Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Maailma Erkon näkökulmasta

Tartuin melko uteliaana Aleksi Mainion kirjaan Erkon kylmä sota : Helsingin Sanomat Moskovan varjossa (Siltala 2018). Helsingin Sanomien vallalle Suomessa ei ole vertailukohtaa, ja siihen nähden tiedämme lukuisista vuosikymmenten varrella lehdestä kirjoitetuista kirjoista huolimatta häkellyttävän vähän siitä, millä tavalla lehden linja on käytännössä syntynyt. Toki yleinen käsitys on ollut, että Päivälehti/Helsingin Sanomat on aina ollut kulloisenkin pääomistaja-Erkon näkemysten tulkki. Siinä missä Eero Erkko (1860-1927) oli vielä ensisijaisesti lehtimies ja nuorsuomalainen poliitikko, hänen poikansa Eljas Erkko (1895-1965) oli ideologisesti kiivas antikommunisti, liikemies ja poliitikko, jolle lehti oli aktiivisen ja usein varsin tylyn vallankäytön väline. Tämän teki mahdolliseksi se, että hänestä tuli myös lehden suurin omistaja.

Isänsä ja isoisänsä rinnalla Aatos Erkko (1932-2012) näyttäytyi vastentahtoisesti sekä lehtimiehen ja kustantajan uralle että vallankäyttäjäksi joutuneelta ulkopuoliselta, joka ei oikein koskaan oppinut suhtautumaan luontevasti siihen taloudelliseen ja lehden kautta viestinnälliseen yhteiskunnalliseen valtaan, jota ulkopuoliset pitivät Erkon keskeisenä piirteenä. Aatos Erkko itse oli kiinnostunut enemmän höyrylaivoista ja taitoluistelusta, mutta alistui jatkamaan Erkkojen vuosisataista perintöä. Taloudellisesti hänen uransa oli loistelias, mutta aika harvoin Aatos Erkkoa silti tyytyväisenä nähtiin. Pikemminkin huolestuneena joka tapauksessa.

Aleksi Mainio onpäässyt kertomaan Erkkojen ja Helsingin Sanomien poliittista historiaa osittain sisältäpäin. Helsingin Sanomain Säätiö on tukenut työtä, myös taloudellisesti ja Päivälehden arkisto, joka oli vielä 1990-luvulla aukeni harvoille, on ollut täysillä Mainion käytettävissä. Kirja on syntynyt osana Helsingin yliopiston tutkimusprojektia "Päivälehti - Helsingin Sanomat 1889 - 2019", jota johtaa Markku Kuisma.  Ei siis voida puhua lehden itsensä tilaamasta historiikista, mutta toisaalta lehden tuella on voinut olla myös ehtoja, joita ei välttämättä ole kirjattu ja allekirjoitettu, mutta jotka silti ovat vaikuttaneet aiheiden ja tutkimusajan rajaukseen. Itseäni esimerkiksi ihmetyttää, miksi takarajaksi on valikoitunut vuosi 1994, ei esimerkiksi Aatos Erkon kuolinvuosi 2012, jonka myötä olisi tullut käsitellyksi kolmen presidentin kaudet. Onko syynä ollut esimerkiksi se, että vuosi 2012 olisi pakottanut käsittelemään myös lehden pitkäaikaista Nato-kampanjaa, josta kirja nyt vaikenee käytännössä kokonaan? Se kampanjahan ei ole päättynyt ainakaan vielä lehden vallankäyttäjien haluamalla tavalla. Se on epäilemättä vaikea tosiasia kohdata ja sietää.

* * *

Mainion kirjalla on ansionsa, vaikka henkilökohtaisella listallani se ei aivan tekijänsä sukunimen veroiseksi nousekaan. Mainio kronikoi perusteellisesti - ajoittain ehkä turhankin yksityiskohtaisesti toimituksen miesten toilailuja selostaen - ja lähteensä varsin hyvin halliten. Valtavan lähdeaineiston ansiosta kirjan melkein 500 sivua ovat täynnä Suomen 1900-luvun poliittisen historian käänteitä valaisevaa informaatiota, joka parhaimmillaan avaa uusiakin näkökulmia asioihin, joita tähän asti on lähinnä arvailtu ja päätelty (itselleni oli Seppo Heikinheimon innostus vakoilumaailmaan uutta tietoa). Erityisen kiinnostava on sekä Eljas että Aatos Erkon Neuvostoliitto-suhteen kehityksen kuvaus, joka toki on myös kirjan pääjuonteita. Aaros Erkkohan "kääntyi" vanhemmiten vahvaksi Urho Kekkosen tukijaksi, usein lehden toimituskunnan näkemysten vastaisesti. Mainio perustelee tämän prosessin uskottavaksi, vaikka monet muut "viimeiseen Erkkoon" liittyvät kysymykset jäävät edelleen vastaamatta.

En itse kuitenkaan koko kirjan aikana päässyt tunteesta, että Aleksi Mainio ei ole täysin onnistunut pitämään historiantutkijalle ja -tulkitsijalle tärkeää etäisyyttä kohteidensa ajattelun taustalla oleviin näkemyksiin. Kysymys ei ole siitä, etteikä kirjoittaja tarpeen mukaan kritisoisi jokaista Erkkoa näiden jääräpäisyydestä, omavaltaisuudesta tai muista huonoista ominaisuuksista. Mutta aina käsitellessään vasemmistoa, vasemmistolaisuutta ja Neuvostoliittoa tai Venäjää, Mainio tuntuu ottavan itsestään selvänä ja luonnollisena hyväksyttävänä eräänlaisen yleisen antipatian molempia kohtaan. Kun Mainio määrittelee vanhan Aatos Erkon lähinnä sosialidemokraatiksi, se ei ole kirjassa mitenkään positiivinen asia. En usko, että Aleksi Mainio itse kokee olevansa millään puolella, mutta minun mielestäni hän on tavalla, joka paikoitellen alkaa muistuttaa yksisilmäisyyttä. Voin lukea hiukan turhan epäluuloisena, mutta ei Mainio tunnu olevan yhtään tuohtunut siitä, että jopa lehden omat toimittajat toimittivat maanpetoksellisesti tietoja Yhdysvaltain lähetystölle ja CIA:n agenteille. Niin teki toki moni poliittinen toimijakin ilman moitteita tai rangaistuksia, kun Neuvostoliiton ja KGB:n silmä vältti.

Kysymys ei ole siitä, mitä mieltä kirjoittaja on jostain Neuvostoliiton kaltaisesta historiallisesta ilmiöstä vaan siitä, miten hän tulkitsee Erkkojen antikommunistisuutta - josta Mainio toistuvasti muistuttaa selkein sanoin - ja länsisuuntautuneisuutta asiana, jota ei tarvitse pohtia saati kyseenalaistaa. Voi olla, että ilman tätä asennetta Säätiön rahahanat ja arkiston ovet eivät olisi suopeasti auenneet, sillä vaikka Erkot ovat kuolleet sukupuuttoon, se ei tarkoita, ettei lehdessä valtaa nyt käyttävillä (jotka ovat kovin näkymättömiä) olisi vahvaa näkemystä siitä, mitä asioista on soveliasta ajatella, mitä ajaa ja puolustaa, mitä torjua ja haukkua. Tästä emme kuitenkaan saa tietää mitään, koska kirja tosiaan päättyy oudosti vuoteen 1994 ja myös hyvin konkreettisesti se loppuu jotenkin yllättäen ilman draaman kaaren perinteistä muotoa. En tiedä, onko syynä suunnitelmissa oleva osa 2, joka kattaisi Tarja Halosen, Martti Ahtisaaren, Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin kauden. Jos ei ole, rajaukseen ja lopetukseen voi suhtautua hyvin oudoksuen.


* * *

On vaikea sanoa, onko Aleksi Mainion kirjan tavoitteena ollut enemmän kirkastaa kuvaamme kolmesta Erkosta, joilla kaikilla oli hankala suhde Venäjään, vai osoittaa, että Helsingin Sanomat on ja on aina ollut merkittävä yhteiskunnallinen valtatekijä, sanoivat Erkot itse mitä hyvänsä. Kirja kuvaa EU-kansanäänestystä edeltänyttä tilannetta, jossa lehden toimitus pelkäsi leimautumista KYLLÄ-puolueen äänenkannattajaksi (vaikka äänestyksen tulos on numeroissa kiistaton, ero ei ollut niin suuri kuin suurimmat EU-intoilijat olivat toivoneet) ja samaan aikaan Aatos Erkko vaati raivoisasti lehteä varmistamaan Kyllä-äänten voitto. Loppujen lopuksi Aatos Erkko käytti yhden numeron etusivun KYLLÄ-puolen mainoksena tavalla, joka suututti lehden toimituksen pahemman kerran. Jossittelu on jälkiviisastelua, mutta voihan sitä miettiä, millainen äänestyksen tulos olisi voinut olla, jos Ruotsi olisi äänestänyt ennen Suomea ja Helsingin Sanomat olisi ollut täysin neutraali tai liputtanut varovaisesti EI-puolen hyväksi.

Mainion kirja kuvaa varsin onnistuneesti sitä loputonta kapealla polulla vaeltamista, jota lehden ja myös omistajien perinne liberaalina koko kansan lehtenä, mutta samalla tinkimättömän antikommunistisena angloamerikkalaisen elämäntavan puolestapuhujana on ollut. Jonkinlaisina ääripäinä Mainio esittelee laajasti pilapiirtäjä Kari Suomalaista ja Jukka Rislakkia, joista kummastakaan lehti ei olisi halunnut luopua, mutta joiden oli vaikea mahtua samaan lehteen ja "Karin" loppujen lopuksi lehteen ollenkaan, kun hänen rasistinen ja ylimielinen maailmankatsomus alkoi olla yhtä pahemmassa ristiriidassa ns. yleisen ajattelun kanssa. Sen sijaan aika epäuskottavaa on mielikuva, jonka mukaan Helsingin Sanomien toimitusta olisi jossain vaiheessa uhannut äärivasemmistolaisten nuorten toimittajien invaasio. Lehdellä on ollut tunnetusti palveluksessaan aina muutama "kiintiövasemmistolainen", mutta väite siitä, että toimitukseen olisi päässyt jotenkin soluttautumaan merkittävä määrä hyvin vasemmalla demareista olevia toimittajia, ei kirjan todistusaineiston perusteella ole uskottava.

Erkon kylmä sota miellyttänee eniten niitä porvallisen maailmankatsomuksen pohjalta toimivia poliittisen historian harrastajia, joita on harmittanut Helsingin Sanomien ja Erkkojen perinteeseen kuulunut sulkeutuneisuus. Sellaiseen on yleensä varaa vain riittävän rikkailla ja eliitin ylimmässä rivissä elelevillä. Myös kirjan illuusioton ja paikoin aika epäkohteliaskin asenne Urho Kekkosta kohtaan jakanee lukijoita, mutta kyllä niitä taputtavia käsiäkin löytyy. Kirjan läpi kulkeva yleisporvarillinen antivasemmistolaisuus ja antivenäläisyys ei ole räikeätä, mutta kun ei kummastakaan ole löytynyt oikein mitään myönteistä kerrottavaa sadan vuoden rupeamalta, kyllä siinä voi jo hiukan kirjoittajan asenteitakin pohdiskella. Ei kai se maailma - edes Ludviginkadun ikkunoista katsottuna - ihan niin mustavalkoinen voi olla?


2 kommenttia:

  1. Aina on hyvä epäillä, mutta tällä kertaa epäilyt ovat vääriä. Elefantti on syötävä palasina, siksi vain vuoteen 1994, joka eräänlainen kulminaatio sikäli että kylmä sota ohi, nl kadonnut ja suomi eun jäseneksi. Säätiö tai hs ei asettanut ehtoja t toiveita, ratkaisu perustui siihen ettei yksi ahkerakaan ihminen kykene mihin tahansa, kehityskaari 1994-2018 tai kohta 19 on vähintään yhden kirjan ja monen työvuoden asia. Tarkoitus alkujaan oli että mk kirjottaisi sen mutta terveyssyistä ei enää voi. Puolustelisin myös Mainion otetta, ei historioitsijan tehtävä ole esittää tuohtumusta vaan koettaa kylmän rauhallisesti hahmottaa todellisuutta sellaisena kuin se on. Ei se aina onnistu, virheitä sattuu, mutta en kyllä tunnista tässä kirjoittajan omien asenteiden tunkevan esille. Kyllä tekijä on varsin onnistuneesti maalannut maisemaa sellaiseksi kuin se Ludvuginkadults näytti. Ja tuohon Mainion periodiin vielä palatakseni: tämä Erkon kylmä sota on osa laajempaa projektia josta yksi pala on antti blåfieldin loistavat Erkot, toinen osa Niklas jensen-eriksenin ja Elina kuorelahden suuri affääri ( tärkeä työ sekin) ja viimeisenä 2019 ilmestyväksi aiottu kokonaisesitys. Mutta oli miten oli, kiitos hyvistä kirjoituksista, olkoonkin että tässä kohdassa oli mielestäni vähemmän osuvia arveluja, sinänsä toki aina aiheellisia. Yst markku kuisma


    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, on ihan kohtuullista, että mestari puolustaa oppipoikaansa :) Saattaa olla, että kirjan nimi "Erkon kylmä sota" viritti minut odottamaan koko elefanttia, ehkä siksikin, ettei Mainio näin selkeästi erittele entisten ja tulevien tutkimusten kokonaisuutta - kiitos lisäinfosta. Blåfieldin olen lukenut, "Suuri affääri" on odottamassa. Yliviritetyt odotukset eivät tietysti ole kirjoittajan vika, lähinnä tietyn pettymyksen selitys. 1994-2019 olisi kyllä ollut mieluinen odottaa.

    Saattaa hyvinkin olla, että ylitulkitsen aivan toiseen aikakauteen syntyneen Mainion "otetta" ja luen sitä liikaa 1970-luvun eläneen silmin. Tarkoitukseni ei siltä osin ollut "moittia" vaan enemmänkin vain "olla tyytymätön". En minäkään tahdo, että historiantutkija esittää tuohtunutta tai on sellainen, mutta näin ne odotukset ja todellisuus joskus kolahtavat.

    Toivottavasti saamme silti lukea vielä myös Markku Kuisman uusia kirjoja.

    Terveisin
    Heikki Poroila

    VastaaPoista

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.