta se on käytännössä melkein aina katteetonta. Alasintaan saa takoa hullun lailla vaikka koko ikänsä, mutta mikään ei silti muutu. Lottovoiton todennäköisyys on kierros kierrokselta yksi kahdestatoista miljoonasta eikä lottokone tunne sääliä tai tavoittele oikeudenmukaisuutta. Eikä Björn Wahlroos jaa omastaan kuin perillisilleen.

* * *

"Oman onnensa seppä" -puhe on perinteisen oikeistolaisen ajattelun kulmakiviä. Mutta onko se enää modernin uusliberalistisen aynrandilaisen itsekkyyden eetosta? Eikö ajatus siitä, että kuka tahansa voi nousta ryysyistä rikkauteen sisällä ideologisesti vaarallista ideaa siitä, että olisimme kaikki lähtökohtaisesti samanarvoisia? Hengittäkää taas ihan vapaasti ja vapautuneesti, ei se sisällä. Myös käsky olla oman onnensa seppä on todellisuudessa raakaa huijausta, jonka tarkoitus on lähinnä pitää ihmiset tuottamassa lisäarvoa etuoikeutetuille eli valmiiksi rikkaille ja luoda illuusio, jonka takana pysyvää jakoa rikkaisiin ja muihin voidaan vahvistaa. Se ei ole rikastumisen resepti kaikille, vaan vain harvoille.

Nämä seppätarinat kuuluvat samaan valheiden joukkoon kuin puheet rikkaiden pöydältä köyhille varisevista murusista (trickle down effect). Toki joku rikas omantuntonsa rippeet säilyttänyt saattaa näin ajatella ja hoivata siten mieltään, mutta tämän maailman rikkaat tietävät oikein hyvin, että muruset pysyvät murusina ja niitä varisee vain siksi, että ei-rikkaat pysyvät hengissä ja jatkavat lisäarvon tuottamista rikkaille. On tietysti liioittelua väittää, että Yhdysvaltain koko väestö eläisi näitten valheitten luoman illuusion varassa. Aika moni näyttää kuitenkin elävän, muuten on vaikeata selittää esimerkiksi sitä, että kaikki Yhdysvaltain vapaissa vaaleissa valitut kansanedustajat ovat miljonäärejä. Jos joku miljonääri jää rötöksistään kiinni ja saa potkut, hänen tilalleen ei valita rehellistä köyhää vaan joku toinen miljonääri, jonka valheisiin on kiva taas uskoa seuraavat neljä vuotta.

Olenko nihilistinen ja kohtuuton? Eikö kuitenkin ole tärkeätä kannustaa ihmisiä yrittämään, kouluttautumaan ja tulemaan jossain muita taitavammaksi? Kyllä, mutta sen voi tehdä ja se myös täytyy tehdä valehtelematta. Me emme saa jaossa yhtäläisiä kortteja ja siksi on tärkeätä, että yhteiskunta tukee erityisesti kourallisen mustiapekkoja saaneita, perii perintöveroa ja edes jotain veroa rikkailta, tarjoaa maksuttoman peruskoulutuksen ja julkisen kirjaston, lahjomattoman poliisin ja siviilien komennossa pysyvän armeijan eikä jätä paikasta toiseen liikkumista yksityisautoilun varaan. Ei ole oikeasti mitään pakkoa pyrkiä ryysyistä rikkauksiin. Useimmille meistä riittää mainiosti kohtuullinen elämä. Se voidaan takoa kaikille yhteisin voimin, mutta silloin täytyy valheista ja itsekkyydestä luopua. Ilmankos ottaakin niin koville.