Rehellisesti ja kiertelemättä, Unkarista

En ole koskaan ymmärtänyt suomalaisen isänmaallisen oikeiston intoa Unkaria ja unkarilaisuutta kohtaan. Kansalliskiihkoinen ”sukulaisuus” on tuntunut vieraalta, vaikka tiedänkin kieltemme yhteisistä taustoista. Olen 1960-luvun alussa lomaillut Balaton-järven rannalla ja herkutellut unkarilaisella salamilla, mutta en koskaan ole erityisemmin pitänyt unkarilaisuudesta. Syytä en ole edes arvaillut, ennen kuin nyt.

Luin kesälomalla Attila Csernokin kirjan Katkennut silta : Unkarin unohdettu historia (Into Kustannus). Sen jälkeen palaset ovat loksahtaneet paikalleen, olen ymmärtänyt 1930-luvun tympeät heimokiihkoilut, vuoden 1956 tapahtumat ja lopulta myös senkin, miksi unkarilaisuus ei ole minuun vedonnut, olivat kielisukulaisia tai ei.

Csernok ei ole kirjailija, vaan tilastotieteilijä ja yritysjohtaja. Hän on elänyt viimeiset 30 vuotta Rio de Janeirossa, mutta pitänyt tiiviitä yhteyksiä Unkariin. Ennen muuta Csernok on rohkea ihminen, joka on uskaltanut käydä läpi Unkarin onnettoman historian keskeisiä vaiheita kansallisen itsekritiikin voimalla ja ei-ammattimaisen historioitsijan ennakkoluulottomuudella. Lopputulos on kiehtovan uusi näkemys tapahtumista, joista Suomessakin on kirjoitettu ja paasattu paljon.

* * *

Attila Csernok ei ole kommunisti, mutta ei myöskään patologinen antikommunisti. Hän on aina tavallisten unkarilaisten vähäosaisten puolella, puhuttiin mistä vuosisadasta tahansa. Hänen ideologiansa on lähinnä pragmaattista realismia, ei mitään perinteistä puolue-ismiä. Csernok inhoaa oman kansansa huonoja puolia: taipumusta kansalliskiihkoiluun, juhlapuheisiin, vihaan muita kansoja kohtaan, luonteen äkkipikaisuutta ja ennen muuta loputonta vanhoillisuutta, halua pitää kiinni jostain tuhatvuotisista muistoista mieluummin kuin tämän päivän realiteeteista.

En muista koskaan lukeneeni yhtä mehevää ja suoraan iskevää kansallista itsekritiikkiä. Csernokin unkarilaisia ei ole helppo rakastaa, hyvä jos heitä voivat naapurikansat edes sietää, niin suurella ja loppumattomalla valheellisella itsetunnolla unkarilaiset on varustettu. Csernok kääntää unkarilaisten niin rakastaman uhrimarttyyrin historian ja roolin loputtomaksi tarinaksi omista eduistaan kiinni pitävän aateliston ja maaseutuporvariston typeryydestä, ahneudesta ja lyhytnäköisyydestä. Sen minkä unkarilaiset ovat historian kuluessa menettäneet, he ovat menettäneet Csernokin todistuksen mukaan silkkaa omaa typeryyttään.

Csernok hallitsee historialliset lähteensä niin hyvin, että kirja on kuulemma ollut myös Viktor Orbánin oikeistohenkisessä Unkarissa suuri myyntimenestys. Kirjan viestin voi sielläkin toki helposti torjua, mutta silloin ei ole kiinnostunut ymmärtämään, mitä Unkarissa on tapahtunut ja miksi siellä nyt 2010-luvulla on tilanne, joka muistuttaa lähinnä Saksaa 1930-luvun alussa.

* * *

Kirja on erittäin opettavaista luettavaa myös meille suomalaisille, vaikka poliittinen historiamme ei aivan samanlainen ole ollutkaan kuin Unkarissa. Monet Csernokin madonluvut voi silti soveltaa myös Suomen historian vaiheisiin, vaikka ulkopuolinen voi sanoa, että olemme päässeet unkarilaisiin verrattuna vähällä.

Csernok purkaa vastaansanomattomalla tavalla suuren joukon myyttejä. Hän todistaa, että kansallissankari Lajos Kossuth on todellisuudessa kaikkea muuta kuin maineensa ansainnut. Uudelleenarvion saavat myös Imre Nagy, Mátyás Rákosi ja Miklós Horthy, vähemmän mairittelevan hekin. Joidenkin kohdalla Csernok haluaa korjata propagandan tuottamaa vääristymää. Erityisesti hän pyrkii rehabilitoimaan János Kádárin, joka luotsasi Unkaria vuoden 1956 lokakuun aallonpohjasta aina Neuvostoliiton poliittisen leirin hajoamiseen saakka. Csernokin mielestä Kádár on ainoa 1900-luvun poliitikko, jota hän haluaa kutsua valtiomieheksi.

Suomalaisille lienee vähemmän tuttu Trianonin rauhansopimus, jolla Saksan kanssa liittoutunut ja sodan hävinnyt Unkari menetti 60% alueestaan ja joka synnytti myöhemmän ”ulkounkarilaisten” ongelman – ja suuren kansallisen trauman. Csernok sanoo suoraan, että Trianon oli pitkän ja johdonmukaisen typerän politiikan tulosta, siitä on turha syyttää niitä, jotka Unkarin alueen silppusivat. Csernok myös muistuttaa siitä, etteivät Unkarin feodaaliset vallanpitäjät oppineet tuosta rauhansopimuksesta mitään, vaan Horthýn diktatuuri perustui ajatukseen menetettyjen alueiden valtaamiseen takaisin. Toisen maailmansodan katastrofi – miljoonia kuolleita unkarilaisia ja joutuminen Neuvostoliiton miehittämäksi – oli Csernokin mukaan vääjäämätön seuraus tuhoon johtavasta politiikasta, ei mikään onneton sattuma.

Suomessa laajalti vallassa ollutta myönteisen propagandistista kuvaa Unkarista Csernok ravistelee tuon tuostakin. Itselleni oli ainakin yllätys, että maa oli käytännössä feodaaliylimystön vallassa vielä pitkälle 1900-luvulla. Maailmansotien välisenä aikana – jolloin suomalaiset kansalliskiihkoilijat pitivät unkarilaisia tärkeimpinä sielunveljinään – Unkari oli erittäin vanhoillinen ja teollisesta jälkeenjäänyt maa. Vaikka Csernok pitkin kirjaansa haukkuu unkarilaisia stalinisteja ja Moskovasta tulleita älyttömiä määräyksiä, hän myös muistuttaa siitä, että ilman Neuvostoliiton pakottamaa järjestelmänmuutosta Unkari olisi jäänyt vanhoilliseksi ja takapajuiseksi maatalousmaaksi myös sodan jälkeen.

* * *

Lokakuun 1956 tapahtumiin Csernok luo valoa, jollaista en itse ole aikaisemmin nähnyt. Csernok käy tapahtumia läpi armottoman kriittisesti ja osoittaa pääsyylliseksi verenvuodatukseen – joka ei ollut mitenkään välttämätöntä – toisaalta unkarilaisten kiihkomielisyyden, toisaalta Radio Free Europen eli paikallisen CIA:n toimiston säälimättömän propagandan, joka yllytti epätoivoisiin tekoihin tuhansia nuoria ja toisaalta brutaaleihin lynkkausretkiin niitä, jotka uskoivat vastoin faktoja siihen, että Neuvostoliitto olisi valmis luopumaan Unkarista. Länsimaisessa propagandakirjoittelussahan on mieluusti vaiettu niistä raaoista lynkkausmurhista, joiden kohteeksi joutuivat monet paikalliset viranomaiset ja muut siviilit. Ne olivat mahdollisia, koska Radio Free Europe vastuuttomasti yllytti ja lupaili ”lännen” tukea.

Kuten Trianonin rauhansopimuksen kohdalla, myös vuoden 1956 tapahtumista Csernok toteaa suoraan, että ne olivat unkarilaisten oman typeryyden seurausta. Kuten ennenkin, unkarilaiset eivät halunneet edetä realistisesti, vaan katteeton usko omaan historialliseen rooliin ja ”kohtaloon” sokaisi tuhannet kansalaiset yrittämään mahdotonta. Csernok suree uhreja molemmilla puolilla, mutta ei armahda. Syyllisiä eivät olleet ulkopuoliset vaan unkarilaiset itse.

* * *

Csernok ei käsittele 2010-luvun oikeistohallituksen politiikkaa, mutta kaikesta käy ilmi, että hän näkee vain huonoja ennusmerkkejä. Vaikka Unkarin natsipuolue Nuoliristi ei ole – ainakaan vielä – vallassa jollain uudella nimellä, sellaistakaan kehitystä ei voi pitää Unkarissa mahdottomana. Asukkaiden enemmistö kun toimii edelleen samalla itseriittoisella typeryydellä kuin aiemminkin, uskoen samoihin hengenvaarallisiin myytteihin ja harjoittaen samaa muukalaisvihamielistä politiikkaa kuin aikaisemmin.

Tämä isänmaallisuuden kääntöpuolena esiintyvä jyrkkä muitten etnisten ryhmien torjunta oli itselleni jossain määrin uusi asia. Csernok kuvaa kylmän rauhallisesti, kuinka systemaattisen vihamielisesti unkarilaiset ovat suhtautuneet naapureihinsa (nuoliristiläiset toteuttivat Unkarin juutalaisten joukkomurhan nopeasti ja tehokkaasti) ja kuinka tolkutonta puheet unkarilaisvähemmistöjen huonosta kohtelusta naapurimaissa sen valossa ovat. Nyky-Unkarin rasistisuus ei ole historiallisesti uusi asia, pikemminkin päinvastoin.

Suosittelen, lämpimästi. Varsinkin niille, jotka luulevat jo tietävänsä Unkarista ja sen historiasta kaiken tarpeellisen.