Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Taistelu historiasta ja muistamisesta

Seppo Hentilän tuore kirja Pitkät varjot : Muistamisen historia ja politiikka (Siltala 2018) on todennäköisesti tärkein vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä julkaisu Suomessa. Ei siksi, että se varsinaisesti tarjoaisi uutta tutkimustietoa vaan siksi, että Hentilä uskaltaa ammattihistorioitsijanakin asettaa kyseenalaiseksi ns. itsestäänselvyyksiä ja pohtia, miksi tuo sadan vuoden takainen synkkä ajanjakso piinaa meitä edelleen. Uskallus liittyy siihen, että Hentilä on kokonaan hylännyt ns. valkoisen tulkinnan ja esittää siihen liittyviä edelleen kiusalliseksi koettuja kysymyksiä voittajien historiantulkinnan oikeellisuudesta. Hentilä ei varsinaisesti peittele pohjimmaisia tuntojaan, kyllä hän on "punaisten puolella" ja vielä tarkemmin ottaen sosialidemokraattisen perinteen kannattaja, joka suhtautuu kommunisteihin yhtä nuivasti kuin avoimesti porvarilliset kollegansakin. Hentilää voi siis arvostella jonkinasteisesta "puolueellisuudesta". Kun hän kuitenkin on hävinneiden puolella ja nojautuu tutkijana lähinnä vain tosiasioihin, asia tuskin on iso ongelma.

Pitkät varjot ei ole tutkimuksena ja kirjallisena suorituksena yhtä väkevä kuin Saksalainen Suomi 1918,  joka on tehty yhdessä Marjaliisa Hentilän kanssa. Teksti on paikoitellen hiukan hätäisen tuntuista, eivätkä kaikki asioiden kertaukset viittaa huolelliseen editointiin. Ajoittain Hentilä myös käyttää yllättävän puhekielisiä ilmaisuja, jotka törröttävät oudosti, vaikka eivät mitään vaaraa aiheutakaan. Edellä sanotusta huolimatta myös Pitkät varjot on tärkeä puheenvuoro, koska se käy systemaattisesti läpi sen prosessin, jonka avulla voittaja, ns. valkoinen Suomi, on pyrkinyt keväästä 1918 lähtien hallitsemaan historiallista totuutta ja sen muistamista.

Hentilä käyttää tässä yhteydessä ilmaisua "sepitetty perinne", joka minusta on varsin onnistunut. Sehän ei ole mitenkään suomalainen erikoisuus, vaan monissa muissakin maissa on rakennettu tietoisesti "sankarillista menneisyyttä" nykypäivän propagandan ja vallankäytön tarpeisiin. Unkari ja Turkki ovat tästä suhteellisen läheisiä esimerkkejä. Valkoisen Suomen perinteen sepitys alkoi Hentilän mukaan jo ennen taisteluiden päättymistä. Vapaussodan perinnekeräys alkoi välittömästi, samoin muistomerkkien pystyttäminen. Jälkimmäinen sai jälkikäteen arvioiden lähes absurdeja muotoja, kun muistokiviä nousi sadoittain myös paikkakunnille, joilla ei ollut esiintynyt minkäänlaisia taisteluita. Kyse olikin siitä, että historia ja sen muistaminen haluttiin ottaa haltuun sataprosenttisesti, mielellään vielä yli senkin.

* * *

Hentilä kirjaa huolellisesti kaiken sen olennaisen, jonka voittaja halusi muistettavan, mutta myös sen, mikä haluttiin unohtaa tai muistaa kaunistellussa muodossa. Muistamisen historia onkin ollut yhtä paljon unohtamisen historiaa, jossa keskeisessä roolissa ovat valkoisten punaisiin kohdistama terrori, lukuisat muodollisesti laittomat ja vähintäänkin kiistanalaiset päätökset kuten Svinhufvudin joulukuussa 1918 myöntämä takautuva armahdus valkoisille murhaajille. Pitkälle 1930-luvulle jatkunut kommunistien toiminnan estäminen ja kansalaisvapauksien riistämien on sinänsä tuttua historiaa, mutta itselleni oli uutta se vimma, jolla voittaja pyrki myös estämään punaisten vähäisetkin yritykset muistaa vuotta 1918 omasta näkökulmastaan. Tämä vimma johti hyvinkin groteskeihin tekoihin kuten punaisten hautojen häpäisemiseen. Vaiettua historiaa sekin.

Seppo Hentilä käyttää paljon aikaa ja sivuja kuvatakseen prosessia, joka melkein johti Suomessakin äärioikeistolaiseen diktatuuriin. Hentilä ihmettelee ääneen, kuinka surkeaan tilaan esimerkiksi oikeuslaitos alentui, kun silti odotettiin ja vaadittiin poliittisesti tarkoituksenmukaisia päätöksiä vasemmistoa vastaan vaan ei oikeistoa. Se tiedetään jo ennestään, että Mannerheim oli jo 1919 valmis vallankaappaukseen ja ryhtymään itse Suomen diktaattoriksi ja vain synnynnäinen varovaisuus ja itsesuojeluvaisto estivät häntä astumasta tälle tielle, ei suinkaan mikään syvään juurtunut rakkaus demokratiaa kohtaan. Kun lapuanliike saneli valkoiselle tasavallalle, kuka kelpaa pääministeriksi ja kuka ei, joutui paradoksaalisesti pääministeriksi laitaoikeiston vaatimuksesta nostettu Svinhufvud lopulta pitämään kiinni tasavallasta ja muodollisen demokratian kulisseista (kulisseista siksi, että ns. kommunistilaeilla oli tosiasiallisesti estetty osalta kansalaisista sekä äänestys- että ehdokkuusoikeus).

Hentilän tulkinnan mukaan 1930-luku merkitsi Mäntsälän kapinan jälkeen itse asiassa murtumaa vuonna 1918 alkaneeseen kehitykseen. Sosialidemokraatit pääsivät kunnolla mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja talouslaman väistyttyä maa näytti pääsevän eteenpäin vuoden 1918 jyrkästä kahtiajaosta. Hentilä kuitenkin asettaa isoja kysymysmerkkejä porvarillisen historiantulkinnan hellimään ajatukseen talvisodasta lopullisena kansan eheyttäjänä. Hentilä osoittaa, että sotatoimissa osoitettu yksimielisyys ei kovin syvälle arkeen kuitenkaan ulottunut ja kun vapaussotasuomalaiset lähtivät innolla rakentamaan Suur-Suomea Saksan rinnalla, merkittävä osa rintamamiehistä suhtautui vanhan rajan ylitykseen avoimen vastahakoisesti. Onkin mielenkiintoinen fakta, että vaikka Suur-Suomi oli sotivan Suomen selkeä tavoite, sotasensuuri ei edes vuoden 1941 voittoisina kuukausina sallinut laajempaa elämöintiä Suur-Suomen tavoitteilla, jotka olivat elimellinen osa vuoden 1918 valkoista perintöä.

* * *

Hentilän mukaan hävitty maailmansota ei merkinnyt vapaussotamyyttien katoamista, ne vain työnnettiin hetkeksi pois näkyvistä. Paradoksaalista tai ei, 1950- ja 1960-luvun alku olivat hyvin vahvaa valkoisen historiantulkinnan aikaa, johon Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla törmäsivät kuin liikkuvaan junaan. Väinö Linna ei ollut tutkija, mutta hän onnistui täräyttämään vuonna 1918 sepitetyn ja muumioidun historiantulkinnan pintaan isoja rakoja, joita oikeat tutkijat kuten Heikki Ylikangas sitten myöhemmin urakalla suurensivat niin, että voidaan puhua vuoden 1918 historian kirjoittamisesta kokonaan uudelleen. Tuo kehitys on jatkunut, vaikkakaan ei tasaisesti tai yksiselitteisesti. Hentilän mukaan vapaussota-ajattelu koki 1990-luvulla uuden tulemisen ja kuten tiedämme, valkoisen Suomen henki elää edelleen vahvana myös 2010-luvulla, esimerkkinä vaikkapa sotaministeri Jussi Niinistön avoin tuki vapaussota-termille, joka tutkijoiden piirissä nauttii enää varsin vähäistä suosiota.

Hentilä käyttää termiä "uuspatrioottinen käänne", joka on mielestäni varsin onnistunut ilmaisu. Vuoden 1918 valkoisten ideologia on nykyään pelkistetty termiin "isänmaallinen", vaikka tarpeen mukaan perinteinen antikommunismi ja ryssäviha nousevat tarvikelaukusta esiin ajatusta nopeammin. Hentilä ei laajemmin pyri analysoimaan uuspatrioottisen käänteen taustavoimia, vaan tuo esille sen tutkimustiedon, ettei vuosi 1918 merkitse neljännen sukupolven ihmisille enää mitään traumaattista. Toisaalta tuo "käänne" muistuttaa siitä, että vaikka valtiovalta on ollut vuoden 1918 tapahtumien muistelussa korostuneen vaitelias (joku voisi sanoa vaisu), ei se todellakaan tarkoita, etteikö meillä olisi edelleen vaikutusvaltaisia organisaatioita, joilla on sekä varallisuutta että suhteita taistella muistamisen historiasta ja ennen mutta vuoteen 1918 liittyvästi monopolista.

Itse uskon siihen, että äärimmäisen ideologinen suhtautuminen on nykyään pienten piirien harrastus. Suurimmalle osalle suomalaisista vuoden 1918 perinnöllä ei ole isoa merkitystä, eivätkä nuorimmat sukupolvet enää edes tunnista sitä syvää railoa, joka näkemysten välillä on vallinnut ja vallitsee. Ilmeisesti varsin harva hahmottaa edes sitä, että pienille ryhmille vuoden 1918 ihanteet ovat puolin ja toisin edelleen elävää elämää. Keski-ikä näissä ryhmissä lienee aika korkea, vaikka aina silloin tällöin joku nuorempikin viehättyy sini-valko-mustasta tai verenpunaisesta. Kansallinen sovinto on sanoissa ja jossain määrin teoissakin nykypäivän yleinen tavoite, mutta sitä ei voi kiistää, että joitakin vaiettuja historian tapahtumia pitäisi vielä avata, jotta taistelu historiasta ja muistamisesta voidaan vuoden 1918 osalta julistaa päättyneeksi. Itse uskon siihen, että merkittävä askel olisi, jos joku valkoisen Suomen edustaja ilman huutoja kummaltakaan puolelta tunnustaisi, että punaisten kohtelu voittajien käsissä oli epäinhimillistä ja oikeudetonta ja että oli väärin armahtaa valkoisten puolella murhatöihin syyllistyneet. Siitä olisi hyvä aloittaa.


PS. Kirjan kansikuva - lavastettu teloituskuva, joka synnyttyi Suomi 100 -mitalin kylkeen aiottuna poliittisessa johdossa pienoistsunamin, on Seppo Hentilän mukaan tarkoituksella kanteen valittu muistuttamaan siitä, kuinka vaikeata vuoden 1918 asioista edelleen on puhua. Tästä kuvastahan pillastuttiin molemmanvärisissä leireissä, joskin eri syistä. Jotkut punaisella puolella näkivät kuvassa pilkkaa, jotkut valkoisella puolella taas aiheetonta valkoisten syyllistämistä ja yleistä ikävänkylvöä.  Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ei valtiovarainministerinä uskaltanut sallia asiasta laajempaa keskustelua. Hän "ratkaisi" asian peruuttamalla mitalitilauksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti